Tammikuun viimeinen vuonna 2018 ei ollut suuren ilon päivä Devin Townsend Project -yhtyeen faneille, sillä melkein kymmenen vuotta toiminutta rakastettua bändiä ei yhtäkkiä ollut enää olemassa. ”So after 8 years of touring with DTP, I’ve decided to take a break from this band and focus on a number of other projects I’ve been really wanting to do for some time now”, Townsend tarinoi Facebookissa julkaistussa pitkähkössä kirjoituksessa.
Ilmoituksessa oli kuitenkin toinen puolensa, ja se sai puolestaan sooloartisti Devin Townsendin fanien suupielet kääntymään hymyyn. ”I have 4 new albums I am currently working on. Life is short and I have a lot I need to say in some new and different avenues” -rivit kertoivat, ettei Townsendin nälkä uuden taiteen tekemiseen ole ehtymään päin.
Pureudutaan näihin neljään albumiin ja rönsyilevästä materiaalistaan tunnetun vancouverilaisen musiikki-innovaattorin nykyhetkeen tuota pikaa. Sitä ennen pysytään muutaman hetken verran Projectin maailmassa.
Jos Townsendin lähes kolmekymmentä vuotta kestäneen vaiherikkaan uran käänteet ovat edes etäisesti tuttuja, Project-yhtyeen (Townsendin lisäksi kitaristi Dave Young, basisti Brian Waddell, rumpali Ryan Van Poederooyen ja kosketinsoittaja Mike St-Jean) kuoppaaminen ei tullut lopulta kovin isona yllätyksenä, vaikka aluksi siltä saattoi tuntua.
Diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä jo 1990-luvun loppupuolella saanut Townsend on nimittäin aina osannut yllättää – joskus itsensäkin –, eikä hän ole koskaan tuntunut välittävän liikoja musiikkiteollisuuden lainalaisuuksista tai artistin uran ”oikeaoppisesta rakentamisesta”. Todisteita löytyy yllin kyllin takavuosilta.
Heti 1990-luvun alkajaisiksi, kun oikeastaan kukaan ei ollut koskaan kuullutkaan Devin Townsendistä, maailmanmaineeseen noussut Steve Vai kutsui hänet Sex & Religion -albuminsa ja sen julkaisua tukeneen kiertueen solistiksi. Yhteistyö ei (tuolloin) kestänyt kauan, sillä ”amerikkalaisen musiikkiteollisuuden vastenmielisiin piirteisiin” törmännyt Townsend havahtui siihen, että hänellä on oman uransa suhteen aivan muita aikomuksia. Townsendistä ei ollut establisoituneen kitaristineron apupojaksi, vaikka monelle muulle kyseinen pesti olisi ollut lottovoitto.
Aika moni olisi ollut tyytyväinen myös ”äärimetalliyhtye” Strapping Young Ladin (1994–1998, 2002–2007) saavuttamaan menestykseen niin levymyynnin kuin keikkailunkin saralla, mutta Townsendillä oli taas kerran toisenlaisia suunnitelmia. Eipä siis aikaakaan, kun Strapping Young Ladin verhot menivät lopullisesti kiinni.
Vuosien varrella Townsendin taakse on jäänyt valtava määrä muitakin levytyksiä ja projekteja (Casualties of Cool ja Ocean Machine: Live at the Ancient Roman Theatre Plovdiv), tuotantotöitä (Lamb of God ja Soilwork), remiksauksia (Rammstein ja Pendulum), erilaisia vierailuja (Paradise Lost ja Gojira) ja… Niin, tätä listaa voisi jatkaa vielä pitkään.
Menneiden vuosikymmenten ahkerasta poukkoilusta huolimatta keväällä 2009 rivinsä ensimmäisen kerran kasanneen Devin Townsend Projectin luonne alkoi vuosien vieriessä vaikuttaa jotenkin… erilaiselta. Projectin julkaisemat seitsemän studioalbumia kävivät mainiosti kaupaksi ja konserttien lipunmyyntipisteillä riitti tungosta. Oli vähintäänkin oikeutettua alkaa miettiä sitä vaihtoehtoa, että Kanadan ”hullu professori” on viimeinkin löytänyt sen lopullisesti tyydyttävän kokoonpanon ja todellisen musiikillisen kodin.
