Thrashiä koko rahalla eli Slayer, Anthrax ja kumppanit Helsingissä – lue raportti ja tsekkaa komeat kuvat!

Slayer, Anthrax, At the Gates, Lost Society – Hartwall Arena, Helsinki, 7.12.2015

11.12.2015

Slayer ja Anthrax ovat tehneet thrash metalin Big Four -bändeistä laadullisesti tasaisimman tuotannon, kun taas Metallica ja Megadeth ovat liikkuneet välillä hyvinkin synkillä harhapoluilla. Siksi olikin hienoa, että juuri tämä kaksikko saatiin yhteiskeikalle Suomeenkin asti, vakuuttavilla vahvistuksilla täydennettynä.

Lost Society jäi valitettavasti lastenhoidollisista syistä tyystin näkemättä, mutta luotettavat todistajalausunnot kertoivat setin olleen jälleen niin sanotusti sitä itseään, äärimmäisen sähäkkää Lost Society -toimintaa. Sana yhtyeestä alkaa kuuleman mukaan muutenkin kiertää alan piireissä, joten jyväskyläläisbändiltä voidaan odottaa vielä paljon. Seuraavaksi yhtye lämmittelee Exodusta kahdella Suomen-keikalla maaliskuussa.

At the Gates ei ole koskaan ollut itselleni kovin läheinen yhtye, ja tuotantoaan onkin tullut kuunneltua vain sieltä täältä. Tähän puutteeseen on tultava muutos, niin äkäisesti ja vaikuttavasti ruotsalaisyhtye paiskoi menemään. Jälkikäteisselvittelyllä kävi selväksi, että suurin osa kappaleista tuli Slaugher of the Soul -levyltä (1995), ja kyllä esimerkiksi Under a Serpent Sun tärähti kovaa yhtyettä vähemmän tuntevallekin.

Myöskään Anthrax ei löysäillyt hetkeäkään. Caught in a Mosh, Madhouse, Indians… Eihän näiden kanssa voi olla mitään epäselvyyttä. Jopa uusi kappale, tulevalta For All Kings -levyltä poimittu Evil Twin, tuntui uppoavan hyvin yleisöön. Muutenkin on sanottava, että paikalle tullut väki oli ihailtavan aktiivisesti mukana. Hartwall Arena ei ollut lähellekään loppuunmyyty, paikalla oli kuuleman mukaan noin 4000 henkeä, mutta tässä tapauksessa laatu korvasi määrän.

Anthraxin keikan ainoa pettymys oli, ettei Charlie Benante ollut Inferno #132:ssakin kerrotusta [miehen omien sanojen mukaisesta, pt. huom.] ennakkotiedosta huolimatta rumpupatterin takana. Muuten setti oli täyttä asiaa, ja esimerkiksi basisti Frank Bello ja kitaristi Scott Ian riehuivat yhä takavuosien malliin. Lopuksi Ian huikkasi vielä, että yhtye palaa Suomeen ensi kesänä. Tätä herkkua näkisi mielellään enemmänkin kuin kahdeksan kappaleen mitalta, joten antaa tulla vaan. Toiveet South Parkin suhteen ovat ainakin tässä osoitteessa voimakkaat.

Slayeriä tulikin sitten täydeltä mitalta, ja hyvä niin. Yhtyeeltä on tullut nähtyä sekä huippuesiintymisiä että hieman laiskanpulskeita seisoskelusessioita. Ei yhtye nytkään varsinaisesti pitkin lavaa ryntäillyt, mutta hommassa oli yllättävänkin kova tappamisen meininki.

Olen vakaasti sitä mieltä, että Slayer on Manowarin, Panteran ja muutaman muun lisäksi niitä harvoja yhtyeitä, jotka eivät ole tehneet ainuttakaan huonoa biisiä. Tämä korostuu siinä vaiheessa, kun vedetään 20 kappaletta sisältävä keikka. Jatkuva tykitys (ja kyytipojaksi nautitut muutamat oluet) luovat vähitellen jopa tietynlaisen transsimaisen olotilan. Nuoruudesta asti omaksutut kappaleet hakkaavat kiivasta rytmiään, valot pyörivät hypnoottisesti, ruumis huojuu vaistomaisesti – tämä on metallifanin taivas!

Alkupuolella keikkaa kuultiin laulaja-basisti Tom Arayan pitkähkö puhe sodasta ja ihmiskunnasta. Se on ehtinyt herättää kiivasta keskustelua, muun muassa kollega Jukka Hätisen kirjoittaman nettikommentin vuoksi. Tarkoitus ei ole lähteä toimituksen sisäiseen kiistelyyn, mutta välispiikistä on mahdollista tehdä toisenlainenkin luenta.

Kitaristien, Kerry Kingin ja Jeff Hanneman -vainaan, tietyt henkilökohtaiset republikaanisympatiat tiedetään. Silti Araya on vaikuttanut olevan aina se Slayerin maltillisempi jäsen. Sen vuoksi tulkitsen hänen puheensa sodasta valtioiden käyttövoimana ja pelinä pelkästään huomioiksi suurvaltojen valtapolitiikasta enkä esimerkiksi puheenvuorona tiettyjä kansanryhmiä vastaan.

Itselleni Slayer on ollut aina poliittinen yhtye, mutta vain siinä mielessä, että sen yleinen sanoma on tasapuolisesti esimerkiksi kaikkea uskonnollista hurmahenkisyyttä tai tämän maailman sodanlietsojia vastaan. Type O Negativen sanoin: ”We hate everyone.” Arayan puhe oli siihen nähden siis linjassa. Mutta keskustelu jatkukoon, kyllä maailmaan mielipiteitä mahtuu.

Kaiken kaikkiaan ilta oli täydellisyyttä hipova metallispektaakkeli. Toivottavasti tapahtumasta tuli niin paljon voittoa, että tämän kaltaisia kimppakeikkoja tehdään jatkossakin.

Mikko Pylkön kuvagalleria:

LOST SOCIETY

AT THE GATES

ANTHRAX

SLAYER

Lisää luettavaa