Devin Townsendin keikat ovat viime vuosina olleet suurta ilon ja rakkauden juhlaa, ovat ne sitten tehty joko Devin Townsend Projectin tai Casualties of Coolin nimissä. Tai siltä on ainakin vaikuttanut. Ché Aimee Dorvalin kanssa muodostetun Casualties Of Cool kohdalla tämä lieneekin ollut todellisuutta vastaava mielikuva, mutta Projectin kanssa kaikki ei olekaan välttämättä ollut pinnan alla kunnossa. Niinpä Townsend niin sanotusti järjesti pakan uusiksi viimeisimmällä levyllään, maaliskuussa ilmestyneellä Empathilla ja sitä nyt markkinoivalla kiertueella. Näistä toimenpiteistä voi lukea tarkemmin täältä ja täältä.
Empath-kiertueen Helsingin-keikan perusteella merkittävät uudistukset ovat olleet kannattavia. Jos keikat ovat olleet sydämellisiä aiemminkin, niin nyt tuo sydämellisyys oli lähes ylitsepursuavaa.
Pelin henki oli selvää ensi tahdeista lähtien – tai jopa ennen sitä. Alkunauhalta alkoi kuulua rentouttavaa havaijilaishenkistä musiikkia ja Hakenilta lainattu Diego Tejeida astui kosketinkioskinsa taakse valmistamaan drinkkejä. Bändi asteli jäsen kerrallaan lavalle, ja kaikille annettiin juomaa kouraan. Jokaisella oli rennot rantakuteet päällä ja hymy korvissa.
Itse isännän saavuttua lavalle alettiin veivata Empathin hieman reggaemaisella takapotkukompilla varustettua Borderlandsia. Levylläkin rönsyilevä ja yli 11-minuuttinen kappale sisälsi keikalla vieläkin enemmän dynamiikkaa ja esitteli heti kättelyssä koko kymmenhenkisen yhtyeen osaamista ja voimaa, kuten myös perään tullut lyhyempi, mutta tietyllä tavalla ylevämpi Evermore.
Parisenkymmentä levyä jo pelkästään omissa tai nimikkobändiensä nimissä julkaisseella Townsendilla riittää loistavia kappaleita, joista valita live-vetoja. Empath oli tällä kertaa totta kai pääosassa, mutta syystäkin. Muutkin poiminnat tukivat hienolla tavalla keikan koko kaarta. Lisäviihdykettä toivat kaikenlaiset pienet jipot, oli se sitten pukeutumista balettiasuun, hauskoja mutta liikuttavia välispiikkejä tai vain yksinkertaista soittajien keskinäistä silmäilyä ja kaikkien kasvoilla näkyvää puhdasta iloa. Soittajien soolo-osuudet (usein keikkojen puuduttavinta antia) hoidettiin oivaltavasti siten, että koko bändi soitti groovaava taustaa ja soittoniekat pääsivät velmuillen todistamaan osaamistaan sen päälle.
Jotta ei tule väärää kuvaa, niin pääasiallisesti tässä toki seurattiin metallikeikkaa. Uhoa nähtiin ja kuultiin paljon ja vakuuttavasti, mutta sitäkin pystyy manifestoimaan niin, ettei se kohdistu kehenkään vihana ja kaikki ovat ikään kuin tervetulleita yhteisen heimon piiriin.
Kuten tämän arvion kuvaaja loistavasti jälkikäteen tiivisti: ”Devinissä ja hänen musiikissaan on hyvänlaatuista raivoa. Ei ollenkaan sellaista tunkkaista, katkeraa, peräsuoleen muhimaan jäänyttä raivoa. Raikasta, virtaavaa, mukaansatempaavaa ja -kutsuvaa raivoa.” Tietyllä tavalla on jotenkin symbolista, että eteerisen hento Dorval on nyt mukana myös Townsendin metallipainotteisessa pääprojektissa. Tähän yhteisöön mahtuu monenlaista edustajaa.
Keikan rentoa konseptia alleviivattiin vielä ensimmäisellä encore-valinnalla, joka oli cover-versio kaikkien bailubändien suosikkikappaleesta, The Trammpsin Disco Infernosta. Perään toinen cover, hieman katu-uskottavampi Frank Zappan The Black Page #1 ja loppuun eeppinen Kingdom, ja iltama oli kauniisti paketissa. Joitakin saattoi harmittaa juuri kyseinen Zappa-cover, sillä esimerkiksi edellisen illan Turun-keikalla sen sijasta oli kuultu akustinen versio loisteliaasta Ih-Ah!-kappaleesta. Vaan eipä tuo ainakaan allekirjoittanutta haitannut. Keikasta voi hyvällä omallatunnolla antaa täyden kympin arvosanan ja ehkä vielä plussan päälle.
Lämmittelybändi Haken oli, kuten aina, ammattimaisen vakuuttava. Yhtyeen pro-meininki on kuitenkin tietynlainen kaksiteräinen miekka. Bändin keikka voi erikoiskitaroineen ja tarkkaan soittoon keskittymisineen jäädä vähän intohimottoman tuntuiseksi kokemukseksi.
Tietyllä tavalla on ristiriitaista kritisoida jotain keikkaa sen vuoksi, että sen on soitettu liian hyvin, mutta tiettyä riskinottoa, eläimellisyyttä ja räkää Hakenin tekemiseen toivoisi. Mieleen kun tulee Kummelin sketsi, jossa fuusiomuusikot vakuuttavat, kuinka he eivät tee virheitä musiikissa, eivätkä elämässä. Reiluuden nimissä on silti sanottava, että yleisö eli vahvasti bändin mukana ja toisaalta esimerkiksi Nil By Mouth -instrumentaalin aikana oli aistittavissa myös sitä kaivattua alkukantaista voimaa.
Alla Jussi Niemelän kuvat keikoilta:
