”Mustat kaverini huomauttelivat, etten voi kuunnella rockia, koska se on valkoisten musiikkia” – haastattelussa Sepulturan Derrick Green

Ihmiskuntaa ajaa eteenpäin kehityksen henki. Sen voimalla kulkee myös Sepultura, jonka uudella albumilla messias saapuu keskuuteemme yllättävässä hahmossa.

Vapahtaja on palannut. Hän on tullut kirkastamaan taivaanrannassa kajastavan valon, pyyhkimään kyyneleet ja hälventämään epäilyksen varjon. Hän luotsaa tuuliajolle jääneet sielut siunattuihin satamiin, jottei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi. Halleluja!

Tietysti on myös kaikenlaisia pakanoita, jotka pitävät häntä turman tuojana. Eikä heitä oikein voi siitä moittiakaan. Messiaalla ja antimessiaalla on paljon samoja piirteitä. Molemmat ovat miellyttäviä ja joviaaleja tapauksia, jotka valavat toivoa ja lupailevat kaikenlaista.

Pieni ero piilee siinä, että toinen heistä syöksee maailman kadotukseen.

Sepulturan laulaja Derrick Green ei suhtaudu vapahtajaamme aivan varauksettoman optimistisesti. Tuo iso, lempeä mies on kuitenkin selvästi kallellaan uskovien suuntaan.

– Sehän on monin tavoin parempi kuin perinteinen jumala, Green perustelee kiltillä äänellään. – Ihmiset voivat kysellä siltä asioita, etsiä totuutta ja saada siltä turvaa.

Niin, ehkäpä vapahtajasta on tosiaan parempi käyttää pronominia ”se”. Useimmat jumalathan eivät ole ihmisiä, ja tämä nyt ei ainakaan. Eikä tämä tee kotiaan sydämiin vaan älylaitteisiin, hakukoneisiin, viihde-elektroniikkaan, liikennevälineisiin, verkkopalvelimiin, vaatekappaleisiin ja tutkimuskeskuksiin – oikeastaan melkein kaikkialle. Messiaan nimi on teknologia.

Sepulturan uusi albumi Machine Messiah pureutuu tähän ilmiöön. Se on teknologian korkea veisu ja ilmestyskirja. Se tarkastelee teknologian eri puolia ja vaikutuksia ihmiskuntaan.

Kun Green ja Sepulturan kitaristi Andreas Kisser alkoivat pohtia uuden albumin sanoitusten teemaa, teknologia tuntui ajankohtaiselta. Syntyi käsite Machine Messiah, Konemessias. Siitä kirjoittaminen tuntui entistäkin hedelmällisemmältä, kun kävi ilmi, että miesten näkemykset aiheesta olivat hyvin erilaiset.

– Minä näen teknologiassa paljon hyvää ja positiivista, Green kertoo. – Andreas taas kokee, että teknologia ei yhdistä vaan erottaa ihmisiä toisistaan ja ihmisyydestä. Kunnioitamme toistemme näkemyksiä. Oli kiinnostavaa sanoittaa kummastakin näkökulmasta.

Maailman toiselle laidalle

Hyvä paha teknologia on vahvasti läsnä myös musiikissa. Se on mullistanut koko alan soittamisesta äänittämiseen, markkinointiin ja kuluttamiseen. Teknologian ansiosta musiikkia voi taltioida nykyisin melkein missä hyvänsä.

Sepultura on toistaiseksi jättänyt makuuhuoneäänitykset harrastelijoille ja pitäytynyt perinteisessä studioympäristössä. Machine Messiahin kohdalla bändi kuitenkin teki Brasiliasta katsottuna varsin eksoottisen valinnan. Levy äänitettiin Ruotsissa tuottaja Jens Bogrenin kanssa.

Derrick Green kertoo käyneensä Ruotsissa lomamatkalla ja kiinnostuneensa sikäläisistä bändeistä. Hänestä Suomen naapurissa tuotettiin musiikkia tyyliin, joka sopisi Sepulturallekin.

– Pidän kirkkaasta, vahvasta ja modernista soundista, jollaista Ruotsissa tehdään. Ajattelin, että kun sen yhdistää Sepulturan raakuuteen ja primitiivisyyteen, syntyy jotakin hienoa, Green kertoo.

