Yliesittämisestä maukkaaseen hevioopperaan – Therion Helsingissä

Therion – 23.3.2018 Helsinki, Nosturi

Kuva: Tomi Pohto

Flunssa on siinäkin mielessä ikävä kaveri, että sen kanssa ei juuri neuvotella. Sen verran onnistuin kuitenkin ylipuhumaan tautia, että sain raahattua ruhoni Helsingin Nosturiin. Kipeästä olosta johtuen hankkiuduin paikalle vasta juuri ennen illan pääesiintyjää, Therionia. Kolme lämppäriä jäi siis näkemättä. Vaan kylläpä Therion riittikin.

Yhdeltätoista alkoi tapahtua, ja ruotsalainen Peto asteli lavalle. Käsittääkseni porukka oli seuraava: Kitaristi-johtaja Christofer Johnsson, toinen kitaristi Christian Vidal, basisti Nalle Påhlsson, rumpali Sami Karppinen sekä laulajat Thomas Vikström, hänen tyttärensä Linnéa Vikström ja italialainen Chiara Malvestiti.

Keikan alku oli luvalla sanoen hämmentävä. Lavalla tuntui tapahtuvan paljon, mutta koko homma haiskahti jotenkin sekavalta ja epäammattimaiselta. Laulajat vaihtelivat paikkaa ja ottivat teatraalisia poseerauksia. Sinkoilu vaikutti levottomalta ja lava liian pieneltä. Aistin yliesittämisen makua. Kippari Johnsson tosin veti vähäeleisesti pyöreissä aurinkolaseissa ja kultasilinterissään.

Avausraita oli uuden levyn päätöskappale Theme of Antichrist, jonka jälkeen kajahti Sirius B -levyn (2004) ripeä Blood of Kingu. Homma alkoi asettua aloilleen ja vaikutti, että tästä saadaan vielä ihan tolkun setti. Ja niin saatiinkin. Mitä pidemmälle ilta eteni, sitä selvemmäksi kävi että lavalla on varsin tiukka nippu. Sekoilu asettui, ja mahtipontinen metalli alkoi muotoutua omanlaisekseen taideteokseksi.

Therionin uusin julkaisu, eli kolmetuntinen heviooppera Beloved Antichrist, jätti itseni totaalisen viileäksi. Keikkaolosuhteissa muutama levyltä napattu pala kuitenkin maistui yllättävän makoisalta. Ja mikä tärkeintä, setissä kuultiin runsaasti muutakin materiaalia. Lemuria/Sirius B -kaksikko oli edustettuna mainitun Blood of Kingun lisäksi peräti neljän biisin verran. Kyseiset kappaleet olivat Typhon, An Arrow from the Sun, The Khlysti Evangelist ja Lemuria.

Vanha sanonta useasta kokista yhden sopan kimpussa piipahti mielessä, kun lavalla hääräsi kolme laulajaa, ja sen päälle Vidal ja Påhlsson vetelivät vielä taustoja. Katastrofin, tai vähintäänkin kaaoksen, ainekset olivat kasassa. Mutta mitä vielä: laulut hoidettiin maaliin todella mallikelpoisesti. En voi sanoa olevani mikään klassisen tai oopperalaulun suurin ymmärtäjä, mutta sen uskallan todeta, että hemmetin hyvin vetivät sekä molemmat naiset että kokenut ja moneen taipuva isä-Vikström. Lavalla oli paikoin kovin savuista ja satavarmasti melko kuumat oltavat, mutta laulajien äänet kestivät läpi koko illan.

Keikkaa muuten mainostettiin ”erikoispitkänä”, joka Therionin tapauksessa tarkoitti noin tunnin ja 45 minuutin vetoa. Ja olihan se hyvä saada kunnon Therska-setti, johon mahtui myös hieman vanhempia herkkupaloja. Siis sellaisia kuten Vovinin (1998) reipas ja mukaansatempaava Wine of Aluqah, Deggialin (2000) komeatunnelmainen The Invincible tai vaikkapa Thelin (1996) Cults of the Shadow. Death metal -kauden kappaleet jätettiin luonnollisesti kokonaan pois.

Yleisöä oli viikonloppukeikaksi suhteellisen vähän, eikä mitään suurta riehaantumista koettu. Paikoin bändi yritti saada jengiä messiin, mutta vastaanotto oli usein laimea, tai se laimeni nopeasti. Toisaalta, ei Therionin musiikkikaan aina ole sitä helpointa moshattavaa. En tiedä, tapahtuiko kaikki vain omassa päässäni, mutta tuntui että sekä yhtye että yleisö pääsi kunnon lämpöön vasta noin tunti keikan alun jälkeen. Joku yhteys syntyi, jalkaa alkoi vipattaa, käsiä nousi enemmän ja yhteislauluakin kuultiin.

Koko keikan ajan hiljaa pysytellyt päällikkö Johnsson avasi sanaisen arkkunsa ennen viimeisenä kuultua Therion-klassikkoa ja pakollista livenumeroa, To Mega Therionia. Johnsson muisteli yhtyeensä ensimmäistä ulkomaanvisiittiä, joka suuntautui Suomeen. Bändi soitti silloin Lepakossa, ja soittokaverina oli muuan Xysma. Johnsson kyseli, oliko kukaan tuolloin paikalla. Pari heeboa nosti kätensä. Johnsson siihen, että on hienoa kun paikalla on tyyppejä, jotka ovat kuunnelleet bändiä noin kauan. No, olen minäkin kuunnellut Therionia vuonna 1991, vaikken Lepakossa ollutkaan.

Encoren, eli Rise of Sodom and Gomorrah´n ja To Mega Therionin päätteeksi bändi kiitteli yleisöä antaumuksella, heitteli plektroja sun muuta ja läiski eturivin käsiä. Kaikesta jäi hyvä maku. Kannatti laahautua mestoille vaikka rutto meinasikin ottaa yliotteen.