– Project julkaisi Transcendence-albumin vuonna 2016, ja lähdimme taas kerran tien päälle… Kaikki oli tavallaan hyvin, mutta minua alkoi mietityttää päivä päivältä enemmän. Että me soitamme tällaista musiikkia, meidän konseptimme on tällainen ja meidän keikoillemme ilmestyy 500–1500 diggaria joka ilta, Townsend aloittaa.
– Jossain vaiheessa havahduin ajatukseen, että perkele, homma ei voi jatkua tällaisena loputtomiin. En voi elää niin, että kierrän yhdeksän kuukautta vuodesta ja vietän loput kolme studion uumenissa. Sillä hetkellä aloin ymmärtää, että Projectin taru on väistämättä päättymässä.
– Olen kuullut fanien, toimittajien ja kollegoiden ihastelevan kerta toisensa jälkeen, miten tuottelias ja ahkera minä olen. Joo, onhan siinä perää, mutta… Niin, en oikeastaan pohjimmiltaan ole sellainen kaveri. Olen luonteeltani pikemminkin laiska tyyppi, joka katsoo mielellään jotakin tylsää televisio-ohjelmaa perheen kanssa. Hah hah!
Uskokoon ken tahtoo.
– Olen tosissani. Usko pois!
Peli poikki
Pysytään edelleen Projectin ytimen tuntumassa. Miten yhtyeen muusikot suhtautuivat päätökseesi yhtyeen asettamisesta ”määrittelemättömälle tauolle”?
– Tiedän ilmoittaneeni Projectin jäävän lepäämään laakereillaan, mutta jos tämän hetken tuntemukseni pysyvät, bändi ei aktivoidu enää koskaan. Olen toki oppinut vuosien saatossa myös sen, ettei kannata koskaan sanoa ei koskaan, ainakaan liian painokkaasti, Townsend hymähtää.
– Bändin jäädyttämisestä kertominen oli suunnattoman kivuliasta ja tunsin itseni täydeksi mulkeroksi, sillä yhtyeen muusikot olivat paitsi mahtavia työkavereita myös rakkaita ystäviäni. Jos olen rehellinen, myös raha näytteli isoa osaa päätöksen takana. Projectin muusikot olivat palkkalistoillani ja bändin pyörittäminen maksoi viidestätoista kahteenkymmeneen tuhatta dollaria joka kuukausi. Niinpä niin, meidän täytyi rundata aivan tolkuttomasti, ettemme joudu vararikkoon. Siinä vaiheessa, kun manageriltani alkoi tulla sähköposteja, joissa bändi haluttiin kiinnittää sille ja tälle rundille parin vuoden päähän niin… Ei hemmetti, se katkaisi selän lopullisesti ja minun täytyi viheltää peli poikki.
Devin Townsend Tuskassa 2017. Kuva: Andi Balogh
– Kuten sanoin, tunsin itseni helvetinmoiseksi kusipääksi, kun vetäisin maton ystävieni jalkojen alta, mutta väkisin jatkaminen ei ollut enää vaihtoehto. Homma ei voi perustua siihen, että pakotan itseni työhuoneelle ja kiertueelle kerta toisensa jälkeen.
Lopullisen päätöksen tekeminen taisi olla helpottavaa?
– Lievästi sanoen! Tunsin itseni helpottuneeksi, onnelliseksi ja iloiseksi – ikään kuin koko ajan minua ahtaammalle painaneet muurit olisivat yhtäkkiä kaatuneet. Enkä muuten tuntenut itseäni ihan niin mulkuksi enää sen jälkeen, kun päätin maksaa Projectin herroille kolmen kuukauden palkkaa vastaavan summan ilman mitään vastinetta, eräänlaisena sovittelevana erorahana. Toivoin ja toivon heidän ymmärtävän ratkaisuni ja uskon väliemme pysyvän hyvinä. Project ei välttämättä aktivoidu enää koskaan, mutta saatan hyvinkin soittaa samojen herrojen kanssa tulevaisuudessa joissain muissa puitteissa.
