Monivaiheisen uran läpikäynyt portugalilainen Moonspell on ollut itselleni niitä orkestereita, joita on kuunnellut aina tasaisesti mutta jonka levyt eivät ole välttämättä koskaan päätyneet täyteen suurkulutukseen. Silti bändin goottimetallin monia polkuja kartoittanutta tuotantoa ynnäillessä on vaikea löytää huonoja tai edes äärimmäisen keskinkertaisia levyjä. Osa erottuu joukosta lajin perinteisimmillä vahvuuksilla, osa onnistuneilla kokeiluilla ja osa taas näiden ääripäiden yhdistymisellä.
Tieto bändin Suomen-kiertueesta tuli otettua vastaan avosylin, sillä ainoa Moonspell-keikkakokemukseni ajoittuu niinkin ankeisiin olosuhteisiin kuin aurinkoiseen iltapäiväesiintymiseen Tuska-festareilla muutamia vuosia takaperin. Toisaalta Virgin Oil -iltamalle oli kiinnitetty lämppäriksi Swallow the Sun – bändi, jota moni saattaa pitää tasapaksuna unimusiikkina ja tylsänä livebändinä, mutta jonka tuotannosta löydän itse vain hyviä ja vielä parempia levytyksiä. Jotenkin olen onnistunut näkemään joukon livenäkin kymmeniä kertoja, eikä ilmoilla ole ainakaan toistaiseksi ollut merkkejä kyllästymisestä.
Tuoreimman Emerald Forest and the Blackbird -albumin myötä Swallow the Sunia ei ole tullut nähtyä liian montaa kertaa. Bändi ei ole tainnut keikkailla muutenkaan viime aikoina liikoja, sillä keikassa oli aistittavissa pientä tahmeutta. Tästä huolimatta melko tasaisesti koko tuotantoa peilaillut keikka soljui eteenpäin vangitsevasti. Klassikoita Descending Wintersin, Out of This Gloomy Lightin, Psychopath’s Lairin ja tietenkin bändin ”nimikkokappaleen” Swallowin tavoin on aina hauska kuulla keikoilla, mutta jopa omaksi yllätyksekseni juuri tuoreemmat kappaleet osoittautuivat vedon kohokohdiksi.
Emerald Forest and the Blackbirdin nimikkokappale tuntuu kasvavan ajan kanssa vain paremmaksi, Labyrinth of Londonin koko komeuden taisin ymmärtää vasta nyt keikalla ja Cathedral Walls sai karvat nousemaan pystyyn jopa taustanauhojen kera esitettynä. Swallow the Sun ei edelleenkään koristele keikkojaan millään ylimääräisellä vaan antaa musiikin puhua puolestaan, ja tämä on enemmän kuin tarpeeksi.
Niin hyvin kuin ilta Swallow the Sunin keikan myötä alkoikin, sen suurimmat yllätykset olivat vasta edessä. Tosiasia on, että oletin nimenomaan Moonspellin keikan olevan hieman jäykkää patsastelua, napakkaa läpisoittelua ja settilistaltaan vajaaseen puoleentoista tuntiin puristettua uusimman tuplalevyn palvomista. Mietin keikan olevan tasaisen varmaa jälkeä ja mutisevani jälkikäteen, kuinka tämä ja tämä kappale olisi ehdottomasti pitänyt kuulla ja kuinka bändin esiintymisessä ei ollut minkäänlaista hurmosta. Joskus on kiva myöntää olleensa väärässä.
Moonspellin keikan voi sanoa tarjonneen jokaiselle jotakin, eikä edes mitenkään hyppysellisittäin! Tiesin jo etukäteen, että omissa joukoissani oli sekä vanhimman että uusimman Moonspellin puolesta liputtajia, ja veikkaanpa että kukaan tästä kuulijakunnasta ei pettynyt. Settilistaan kuului toki kuutisen kappaletta mainitsemaltani Alpha Noir -levyltä, mutta jos vastapalvelukseksi kuullaan tuplasti yhtä monta vetoa kaksikolta Wolfheart ja Irreligious, luulisi ettei vanhankaan koulukunnan Moonspell-kannattajilla olisi valittamista.
Kovin moni albumi ei jäänyt täysin vailla huomiota, ja vaikka itse olisin mielelläni kuullut monen monta kappaletta enemmän tämän vuosituhannen parhaalta Moonspell-albumilta Night Eternalilta, nimikkokappale ja Anneke van Giersbergenin lauluilla höystetty Scorpion Flower kutkuttivat makuhermoja ihan riittävästi. Erikseen on toki mainittava jo setin alkupuolella kuultu Opium, jonka aikana lavalle kipusi myös Swallow the Sunin Mikko Kotamäki. Vaikka äänitasojen erojen takia miehen ääni jäi hieman Fernando Ribeiron vastaavan alle, tällaiset fanipalvelukset tuntuivat olevan kuuminta herkkua yleisölle.
Settilistat sikseen. Todellinen yllätys keikalla oli Moonspell itse. Ja varsinkin nokkamies Fernando Ribeiro. Olen aina arvostanut Ribeiroa sanoittajana ja muusikkona, jonka kanssa on ollut poikkeuksellisen miellyttävää tehdä haastatteluja. Vaan enpä ole uskaltanut kuvitellakaan, en edes vanhojen Tuska-keikan muistikuvien perusteella, että äijästä kuoriutuu lavalle kivutessaan näinkin karismaattinen esiintyjä!
Ribeiron tapauksessa ei voi puhua erityisestä showmiehestä tai välispiikeissään uskomattomia loruja heittelevästä tarinoitsijasta. Kyse on jostain muusta. Jostain sellaisesta, mikä erottaa ne parhaat nokkamiehet harmaasta massasta. Koko muu bändi hoiti tonttinsa asiallisesti, mutta kyllä se oli Ribeiro silkalla läsnäolollaan, paikkaa jyrisyttäneillä mörinöillään ja komeilla puhtailla tulkinnoillaan, joka piti Virgin Oilin kaksituntiseksi kasvaneen setin vangitsevana. Nälkä tunnetusti kasvaa syödessä, ja Moonspellinkin kohdalla voin vain arvailla, miten upeasta keikasta puhuttaisiin, jos bändi veisi joskus konseptinsa äärimmilleen taustavideoiden, -laulajien ja muiden vastaavien höysteiden kera!
Aiemmin totesin lähteneeni keikalle innostuneena ja silti hieman varautuneena. Kaiketi vanha kunnon sanonta ”pessimisti ei pety” piti jälleen kerran paikkansa, sillä Virgin Oilin iltamat antoivat paljon enemmän kuin uskalsin odottaa. En nyt lähtisi puhumaan ikimuistoisimmasta metallikeikasta ikinä, mutta monella tavalla Moonspell tarjoili kohdallani eräänlaisen ympyrän sulkeutumisen.
Moonspellin setti:
Axis Mundi
Alpha Noir
Finisterra
Night Eternal
Opium
Awake
Everything Invaded
Lickanthrope
Love Is Blasphemy
Abysmo
Nocturna
New Tears Eve
Scorpion Flower
Em Nome do Medo
Vampiria
Trebaruna
Ataegina
An Erotic Alchemy
Alma Mater
//
Wolfshade
Mephisto
Full Moon Madness
Swallow the Sunin setti:
Descending Winters
Out of This Gloomy Light
Labyrinth of London (Horror pt. IV)
Psychopath’s Lair
Cathedral Walls
Hold This Woe
New Moon
Emerald Forest and the Blackbird
Swallow