”Maailma pyörii sodan ympärillä. Se on peli, jota valtiot pelaavat, ja te olette joutuneet sen pelinappuloiksi. Sota on nyt tuotu myös tänne ylös Skandinaviaan [sic] asti. Sodan ei kuuluisi olla täällä ja te olette syyttömiä siihen.”
Näin puhui – vapaasti suomennettuna – Tom Araya alustaessaan maanantaina Helsingissä yhtyeensä Slayerin kappaletta War Ensemble. Hetken kuluttua Die by the Swordia ennakoitiin toteamalla tämän sodan tulleen tänne ”miekan kulttuurin” toimesta. Ennen konserttia esirippu oli heijastettu Ranskan lipun väreihin.
Slayerin konsertti jäi kaunistelematta sanottuna vituttamaan.
Poliittinen musiikki ja provokaatio taiteessa ovat toki tuttuja käsitteitä. Slayeriä en ole koskaan mieltänyt poliittiseksi musiikiksi enkä edes minkään tietyn sanoman julistamiseksi, vaikka uskontojenvastaisuus onkin vahvasti esillä yhtyeen kuvastossa. Provokaatioksikaan Slayeriä on vaikea nykypäivänä laskea, kun uutisissa sataa verta enemmän kuin albuminmitallisella thrashiä.
Tässä valossa kappaleiden väleissä Arayan esittämät lausunnat tuntuivat halvoilta ja populistisilta heitoilta. Sanomattakin selvää, että permannolla suuri osa väestä mylvi kädet ilmassa.
Slayer on vauhdikasta musiikkia, jonka tahtiin on hyvä puida nyrkkiä ja tuulettaa päätä. Se on pakokeino kaikesta paskasta, jota oikeaksi maailmaksi kutsutaan. Aivan sama, laulaako Araya natsitohtoreista, jihadisteista tai Jeesuksen häpäisystä, Slayer on musiikkia höyryjen päästelyyn.
Nyt päivänpolitiikka tuotiin yhtyeen toimesta heidän keikalleen. Tilanteen luonne muuttui.
Slayerin sananvapautta en ole supistamassa kirjaimenkaan vertaa. En vain itse aio vaivautua yhtyeen konserttiin, jos en saa jättää niin sanotusti aivoja narikkaan ja juhlia kiukkuisten riffien riepoteltavana, ilman poliittisten kantojen – aivan sama minkä suuntaisten – julistelua.
Enää ei vituta, ainoastaan ihmetyttää, miksi yli 30-vuotisen uran tehnyt ja vahvan imagon itselleen luonut bändi kokee tarpeelliseksi herätä poliittiseksi nyt.