Pahoittelut, mutta en päästä sinua näin helpolla. Olisiko Project voinut jatkua musiikillisesti, siis ilman pakottavaa velvoitetta rundata koko ajan?
– Hah hah! No, kyllähän myös musiikillinen umpikuja häämötti. Minä kirjoitin lähes kaiken Projectin musiikin, ja kuten yleensäkin, kuulin päässäni lopullisen kappaleen jo kauan ennen sen valmistumista. Mutta kun soittaa samojen tyyppien kanssa vuosien ajan, jonakin päivänä hekin haluavat laittaa lusikkansa soppaan ja tuoda biiseihin omia puumerkkejään. Ymmärrän sen täysin, sillä toimisin itse samoin.
– Bändikaverit alkoivat kommentoida kaikenlaista. Soitetaan enemmän tuolla tavalla, tehdään kaupallisempia biisejä ja niin edelleen. Vittu, ei ja ei! Minä diggaan suurista äänivalleista ja musiikillisista kerrostumista ja haluan tehdä biisejä, jotka sekoittavat Enyan, Jesus Christ Superstar -musikaalin, Morbid Angelin, Stravinskyn, Kings X:n, Ravi Shankarin ja vaikka Mr. Bunglen. Jos jokin biisini alkaa kuulostaa ”kaupalliselta”, se on aina silkkaa sattumaa, ei koskaan tavoite tai lähtökohta.
Townsend ottaa happea ja pohtii asiaa hetken. Sitten hän innostuu puhumaan aiheesta enemmänkin.
– Olen äärimmäisen onnellinen, että olen saavuttanut muusikkona tietyn statuksen. Myyn jonkin verran levyjä ja saan keikkailla eri puolilla maailmaa. En kuitenkaan tahdo tehdä tätä koko ajan, vaan haluan ottaa iisimmin ja tehdä elämässäni muitakin asioita. Esimerkiksi kuntoilla, joogata ja meditoida.
– Mitä tapahtuisi jos sattuisin kirjoittamaan helvetinmoisen hitin? Oliko Cherry Pie Warrantille pelkästään hyvä asia? Ehkä oli, ehkä ei, en tiedä. Tämä voi kuulostaa tekopyhältä paskanjauhannalta, mutta sanon silti: en missään nimessä halua, että yhdestäkään biisistäni tulee liian iso. Sellaisen julkaisemisen jälkeen minua revittäisiin joka suuntaan ja kaikki odottaisivat lisää täsmälleen samanlaisia kappaleita. Ylipäänsä ajatus siitä, että minusta tulisi hyvin tunnettu julkisuudenhenkilö, on aivan hirveä.
Olet varmasti puhunut aiheesta ystäväsi, Nickelback-kippari Chad Kroegerin kanssa?
– Tottahan toki. Nämä megasuosioon nousseet tyypit eivät voi elää normaalia elämää, sillä heidät revitään kadulla kappaleiksi. Heidän pitää asua omassa kartanossa aitojen ympäröimänä, joten he ovat kuin vankeina omassa elämässään. Rahaa löytyy loppuelämäksi, mutta vapautta ei ole nimeksikään. Tuollainen elämä olisi kamalaa, Townsend puistelee päätään.
– Katso nyt minua. Olen 46-vuotias kalju, huonohampainen kaveri, joka on pitänyt yhtä saman naisen kanssa yli neljännesvuosisadan. Siinä olisikin levy-yhtiön markkinointipuoli ihmeissään, jos kirjoittaisin ison hittikappaleen ja minusta pitäisi yhtäkkiä muovata ”seksikäs rockkukko” tai jotain muuta sen suuntaista!
Jos tienaisit oikein paljon, voisit ostaa vaikka oman saaren Karibialta tai Vancouverin edustalta.
