Live: Avra, Veivi, Saattue – Turun Klubi, 7.3.2014
Enpä ollut turkuillut taas hetkeen. Nyt katsoin kuitenkin, että oli tarpeeksi hyvä ja painava syy lähteä kuokkimaan armaaseen kilpakaupunkiin. ”Painava” onkin osuva ja jämpti sana kuvaamaan, mitä tuleman piti. Jo kymmenen vuotta karun, hämärän, tuskaisen ja epätoivon värisiä tarinoita elämästä ja kuolemasta laatinut tuomiometallipartio Saattue oli pääsyy lähdölle. Bändi edustaa itselleni omalla rehellisellä, myös jollain tapaa ainutlaatuisella tyylillään genren tarttuvinta ja terävintä antia. Tästä lisää tuonnempana.
Turun klubi ei ollut vielä itselleni tuttu, mutta onpahan neitsyys rikottuna nyt siltäkin osin. Tampereen vastaavaan verrattuna paikka oli pienempi kuin odotin, toisaalta taas hieman järjestelmällisempi ja viihtyisämpi. Koska tämä ei ole keikkapaikka-arvostelu, en ala analyseerata sen vuolaammin.
Illan korkkasi paikallinen yhtye Avra. Kyseessä olikin erikoinen poppoo, joskin enemmän hyvässä kuin pahassa. Yhtye edustaa jonkinlaista huuruisen avantgardistista metallia industrialvivahteilla, mutta lopulta bändin tyylin luonnehtiminen on vähintäänkin vaikeaa. Meininki soljui metallisen, salaperäisen ja hämyilevän välimaastossa, ja touhusta ei osannut sanoa oikein juuta tai jaata, mutta bändiä seurasi kuitenkin ihan mielenkiinnolla.
Jos en ole aivan väärässä, bändin mikinvarressa operoi muiden muassa Torture Killerissä vaikuttanut Juri Sallinen, joka oli lavalla kohtalaisen nautintoaineita vetäneen oloinen. Yllätti kyllä vähän, että mieheltä irtoaa viemärimäisen kuolonkorinan ohella myös tämänkaltaista ”herkempääkin” tulkintaa.
Avran jälkeen oli vuorossa toinen turkulaisyhtye, Veivi. Jonkin sortin paikallisesta vanhan liiton erittäin maanalaisesta aartesta oli selvästi kyse, sillä bändin varhaisin materiaali on peräisin jo hamalta 1990-luvulta. Punkhenkinen thrash/heavy metal toimi yhtyeen määräävänä musiikillisena linjana, mutta myös tämän bändin kohdalla osasta kappaleista oli havaittavissa pieniä industrialpörinöitä.
Bändi teki selväksi, että hommaa ei oteta liian vakavissaan, vaikka tosissaan vedetäänkin. Ei esitys lopulta sieltä yllätyksellisimmästä päästä ollut, mutta tarjosi kuitenkin hyvin viihdykettä bändin koomisuuden, hyvän meiningin ja suuren innostuneisuuden myötä. Hauskaa tuntui olevan sekä soittajilla että yleisöllä, ja säilyihän se kusipäinen virne omallakin naamalla miltei koko setin ajan. Paskaakos yllätyksellisyyksistä muutenkaan, kun vanhoilta jääriltä irtoavat yhä niin komeasti terävät heviriffit kitarasta ja takovat rässikompit rummuista!
Saattue on bändi, joka ei totisesti ole pitänyt liikaa kiirettä – ei musiikissaan eikä julkaisujensa kanssa. Lavallekin yhtye nousi reilun verran asetetun alkamisajan jälkeen, mutta kuten lähes ilmiselvää oli, odotus kannatti.
Yhtye otti yleisön haltuunsa heti ensitahdeista rennontiukalla, eläytyvällä ja asiansa takuuvarmasti hallitsevalla otteella. On hämmästyttävää, kuinka tavallaan niin simppelein eväin varustettu musiikki onnistuu pitämään otteessaan niin lujasti. Kysymys ei ole vain hitaasti lanaavasta raskaasta etenemisestä, jonka tahtiin on helppo heilua kuin heinä pellossa. Saattueen äänitaiteessa yhdistyvät upealla tavalla raskas tarttuvuus, musiikin ja sanoitusten muodostama täydellinen liitto, ilmaisusta huokuva elämän katkeransuloinen paino ja tuskainen taival sekä tunnelma, johon varsinkin suomalainen resumörökölli voi yhtyä.
Pitkät mutta niin toimivat kappaleet pitivät parissaan loistavasti. On aina yhtä mukavaa olla sellaisen bändin keikalla, jonka lähes jokaisen biisin sanat osaa ulkoa. Yhteissoitto oli täsmällistä ja siitä kuului rautainen kokemus. Kolmen kuusikielisen kurittajan muodostama raskas kitaravalli on tämänkaltaiseen kuolodoomiin yksinkertaisesti maukas ratkaisu, eikä laulaja Tuukka Koskisen monipuolista ja eri korkeuksissa vaeltavaa ääntä voi olla ihailematta liikaa. Oli myös ilo huomata, että melko vähäinen yleisö oli myös kunnolla messissä.
Materiaalia kuultiin tasaisesti bändin molemmilta kokopitkiltä, mutta tilaa oli annettu huomattavasti myös julkaisemattomille kappaleille, jotka kuulostivat sanalla sanoen lupaavilta. Toivon todella, että bändi saisi tuutattua albumin pihalle tänä vuonna. Setin loppupuolella kuultiin myös coverversionti vanhan kotimaisen, harvinaislaatuisen kulttibändin Mana Manan kappaleesta Kuolla elävänä, joka sopi yhtyeen pirtaan aika pirun hyvin. Sanoisin jopa, että sekä kappalevalinta että sen raskastulkinta olivat liki täydellisiä.
Aika tarkalleen tunnin kellottava keikka oli mitassaan passeli, vaikka ainahan sitä vielä jotain kappaletta jää nurkumaan. Kuten uumoilinkin, hukkareissuksi tämä ei jäänyt, vaan bändi veti vuoden tähän asti kovimman keikan. Olennaista meriittiä täytyy antaa esiintyjien lisäksi myös keikkojen selkeästä äänimaailmasta vastuussa olleille, illan jokaisen artistin kohdalla. Hyvää työtä.
Jäin pohtimaan, olisiko Saattueella halua olla suurempi ja tunnetumpi yhtye, koska potentiaalia sillä siihen ainakin olisi. Luulenpa kuitenkin, että bändi tulee pysymään jatkossakin aliarvostettuna ja vaatimattoman oloisena pienen piirin helmenä. Hyvä musiikki ei katso yleisömääriä.