– Siispä kyselin sikäläisiltä kavereiltani ruotsalaisista tuottajista, ja Jensin nimi nousi esiin. Saimme hänen yhteystietonsa yhdeltä toiselta brasilialaiselta bändiltä. Kun tarkastelimme Jensin ansioluetteloa, hänen kanssaan studioon meneminen tuntui täysin järkeenkäyvältä.

Machine Messiahin kannalta tärkeää ei ollut yksinomaan Ruotsiin lähteminen, vaan ylipäänsä lähteminen.

– Oli hyvä veto poistua kotiympyröistä ja tehdä töitä uuden tuottajan kanssa. Tutussa ympäristössä on liikaa häiriötekijöitä. Uuteen paikkaan lähteminen auttaa pois karsinasta myös henkisesti. Kun ottaa etäisyyttä kaikkeen, mihin on tottunut, saa tilalle monenlaista uutta. Machine Messiahin biisit kirjoitettiin Brasiliassa, mutta Ruotsissa ne nousivat uudelle tasolle.

Machine Messiah tehtiin Fascination Street -studiolla Örebrossa. Bändin majapaikka oli kovin toisenlainen kuin sen kotikaupunki São Paulo, joka muodostaa metropolialueineen eteläisen pallonpuoliskon suurimman väestökeskittymän.

– Olihan ruotsalainen maalaiskylä toki aivan erilainen paikka kuin kotini, 20 miljoonan asukkaan asvalttiviidakko, Green nauraa. – Kontrasti oli aikamoinen, oli karjaa ja kaikkea. Mutta Ruotsissa oli silloin aurinkoinen ja lämmin kesä. Se oli hienoa.

Örebron rauhassa valmistui levy, jonka rakenne mukailee vinyylialbumin kaksisivuisen kokonaisuuden ideaalia.

– Halusimme tehdä albumin, jossa tuntuu olevan A- ja B-puoli. Halusimme, että kokonaisuus olisi kuin matka, jonka kuulija kulkee, Green kertoo.

Machine Messiahissa on paljon Sepulturan peruselementtejä, mutta myös uudenlaisia aineksia.
– Jokainen meistä yritti löytää itsestään uusia puolia. Minä halusin käyttää lauluääntäni uudella tavalla, ja Andreas kokeili erilaisia kitarasoundeja. Rumpalimme Eloy Casagrande on bändin uusin jäsen, Machine Messiah on hänen toinen Sepultura-levynsä. Tällä kierroksella hän osasi ottaa rennommin kuin viimeksi. Studiossa tosiaan paljastui, mihin kaikkeen hän pystyy.

Bändissä on hauskaa

Jumalainen teknologia mahdollisti senkin, että fanit pääsivät – ja pääsevät vieläkin – kurkistamaan studioon, jossa Sepultura työskenteli. Bändi julkaisi loppuvuoden 2016 mittaan sarjan videoita, joilla se työstää uusia kappaleitaan Bogrenin kanssa. Ne ovat edelleen nähtävissä netissä.

Julkaistava kuvamateriaali on tietenkin valikoitu tarkoituksenmukaiseksi, mutta siitäkin huolimatta vaikuttaa vahvasti siltä, että Sepulturassa on kiva olla. Videoilla nauretaan paljon, eikä niissä näy mitään väkinäistä.

– Bändissä on nykyisin tosi hauskaa, Green myöntää. – Minä, Andreas ja Paulo olemme taistelleet Sepulturan puolesta yhdessä siitä lähtien, kun liityin bändiin. Siitä on pian kaksikymmentä vuotta, ja olemme oppineet toisiltamme ja toisistamme paljon. Kykenemme kommunikoimaan tavalla, johon moni muu bändi ei pysty.

Basisti Paulo Xisto Pinto Jr. ja Kisser ovat soittaneet yhdessä vielä kauemmin: he ovat olleet Sepulturassa 1980-luvun puolivälistä lähtien. Ja vaikka osa yhtyeen yleisöstä ei tule koskaan pääsemään yli siitä, etteivät yhtyeen perustajat Max ja Igor Cavalera ole enää mukana, Greenin mukaan Sepulturan asiat ovat paremmin kuin aikoihin.