– Tuo on muuten totta! Puhuin paskaa. Totta kai minä haluaisin olla ökyrikas. Hah hah!
Ei enää kompromisseja
Palataan Devin Townsendin viime vuoden tammikuussa julkaisemaan kirjoitukseen ja sen kiinnostavimpaan kohtaan. Kun artisti vihjaili työskentelevänsä neljän uuden levyn kimpussa, häntä oli helppo uskoa – vaikkapa sen vuoksi, että pitkälle samalla tavallahan käynnistyi myös Devin Townsend Projectin taival. Yhtyeen ensimmäiset pitkäsoitot (Ki, Addicted, Deconstruction ja Ghost) ilmestyivät kahden vuoden aikaikkunan sisällä.
Pipopäinen, tummiin housuihin ja collegepaitaan sonnustautunut Townsend korjaa asentoaan lontoolaisen hotellin kabinetissa, siemaisee kulauksen teekupposestaan ja alkaa kääntää katsetta kohti uutta Empath-albumia.
– Olen tehnyt näitä hommia sen verran pitkään, että minun täytyy kirjoittaa ja julkaista täsmälleen haluamaani musiikkia. Muuten oma mielenkiintoni lopahtaa ja tekeminen yksinkertaisesti loppuu. Strapping Young Lad ja DTP pääsivät parhaimmillaan todella lähelle päässäni soivaa täydellistä visiota, mutta jotkin pienet jutut tahtoivat silloinkin jäädä vaivaamaan. En tahdo törmätä sellaiseen enää – haluan valmistella jatkossa kompromissittomia levyjä. Empath tuntuu ainakin tällä hetkellä juuri sellaiselta.
Empath ilmestyy maaliskuun lopussa, mutta muista julkaisuista ei ole ollut puhetta. Mitä tapahtui kolmelle muulle albumille?
– No, joskus suunnitelmani muuttuvat lyhyenkin ajan sisällä, Townsend naurahtaa.
– Ideoin ja kirjoitan uusia biisejä koko ajan, ihan koko ajan. Kun herään aamulla, en välttämättä vielä tiedä, millaisen materiaalin pariin heittäydyn paria tuntia myöhemmin. Jonakin päivänä päädyn tekemään utuista poppia tai vaikka meditatiivista fiilistelymusaa. Joskus minulle tulee palava halu kirjoittaa jyrkkää death metalia. Jos sitten onnistun kirjoittamaan lyhyen ajan sisällä vaikkapa muutaman kovan metallibiisin, saatan aivan hyvin ilmoittaa kasaavani raskasta albumia.
Toisin sanoen: kun Project kohtasi päätöksensä, sinulla oli neljää erilaista tyyliä edustaneita kappaleita pöytälaatikkosi päällimmäisinä ja kerroit siksi työskenteleväsi yhtä monen albumin kimpussa.
– Täsmälleen. En löytänyt mitään yksittäistä hallitsevaa tyyliä, kuten vaikkapa 2014, jolloin julkaisin kantrin ja bluesin maailmasta innoittuneen Casualties of Cool -albumin. Tällä kerralla lopullinen oivallus tuli joskus vuodenvaihteessa 2017–18 Projectin oltua jo menneen talven lumia. Aloin miettiä erilaisten uusien aihioiden äärellä, että mitäpä jos heitän vanhat työskentelytapani roskakoriin ja sovitan kaikista ideoista vain yhden albumin… Silloin pääni yläpuolella syttyi lamppu ja Empath sai alkunsa.
– En olisi voinut tehdä tällaista albumia Projectin kanssa. Ne kaverit ovat loistavia muusikoita, mutta Empathista muovautui niin rönsyilevä ideoiden sulatusuuni ja hyvälaatuinen sekamelska, etteivät he olisi suoriutuneet näistä kappaleista kunnialla. Näin sanoessani en väheksy heidän taitojaan, sillä en ole ollenkaan varma, löytyykö koko maailmasta esimerkiksi niin monipuolista rumpalia, että hän olisi pystynyt soittamaan kaikki Empathin kappaleet täsmälleen haluamallani tavalla.
