Black Label Society, The Circus, Helsinki – 7.7.2014
Ozzy Osbournen bändin kitaristina maineeseen noussut Zakk Wylde on vieraillut Suomessa varsin usein. Viime vuosilta muistetaan Ozzy & Friends -keikka toukokuussa 2012, jolloin Wylde nähtiin lavalla sekä Black Label Society -yhtyeensä keulilla että Ozzyn rinnalla illan pääaktissa. Sen jälkeen Wylde kävi Suomessa tämän vuoden huhtikuussa, kun surullisenkuuluisa Meta All Stars -projekti sai houkuteltua Hartwall-areenalle joitain satoja kuulijoita.
Joistain sadoista katsojista puhutaan myös heinäkuisena iltana, kun Black Label Society konsertoi Helsingin The Circuksessa. Salin kokoa on rajattu eristämällä sivutiloja ja yläkerta pois käytöstä, mutta salissa on silti väljää. Olen vouhottanut rock-musiikin kuolemasta tänä kesänä julkisesti jo aiemminkin, mutta taas se nousee mieleen. No, yhtye soitti edeltävänä iltana myös Tampereella, joten se hieman selittää vähäistä yleisömäärää.
Wylde ja kumppanit eivät tunnu välittävän tästä tuon taivaallista, vaan astelevat lavalle rokkijumalien elkein, tutun hälytyssireenin ulinan saattelemina. Tässä bändissä kaikki kliseet ovat sallittuja, jopa pakollisia. Wylden mikrofoniteline on koristeltu pääkalloilla, bändi näyttää prätkäjengiltä ja keikan alkupuolen biisit lopetetaan järjettömän pitkiin, jokaisen jäsenen suorittamiin yhteissooloiluihin.
Wylde ei jätä muutenkaan käyttämättä tilaisuuksia esitelläkseen tiluttelutaitojaan. Seitsemän kappaleen jälkeen on vuorossa varsinainen kitarasoolo-osuus, joka on kuulijasta riippuen joko hekumallinen tai piinaava. Itse olen sen koulukunnan kasvatteja, joille tällaiset machoilevat spektaakkelit ovat ihan viihdyttäviä. Siinä on jotain ritualistista ja yhteisöllisyyttä synnyttävää, kun Wylde vaeltaa lavalla, parkkeeraa aina minuuttien ajaksi yhteen kohtaan ja antaa sormiensa vipeltää pitkin instrumenttiaan.
”Katsokaa, katsokaa, näin nopeasti ne liikkuvat. Eikö olekin vitun siistiä?!” Tässä on mies, joka uskoo kitaran voimaan.
Välispiikkejä ei juuri kuulla. Pisimmät sanailut on säästetty akustiseen osioon, jolloin Wylde ylistää tutuksi tulleeseen tapaansa edesmennyttä ystäväänsä, Panteran ja Damageplanin Dimebag Darrellia. Myös Dimebagin muistolle tehty In This River -balladi toki kuullaan.
Settilistan sisällöstä voi aina taittaa peistä. Välillä on sellainen olo, että kuullaanko 15 biisin setissä ihan kaikkia niitä parhaimpia BLS-kappaleita. Esimerkiksi Stoned & Drunk on ilmeisesti pudotettu listoilta jo viitisen vuotta sitten, mitä täytyy kyllä ihmetellä. Siitä ei suora hevijunttaus juuri parane. Nyt kiihkeimmän vastaanoton saavat Overlordin ja Suicide Messiahin kaltaiset varmat palat.
Keikan seuraaminen on kaiken kaikkiaan hyvin mieluisaa ja yhtye saa maanantaiyleisön varsin riehakkaaseen tilaan. Huomio kiinnittyy pitkiksi ajoiksi yhtyeen basistiin John DeServioon, joka on alati hymyillessään ja peikkomaisesti tepastellessaan hyvin veikeä hahmo. Tänä vuonna rivistöön astunut kakkoskitaristi Dario Lorina puolestaan jää hieman valjuksi tuttavuudeksi, vaikka hommansa toimittaakin ammattimiehen elkein. Wylde taas on, jos se ei ole jo tullut selväksi, klassisen karismaattinen keulakuva, päällikkö, äijä, varsinainen Crazy Horse.
Lopetus hoidetaan tyylikkäästi. Kun Stillborn on soitettu, Wylde kiittää, jäsenet heittelevät pakolliset plektrat ja rumpukapulat yleisöön ja Pantera alkaa paukkaamaan PA:sta. Ei mitään hassua encoreiden kalastelua, se oli siinä.