Harwall Areenan ylimmmät katsomot ammottivat koko illan tyhjyyttään, kun Saksan hevilegendat Accept ja The Scorpions olivat saapuneet soittamaan tiettävästi ensimmäisen yhteisen keikkansa koskaan. Tiedä sitten, olisiko konsertti ollut loppuunmyyty, jos The Scorpions ei olisi heittänyt samalla viikolla keikkoja myös Seinäjoella ja Oulussa. Helsingin-keikalle oli kerääntynyt yllättävänkin harmaantunutta ja tanakkaa väkeä, minkä huomasi varsinkin areenan juottoloissa.
Acceptin aloittaessa kenttäosion oli silti kansoittanut varsin täyteen lähinnä yleisön nuoremmat, noin kolmi-nelikymppiset edustajat. Vaikka tunnelma ei koko iltana kohonnut ekstaattiseksi, yhtyeiden panostuksesta se ei ainakaan ollut kiinni. Acceptkin tosin heitti sen verran kierrettä kehiin, että aloitti keikan kahdella viimeisimmän Stalingrad-levyn (2012) kappaleella (Hung, Drawn and Quartered ja Stalingrad).
Merkittävämpää yleisön liikehdintää alkoi näkyä vasta kolmannen kappaleen Restless and Wildin ja viidentenä tulleen Princess of the Dawnin aikana. Viimeksi mainitun aikana yritetty yleisönlaulatus tosin meni jotakuinkin päin persettä, mutta edes tämä ei saanut tapettua kitaristi Wolf Hoffmannin ja kumppaneiden innokkuutta.
Accept on tällä hetkellä järkyttävän kovassa kunnossa sekä studiossa että lavalla, ja esimerkiksi laulaja Mark Tornillo ihastuttaa taidollaan, karismallaan ja tiukalla olemuksellaan. Myös rumpali Stefan Schwarzmannin työskentelyyn tuli tällä kertaa kiinnitettyä aiempaa enemmän huomiota hänen paiskoessa energisen kompin sekaan maukkaita fillejä. Napakka kymmenen biisin setti piti ylipäänsäkin koko ajan otteessaan, eikä aikaa tuhlattu esimerkiksi turhanpäiväisiin välispiikkeihin. Mallikas esitys paketoitiin ikiklassikko Balls to the Wallilla.
Myös The Scorpions aloitti tuoreimman levyn materiaalilla, vuonna 2010 ilmestyneen Sting in the Tailin nimikappaleella. Myöhemmin levyltä esitettiin vielä The Best Is Yet to Come ja Raised on Rock, ja vaikka ne ovatkin ihan kelpo kappaleita, ainakin toisen olisi voinut tiputtaa setistä pois ja korvata jollain klassikolla. Mummo-osaston odotukset palkittiin muutenkin, kun The Best Is Yet to Comen lisäksi Scorpionsin lukuisista balladeista kuultiin Send Me an Angel ja Holiday sekä lopussa pakolliset Still Loving You ja Wind of Change. Kuluneisuudestaan huolimatta varsinkin Still Loving You saavutti yhä eeppiset mittasuhteet elävänä kuultuna.
Kappalevalinnoista voi olla tietenkin montaa mieltä. Allekirjoittaneen mielestä setissä ei kuitenkaan ollut yhtään totaalisen huonoa valintaa. Ja kuinka moni muisti, että Crazy World -levyltä (1990) löytyvä Hit Between the Eyes on niinkin hienosti nimeään vastaava ralli? Lisäksi oli hienoa kuulla Six String Stingin, Coast to Coastin ja Make It Realin kaltaisia legendaarisia livepaloja, joita tuli jo lapsena ihasteltua World Wide Live -konserttilevyltä.
The Scorpions on ollut vahvasti kehittämässä rockkonserttien showtemppuja, joista on ajan mittaan tullut jo kliseitä. Taito on yhä tallessa, ja esimerkiksi kitaristit ja Klaus Meine sekä ryntäilivät että poseerasivat kuin olisi ollut vuosi 1985. Myös rumpali James Kottakin suureellinen soolo-osio Kottak Attack täytti kaikki areenarockin vaatimukset, vieläpä ihan viihdyttävästi.
The Scorpions aloitti jäähyväiskiertueensa vuonna 2010, mutta sittemmin puheet lopettamisesta on jo peruttu. Hyvä niin, sillä hieman aneemisen yleisön edessä soitettu Helsingin-keikkakin osoitti, että yhtyeellä on vielä paljon annettavaa.