Projectin soitannollisista kahleista vapautunut Townsend ratkaisi rumpuongelman perfektionistille ominaisella tavalla: hän kiinnitti Empathille kolme eri taituria.
– Uusista biiseistä löytyy esimerkiksi äärinopeaa blastbeatiä, mutkikasta progea, pehmeitä kantrisävyjä, new age -henkisyyttä, soundtrackmaisemia, rempseitä musikaalitunnelmia ja vapaata jazzia. Mietin pitkään parhaita mahdollisia rumpaleita ja poimin sitten mukaan ruotsalaisen Morgan Ågrenin, joka soittaa muun muassa progeyhtye Kaipassa, sekä amerikkalaiset Anup Sastryn [Monuments, Periphery] ja Samus Paulicellin [Decrepit Birth, Abigail Williams]. Kukin heistä tulkitsee Empathilla heille ominaisimpia tyylejä, ja usein rumpali vaihtuu yksittäisen biisin sisälläkin. Esimerkiksi levyn varsinaisesti avaavassa Genesis-kappaleessa kuuluu kaikkien soittoa.
– Itse hoidin suurimman osan albumin kitara- ja bassoraidoista, mutta mukaan tuli myös vierailijoita, muun muassa Steve Vai ja Frank Zappan kanssa soittanut Mike Keneally. Laulupuolelle tulitukea päätyivät tarjoamaan muun muassa Anneke van Giersbergen ja Chad Kroeger.
Millaisen teeman valitsit Empathin sanoituksiin?
– Tällä kerralla tekstit ovat äärimmäisen tärkeitä, sillä Empath on eräänlainen anti-itsemurha-albumi. Sanoitusten pohjimmainen sanoma on yltiöpositiivinen: vaikka maailma olisi kaaoksessa ja tuntuisi paskalta paikalta, aina löytyy jokin keino vaikeuksien voittamiseksi.
– Vaikka juuri sanoinkin ”paska”, albumilla ei kiroilla kertaakaan. Saattaa hyvinkin olla, että minun teki mieli kirjoittaa johonkin kohtaan ”fuck this shit”, mutta en kuitenkaan tehnyt niin. Negatiiviset sävyt eivät auta ketään nousemaan upottavasta suosta.
– Empath kertoo ennen kaikkea elämästä, niin musiikkinsa kuin sanojensa puolesta. Elämä on joskus perseestä, mutta vähintään yhtä usein se on hienoa. Elämä on myös pelottavaa, koskettavaa, kauhistuttavaa, kaunista ja vaikka mitä. Empath yrittää kuvata, millaista se oikein onkaan.
Miksi ja miten päädyit tällaiseen aiheeseen juuri nyt?
– Olen Kanadassa asuva keskiluokkainen valkoinen mies, joten asioideni pitäisi olla mustavalkoisesti ajatellen ihan hyvin. Eikö vain? Paskanmarjat. Minulla on joskus vaikeuksia oman pääni kanssa. Jotkut kavereistani ovat tehneet itsemurhan ja vielä useammat yrittäneet sitä. Vihaan sitä, että ystäväni – tai ketkä tahansa – ovat ajautuneet niin vakavaan tilaan, että he ovat valmiita tappamaan itsensä. Minun täytyy toisinaan purkaa näitä ajatuksia paperille, ja toivon samalla, että Empath onnistuisi rohkaisemaan vaikeuksissa olevia ihmisiä. Olemme täällä yhdessä, joten emmekö voisi yhtä lailla auttaa toisiamme.
Pää tyhjäksi
Kun ryhtyy tutustumaan reilusti yli 70 minuuttia kellottavan Empathin hämmentävän runsaaseen musiikilliseen sulatusuuniin toden teolla, ymmärtää nopeasti, ettei sellaisen monumentin kasaaminen käy kädenkäänteessä.
