Teksti: Toni Keränen
Vuosien tauon jälkeen oli aika käydä testaamassa, miltä se festivaalielämä Ruotsin puolella tuntuu. Allekirjoittanut oli Sweden Rock Festivaleilla edellisen kerran vuonna 2015, jonka jälkeen tuntui, että neljä päivää megafestivaaleja bussi-laiva-bussi-siirtymisineen on hieman liikaa nelikymppiselle isärokkarille. No, veri ajoi ainakin vielä kerran kinkereihin.
Seuraavassa on esitelty joitain, muttei suinkaan kaikkia niistä kokemuksista, jotka olivat hyvässä tai pahassa tärkeitä tämän vuoden valtavasta kattauksesta – tekstin pääpaino on niissä nimissä, joita ei tänä suvena Suomessa nähdä.
Alku oli ainakin lupauksia antava. Australialainen The Southern River Band on lähes huvittavan selkeästi oman maansa boogie/hard/pub rockin perinteiden edustaja. Yksi osa AC/DC:tä, yksi osa Rose Tattoota ja muualta maailmasta parhainta ränttätänttää esimerkiksi Status Quon malliin. Ja siltikin bändi tuntuu tuoreelta ja omaperäiseltä muun muassa Stan Qualen -biisin näppärän rakenteen ja tempomuutosten ansiosta, jotka live-olosuhteissa lähtivät toden teolla lentoon. Korskea laulaja-kitaristi Callum Kramer arveli keikan jälkeisessä pressialueen nopeassa sananvaihdossa, että yhtye on parhaimmillaan lavalla ja tässä mies on aivan oikeassa, vaikka studioversiotkin toimivat.
Michael Schenkerin tuotanto olisi täynnä helmiä, mutta jostain syystä setissä oli nytkin runsaasti tyhjäkäyntiä. Biohazard taas oli enemmän uhoa kuin lunastusta, ja valitettavasti veto sisälsi myös teknisiä ongelmia.
Winger ei puolestaan kärsinyt mistään. Yhtye on läpi vuosien ollut pilkan kohteena heille, jotka asettavat itsensä tosihevareiden roolissa toisten yläpuolelle, mutta niinpä vain Kip Wingerin johtama joukkio veti nytkin yhden festivaalien uljaimmista keikoista. Näihin kuvioihin liittyen tuntui sattuvalta, että olin nyt katsomassa Ruotsissa Wingeriä, kun olisin voinut olla myös Metallican keikalla Helsingissä (rakastan tosin molempia!). Keikka oli rautaa kitaristi Reb Beachin soolo-osiota ja Talismanin keulilla hetkeä aiemmin hienon keikan vetäneen Jeff Scott Soton vierailua myöten.
Yhtä suurta voittokulkua oli myös Electric Callboyn energinen keikka. Reilun tunnin rykäisy oli täynnä yhteislaulua, tanssia, hyppypotkuja ja poikabändihenkeä. Joidenkin mielestä huumori ei kuulu musiikkiin, mutta kyllä yhdistelmä osoitti nytkin toimivuutensa. Vähän samaa lajia, mutta 1980-luvun tukkaheviä satiirisoiden, saatiin myöhemmin Steel Pantherin muodossa. Asian Hookerin ja Community Propertyn kaltaiset helmibiisit toimivat joka kerta, kun yhtyeen näkee lauteilla.
Megadethista en uskaltanut odottaa mitään. Yhtye on tehtaillut huippukappaleita viimeisimpiin levyihin asti, mutta siltä on tullut läpi vuosien nähtyä sekä hurmoksellisia että läpeensä tylsiä keikkoja. Nyt mentiin kuitenkin ensin mainituilla tunnelmilla. Viime vuosien terveysongelmat ovat jättäneet varmasti jälkensä keulakuva Dave Mustainen olemukseen, eikä mies juuri liikuskellut lavalla, mutta jotenkin vain miehestä välittyi läsnäolo ja innostus. Fyysisemmin saman toi ilmi rivistöön hiljattain liittynyt Suomen ylpeys Teemu Mäntysaari, joka juoksenteli pitkin suurta lavaa nuoren orin lailla.
