1980-luvulla aloittanut grungepioneeri Soundgarden tahtoi oikeasti tulla takaisin. Kolmisen vuotta sitten rivinsä 13 vuoden tauon jälkeen koonnut bändi ei hakeutunut vanhan menestyksen suojaisaan pesään imeskelläkseen kaluttuja luita vaan ryhtyi saalistamaan luomisvimman voimistamana uusia haasteita.
Saalistuskuntoa esittelevä ja tuoretta King Animal -levyä tukeva Euroopan-kiertue alkoi Helsingin Hartwall Areenalta keskiviikkona 4. syyskuuta. Suomen fanikunta ei joutunut todistamaan vaivaantuneen luokkakokouksen kättelytunnelmia, sillä Soundgarden oli jo edeltävänä talvena konsertoinut Pohjois-Amerikan-kiertueellaan, soittanut yksittäisiä keikkoja Euroopassa sekä julkaissut kokoelman Telephantasm: A Retrospective ja livealbumin Live on I-5. Arvostetun bändin tahdolla ja taidolla tehty paluu nosti odotuksia ja toi areenalle viisituhatpäisen yleisön.
Olin Soundgardenille heti alkuun suosiollinen, sillä lämmittäjä Graveyard sai minut verrattoman hyvälle tuulelle. Tuntui hieman erikoiselta nähdä Graveyard ensimmäistä kertaa näin isolla areenalla. Suuri tila ei musiikkiinsa tempautuvaa bändiä tuntunut vaivaavan, vaikka Hartwall Areenan kaiku sai laulut kajahtelemaan hieman ikävästi. Tämä haitta unohtui minultakin nopeasti, niin hyvässä 70-luvun rockhengessä, täydellä antaumuksella ja nautinnolla Graveyard vei mennessään. The Sirenin tulkinta riipaisi niin että sielua halkoi, mutta onnistuin kokoamaan itseni pääesiintyjää varten, jolla oli takanaan aivan erilainen soittohistoria.
Soundgarden halusi päästää vanhat kappaleensa elävinä ulos häkeistään eikä vain osoitella tarhassa nukkuvia leijonia. Matt Cameronin vahva rumpusoundi ja vauhdikas tempo tekivät soitosta levytaltiointejakin jykevämpää, eivätkä kitaristi Kim Thayil ja basisti Ben Shepherd jääneet hekään vauhdista jälkeen.
Oli nautinnollista kuunnella Chris Cornellin monipuolista vokaalityöskentelyä, josta ei puuttunut rohkeutta ja varmuutta koetella äänen avaruuksia. Cornellilla on taito muuntaa sekä äänensä tasoa että sen sävyä ja karheutta, jota efektit vielä vahvistavat. Erityisen vaikuttava oli hänen My Wave -kappaleen lopussa kajauttamansa polveileva, surumielinen joikuminen, joka hiljensi hetkeksi kaiken ainakin minun sisälläni.
Uutukainen King Animal ei haukannut kitaansa koko settilistaa, vaan kappalevalikoima esitteli miellyttävästi Soundgardenin monipuolisuutta. Incessant Mace laahautui miltei doomiksi asti, kun taas Halfway Theren lempeä sanoma ja sävel toivat mieleen inhimillisen, haaveilevan Beatles-sävellyksen. Rusty Cage viimeisenä numerona ennen encorea oli vallan huvittavan osuva valinta: ”I’m gonna break my rusty cage and run!”
Kappaleita maustettiin myös visuaalisesti screenille heijastetuilla kuvasarjoilla, joissa
virtasi niin kaleidoskooppimaisesti muuntuvia psykedeelisiä kuvioita kuin rauhallisia maisemiakin, välillä villisti väreistä hehkuen, välillä harmaan alakuloisina. Kuvat eivät vieneet keskittymistä itse musiikilta, vaan tukivat sitä rytmillisesti ja virittivät mielikuvitusta. Kolkon mustavalkoinen Yhdysvaltain lippu liehui nykivästi Non-State Actorin tahdissa, ja talviset maisemat kuvittivat haikeaa Tareeta.
Debyyttialbumin Beyond the Wheel oli varsin mielenkiintoinen valinta vihoviimeisiksi soinnuiksi. Ahdistava ja painostava kappale junnasi hypnoottisesti hitaaseen marssitahtiin, Cornell sohi mikkitelineellä ilmaa ja tausta hehkui verenpunaisena. Vaikka monet hitaat kappaleet olisivat antaneet seesteisemmän lopetuksen, Soundgarden jätti mieluummin jälkeensä raskaan painauman.
Monipuolisesta ja antoisasta show’sta en valittamisen aihetta juuri löydä, mutta en voinut olla aistimatta esiintyjien hienoista läsnäolon intensiteetin vaihtelua pitkähkön konsertin aikana. Kaivertavanhaikeasta rakkaudesta lapsuuden maisemiin kertova Taree kosketti selvästi Cornellia itseäänkin, mitä vasten Fell on Black Days kuulosti vain läpisoitetulta vedolta. Lavalla artisti sekä esiintyy että eläytyy, ja tässä konsertissa näkyi molempia. Ihanteellista kuitenkin olisi, jos nämä tapahtuisivat samanaikaisesti.
Vaikka Soundgardenin musiikki virtaa useimmiten mielen matalammissa vesissä, yhtyeen hyvä yhteishenki toi rennon konserttitunnelman. Cornell kehui yleisöä mukavan tuttavallisesti, ja musiikista hän puhui kiitollisen nöyränä. Rento tunnelma välittyi myös keulamiehen oman olemuksen kautta. Hivenen löysä ryhti ja pehmeä käyskentely vain lisäsivät miehen karismaa.
Onnistunut paluu Soundgardenin musiikin pariin on epäilemättä osaksi seurausta juuri yhtyeen jäsenten välisistä hyvistä kemioista. Toisekseen Soundgardenin soundi on omintakeisuudestaan huolimatta riittävän avara muusikoiden tartuttavaksi vielä vuosienkin kuluttua. Hartwall-areenalla tuo soundi haluttiin jälleen soimaan ja elämään, mitä oli ilo seurata hyvällä maulla ja luomisen innolla toteutettuna. Ehkä on väärin sanoa Soundgardenin palanneen. Se alkoi uudelleen omalla reitillään, kääntymättä takaisin.
Soundgarden-settilista:
Searching with my good eye closed
Spoonman
Jesus Christ pose
My wave
Day I tried to live
Been away too long
Hunted down
Non-State Actor
Halfway There
Mailman
Taree
Outshined
Superunknown
Burden in my hand
A thousand days before
Fell on black days
Blow up the outside world
Rusty Cage
//
Incessant Mace
Black hole sun
Beyond the wheel