– Valmistelin Empathia intensiivisesti noin vuoden päivät, ehkä vähän pidempäänkin. Mutta aivan ensimmäiseksi minun täytyi voittaa pelkoni.
Pelkosi?
– Mietipä vaikka Meshuggahia. Kaikki diggaavat Meshuggahista, eikä bändi ole koskaan julkaissut paskaa. Ne ovat cooleja tyyppejä ja niiden surkeinkin levy on melkoisen kova. Minä? Minä olen nörtti ja friikki, johon monet suhtautuvat hyvän- tai pahantahtoisesti hymähdellen. Että katsotaanpa, millaisen avaruusnuken kanssa se kaheli tällä kerralla pelehtii. Minun julkaisuni perustuvat vaistojen seuraamiseen, ja joskus levyni ovat toisiinsa nähden niin erilaisia, että kovimmatkin fanit joutuvat nieleskelemään, että tällä kerralla ei oikein lähde.
– Vaikka työskentelen intuitioon luottaen enkä juuri välitä muiden mielipiteistä, Empathin valmistelemisen alkuvaiheessa minua hirvitti. Epäilin itseäni ja tuskailin, että mitähän tästä oikein tulee. Albumi on omalla mittapuullanikin hämmentävän rönsyilevä ja sovituksellisesti arvaamaton, ja minua mietitytti pitkään, saavutanko pitkäsoiton suhteen omat tavoitteeni. Pohdin toki sitäkin, ymmärtääköhän tekemisiäni tällä kerralla kukaan muu.
– Empath ei juuri kunnioita konventionaalisen popmusiikin tunnettuja lainalaisuuksia. Blastbeatin tahdittama death metal, teatraaliset musikaalitunnelmat ja vaikkapa vapaa jazz eivät yleensä mahdu samaan biisiin, mutta Empathilla se on koko homman ydin. Kun työskentely sitten eteni, mutkikkaimmatkin kappaleet – vaikkapa yli kaksikymmentä minuuttia kestävä Singularity – alkoivat tuntua päässäni maailman yksinkertaisimmilta ja loogisimmilta jutuilta. Saavutin jonkin syvemmän yhteyden uuteen materiaaliini.
Devin Townsend Tuskassa 2017. Kuva: Andi Balogh
Miten itse asiassa voitit albumin tekemiseen liittyvät pelot?
– Taisin mainita jo meditaation? Olen tehnyt erilaisia harjoituksia jo useamman vuoden ajan. Meditaation avulla pystyn tyhjentämään pääni kaikista ajatuksista – myös turhista epävarmuuden ja pelon tunteista.
– Kun onnistuin voittamaan meditaation avulla ne ”mitä helvettiä sinä luulet tekeväsi” -epäilykset ja tilalle tuli ”anna mennä, työskentele täsmälleen oman fiiliksen mukaan” -ajatus, Empathin valmisteleminen alkoi tuntua eheyttävältä, terapeuttiselta ja parantavalta. Samalla ymmärsin löytäneeni jotain pitkään etsimääni ja tajusin vapautuneeni musiikintekijänä jollakin ennenkokemattomalla tavalla.
Professorikin voi siis oppia jotakin uutta…
– Luovuus ja hulluus ovat tunnetusti lähellä toisiaan, mutta voisiko yksikään ”hullu professori” pitää Empathin kaltaista kokonaisuutta millään lailla kasassa? Tuskinpa vain, Townsend nauraa.
– Olen saanut tuon lempinimeni erityisesti siksi, että teen usein musiikkia, jollaista muut eivät tee. Ihmiset paasaavat minulle, etten voi millään uskoa, että sinä todella pistät kaikki nämä ideat ja mausteet yhteen biisin. Vastaukseni kuuluu: en voi uskoa sitä, ettet voi uskoa!
Palanen kerrallaan
Townsendin tuoreessa biografiassa komeilee tieto, jonka mukaan Empathin nauhoitukset tapahtuivat Walesissä sijaitsevan Monnow Valley -studion kammioissa. Lokaatio on toiminut aikaisemmin muun muassa Black Sabbathin, Queenin, Led Zeppelinin, Iggy Popin ja Rushin musiikin ikuistuspaikkana.