Myös muut sinivalkoiset nimet eli Battle Beast ja Beast in Black loistivat. Ne soittivat peräkkäisinä päivinä tapahtuman toiseksi suurimmalla lavalla, Rock Stagella, ja keräsivät kumpainenkin kiitettävän suuret massat seuraamaan suorituksiaan. Anton Kabasen poistuminen Battle Beastin rivistöstä vuonna 2015 oli dramaattinen prosessi, mutta jälkikäteen ajateltuna kaikki meni varmasti parhain päin. Nyt meillä on yhden Beastin sijaan kaksi vetävästi dance heviään esittävää Beastia. Ruotsissakin saatiin todistaa, kuinka tehokkaasti kehoa liikuttelevaa musiikkia kumpikin oikeastaan tekeekin.
Festivaaleilla nähtiin myös aito takavuosien eurodanceartisti, kun E-Type eli Martin Erikson marssitti nykyisen orkesterinsa Dampfin tapahtuman pienimmälle Pistonhead-telttalavalle. Meno oli kyllä innostunutta, mutta soundit melkoista puuroa. Välillä ei aidosti saanut selvää, soittivatko ja lauloivatko yhtyeen jäsenet edes samaa biisiä. Tämä oli vahinko, onhan vuoden 2022 The Arrival -debyytin kappaleet oivallista sekoitusta kauniita melodioita ja industrial metalia liippaavaa ilmaisua.
En tiedä, ovatko aiemmat The Hives -lavahavaintoni olleet väsymyksen sävyttämiä kokemuksia, mutta niissä on tuntunut asiansa osaavan, mutta ulkokohtaisen suorituksen maku. Nyt todella tunsin ruotsalaisbändin autotallirockin voiman. Vaikuttavuus jopa yllätti.
Toisella tavalla yllättivät Extremen keikan tuntemukset. Kyseessä oli yksi eniten odottamiani SRF-keikkoja, varsinkin kun yhtye tykitti vuonna 2015 loistavasti, mutta nyt tuntui, että jokin lopullinen lataus oli kateissa. Kappaleista ja yhä loisteliaista taidoistahan se ei ole kiinni, mutta planeetat eivät vain olleet linjassa. No, Nuno Bettencourtin tapaaminen samana päivänä soittaneen The Black Crowesin keikalla pelasti paljon.
Ja minkä keikan itse Crowesit soittivatkaan! Kyseessä oli itselleni ensimmäinen kerta tässä kyydissä, ja hyvää oli todellakin kannattanut odottaa. Keikan aikana nousi jopa liikutus siitä, että Chris ja Rich Robinson ovat voittaneet keskinäiset ongelmansa ja rokkaavat jälleen veljesparina ympäri maailmaa. Samaa herkistymistä tuntui Satyriconin keikalla, eikä vähiten sen vuoksi, että kokoonpanossa nähtiin nyt myös Anthrax-basisti Frank Bello. Thrash-legenda vetämässä K.I.N.G:iä, siinä on jotain maagista!
Muista äärimmäisemmän metalin akteista suosikkejani olivat venäläis-brittiläinen deathcore-jyrä Slaughter to Prevail ja neljännesvuosisadan sludge metalia veivannut High on Fire. Molemmat lähestyvät armottoman äänivallin, omaehtoisen ilmaisun ja hikisen miesvoiman pyhää kolmiyhteyttä hieman eri näkökulmista, mutta yhtä tehokkain lopputuloksin.
Lucifer ja Avatarium olivat doomahtavan ja naisjohtoisen raskaan rockin juhlaa. Todellinen doom metal -pioneeri Cirith Ungol oli sekoitus hämmentävyyttä ja silkkaa demonista säteilyä. Kerry Kingiä puolestaan sietää odottaa Nummirockiin.
Suomessa samojen päivien sisässä vierailevat vanhan liiton nimet Journey, Bruce Dickinson ja Judas Priest hoitivat hommat sykähdyttävästi kotiin. Voisi jopa sanoa, että Priest elää uutta kukoistuskauttaan, joka on kova meriitti mahdollisesti viimeisiä aikojaan elävästä heavy metal -bändistä.
Ja Alice Cooperista nyt alkaa olla jo vaikea sanoa, millä jumalallisilla voimilla varustettuna mies on yhä näin virkeä lavahirviö. Nyt lisäpisteitä tuli siitä, että setissä on tätä nykyä Bed of Nailsin, Lost in American ja vieläkin harvinaisemman Snakebiten kaltaisia 1980–90-lukujen taitteen fanisuosikkeja. On myös ihana nähdä Nita Strauss jälleen mukana.
Kivat kemut, mutta kyllä se saattaa jo tähän vierailuun jäädä. Long Live Rock’n’roll!
Bruce Dickinson. Kuva: Mattias Ericsson/Stella Pictures/All Over Press