– Freddie Mercuryn kummitusta ei näkynyt kulmilla, mutta kyllähän studiosta pystyi aistimaan legendaaristen musiikillisten siipien havinan, Townsend aloittaa.
– Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, että koko Empath olisi nauhoitettu Monnow Valleyssä, sillä varsin suuri osa purkituksista tapahtui muualla, esimerkiksi Tukholmassa ja Vancouverissa.
– Kaikenlaisiin kokeiluihin meni tällä kerralla todella paljon aikaa. Kitaraosuuksien purkitukseen esimerkiksi vuokrasin erään hyvin kalliin vancouverilaisen studion ja hommasin paikan päälle valtavan määrän kitaroita, vahvistimia ja efektejä. Punaisen valon syttyessä jokin ei kuitenkaan täsmännyt ja päädyin nauhoittamaan suurimman osan kitaroista kotistudiossani. Rahaa saattoi palaa turhuuksiin, mutta en voinut jättää ideoita kokeilematta.
Mainittu biografia lisää Empathin miksauksen tapahtuneen ”yrityksen ja erehdyksen” kautta.
– Aloitin miksaamisen Englannissa parin kovan luokan ammattilaisen kanssa. Homma ei kuitenkaan toiminut odotetusti, ja tajusin vasta silloin, etten pysty jakamaan Empathin miksausurakkaa kenenkään kanssa, Townsend sanoo.
– Suurin huolenaiheeni liittyi ajan loppumiseen, sillä siinä vaiheessa elettiin jo viime vuoden loppupuolta. Mietin hetken verran, miten ihmeessä oikein suoriudun tästä helvetillisestä miksaushaasteesta. Sitten tajusin, ettei liian isojen palojen haukkaaminen tai hätäily auta yhtään mitään ja päätin miksata yhden palasen kerrallaan. Esimerkiksi Singularity koostuu monista suhteellisen lyhyistä mutta toisiinsa nähden aivan erilaisista osista, ja saatoin miksata yhden kahden minuutin pätkän yhden kokonaisen työpäivän aikana.
– Muodostin itselleni tarkat rutiinit: heräsin varhain, meditoin, söin aamupalan ja ryhdyin työskentelemään. Että okei, millainen on tämän kohdan virvelisoundi. Entä tomit, bassarit, pellit ja niin edelleen. Jos aloitin rumpusoundeista, työskentelin niiden kimpussa tarvittavan ajan, enkä edes miettinyt bassoa tai vaikka koskettimia. Kun kello löi viisi, pistin tietokoneen kiinni ja käytin koko loppupäivän johonkin aivan muuhun: katsoin vaikka televisiota vaimoni kanssa tai siivosin talon nurkkia joulua ajatellen.
Miltä sinusta tuntui, kun Empath oli viimeinkin valmis?
– Fiilis oli kieltämättä melko erikoinen. Että huh huh, tässä se nyt on… Päällimmäisenä tunsin suurta ylpeyttä siitä, että albumi todellakin valmistui aikataulussa ja siitä tuli täsmälleen sellainen kuin halusinkin.
– Silloin elettiin tammikuun alkupuolta, ja muistan kirjoittaneeni Twitteriin, että ”Empathin kuunteleminen on eeppinen kokemus – aivan kuin katsoisin Ben Hur -elokuvaa”. Allekirjoitan tviitin edelleen täysin.
Henkilö X saattaa miettiä Empathin maailmankaikkeuden äärellä syystäkin, mitä ihmettä Devin Townsend voi tehdä tällaisen musiikillisen ilotulituksen jälkeen. Artistin oma tuntemus on päinvastainen.
– Viimeinkin kaikki ovet ovat auki ja voin tehdä aivan mitä tahansa. Olen löytänyt itsestäni uuden puolen taiteilijana, eikä minua taida pidätellä enää mikään. Odottakaahan vain, Townsend nauraa.
– Täytyy myös huomauttaa, että kun upottaa yhdelle levylle kaikki ideat, säästyy valtavasti aikaa. Jos olisin valmistellut Empathin kantavista ideoista useita erillisiä, johonkin yhteen tyyliin enemmän keskittyviä levyjä, siihenhän olisi mennyt vaikka kuinka kauan. Nyt koko hommaan hupeni vain vuosi!
Taustanauhat pannaan
Devin Townsendiä ei ole nähty aikoihin tien päällä, mutta Empath-maailmankiertueen debyyttikeikat ovat tämän lehden ilmestyessä jo takana. Ensimmäiset kuukaudet Townsend rundaa mies ja kitara -tunnelmissa, ja myös suomalaisfanit pääsevät nauttimaan kahdesta soolokeikasta, kun Townsend nousee Savoy-teatterin estradille maaliskuun lopulla.
– Soolokiertue on hieno juttu, olen haaveillut sellaisen tekemisestä jo pitkään. Olen aina väittänyt, että kaikki kappaleeni taipuvat myös akustisella kitaralla esitettäviksi, ja nythän se sitten nähdään. Hah hah!
Devin Townsend palaa Suomeen marraskuussa – uuden yhtyeensä kanssa.
– Loppuvuoden kiertue… Tuskin maltan odottaa sitä. Fanit tulevat yllättymään niiden esiintymisten äärellä! En voi vielä paljastaa nimiä, mutta bändistäni löytyy ainakin kitaristi, basisti, rumpali, perkussionisti, kosketinsoittaja ja taustalaulajia. Yhtyeen muusikot ovat luonnollisesti aivan törkeän kovia, Townsend vakuuttaa.
– Kun Project rundasi, ajatuksena ja tavoitteena oli kuulostaa livenä samalta kuin levyllä. Toisin sanoen soitimme taustanauhojen päälle ja homma kuulosti komealta, mutta samalla olimme klikin ja taustojen vankeja. Tuleva kiertue on aivan erilainen, ja esimerkiksi taustanauhat jäävät kokonaan pois, sillä aiomme soittaa sataprosenttisesti livenä. Toisin sanoen voimme heittäytyä improvisoimaan millä hetkellä hyvänsä, ja kaikki keikat tulevat olemaan toisiinsa nähden erilaisia.
Samassa Townsendin levy-yhtiön edustaja koputtaa oveen ja ilmoittaa haastatteluajan olevan lopussa. Yhdelle bonuslevyyn liittyvälle kysymykselle löytyy kuitenkin vielä aikaa, ja hyvä niin. Townsend pääsee nimittäin yllättämään vielä kerran.
– Empathin erikoispainoksen mukana tuleva Tests of Manhood -bonusalbumi… No, se sisältää kymmenen studiossa valmisteltua kappaletta, eli se ei ole mikään ”demolevy”, vaikka kansissa saattaa lukea niin.
Odotahan nyt. Empath on siis oikeasti tuplalevy, mutta et ole pitänyt aiheesta niin sanotusti meteliä?
– Juuri näin. En tykkää tuplista, sillä niissä on aina liikaa tavaraa eikä niihin jaksa keskittyä, Townsend tokaisee.
– Empathin sessioissa kuitenkin valmistui levyn ytimeen kuulumattomia juttuja, enkä halunnut jättää biisejä pölyttymään studion kovalevylle. Jos väännän rautalangasta, niin Empathin ykköskiekko on tietynlaisella sanoitusteemalla maustettu kokonainen pääruoka ja Tests of Manhood koostuu enemmänkin yksittäisistä, Empathin ulkopuolelle syystä tai toisesta jääneistä biiseistä.
Aikamoista.
– Itse asiassa Tests of Manhood saattaa upota joillekin faneille paremmin kuin Empath, sillä kakkoslevyltä löytyy jokunen selkeä täsmähitti. Minusta oli hauskaa tehdä tällainen kaupallisesti älytön ratkaisu. Miksi? Koska sellainen minä vain olen!
Julkaistu Infernossa 3/2019.