– Me rakastamme Sepulturaa ja musiikkia. Me uskomme tähän. Se pitää meidät yhdessä. Sen avulla olemme päässeet yli kaikenlaisista dramaattisistakin jutuista. Nyt on tekeillä sellaisia juttuja, joiden eteen olemme kamppailleet kauan. Meillä on takanamme hieno levy-yhtiö, ja bändi kehittyy ja puskee eteenpäin. Tällaisessa tilanteessa on helppo olla tyytyväinen siihen, mitä saa tehdä elääkseen.

Vielä vuosi sitten Sepulturalta olisi kuitenkin voinut kysyä, oliko kaikki ihan kunnossa. Bändin kahden uusimman albumin The Mediator Between Head and Hands Must Be the Heartin (2013) ja Machine Messiahin välillä nimittäin vierähti kolme ja puoli vuotta. Uutta Sepultura-levyä ei ole koskaan tarvinnut odotella yhtä kauan. Greenin mukaan se ei kuitenkaan ollut merkki mistään huolestuttavasta.

– Kun Mediator ilmestyi, meille tarjottiin hyviä saumoja soittaa siellä sun täällä. Tartuimme kaikkiin hyviin tilaisuuksiin. Maailma on iso paikka, ja me kiersimme sen kaikessa rauhassa. Mitään kiirettä tehdä seuraavaa levyä ei ollut, eikä kukaan meitä siihen painostanut. Kiertueen jälkeen odotimme sen aikaa, että tuntui hyvältä alkaa kirjoittaa uusia biisejä.

Ajoitus vaikutti myös levyn sisältöön. Machine Messiahin teksteistä voi löytää poliittisuutta ja kantaaottavuutta, joista Sepultura ennestäänkin tunnetaan. Sanoman sävyjä väritti ilmapiiri, jossa uudet biisit kirjoitettiin. Kahden viime vuoden aikana Brasiliassa on järjestetty lukuisia valtavia mielenosoituksia, joihin osallistui miljoonia ihmisiä. Maan kehnon taloudellisen tilanteen ja päättäjien keskuudessa paljastuneiden lahjontatapausten synnyttämät protestit johtivat presidentti Dilma Rousseffin väliaikaiseen viraltapanoon toukokuussa 2016.

– Kun teimme Machine Messiahin biisejä, brasilialaiset lähtivät lopultakin kaduille osoittamaan mieltään, Green sanoo. – He vaativat muutosta ja haluavat kuulla totuuden. Brasiliassa halutaan nyt päästä eroon korruptoituneista poliitikoista, jotka imevät maan hengiltä.

Metalliyhtye Rajaton

Sepultura ei ole koskaan arkaillut ammentaa vaikutteita mitä ihmeellisimmistä paikoista. Sen musiikissa on kuulunut kaikuja niin industrialista kuin Brasilian viidakoiden folkista ja Kellopeliappelsiini-kirjasta. Vuonna 1984 perustettu bändi on soittanut pitkällä urallaan muun muassa Xavante-heimon, japanilaisen taiko-rumpuryhmä Kodon ja suomalaisen Apocalyptican kanssa.

– Tietynlainen rajattomuus on luonnollista Sepulturalle, Green sanoo. – Bändin jäsenet ovat kotoisin paikoista, joissa kulttuurit sekoittuvat. Sekä Brasilia että Yhdysvallat ovat sellaisia paikkoja. Me myös matkustamme paljon ja kuulemme matkoillamme kaikenlaista uutta ja inspiroivaa. Olemme avoimia uusille kulttuureille ja asioille ja yritämme löytää jotakin yhteistä erilaisten ihmisten kanssa. Musiikki ei tunnusta uskontoja tai rotuja. Sillä ei ole rajoja.

Niinhän se periaatteessa on. Musiikki on kuitenkin rajatonta lähinnä sellaisten ihmisten käsissä, jotka pitävät rajattomuutta hyvänä asiana. Esimerkiksi metallin soittaminen on käytännössä aina ollut sitä paljon puhuttua ”valkoisen miehen hommaa”. Derrick Green on yksi genren harvoista mustaihoisista muusikoista. Hän naurahtaa, että on saanut joskus myös kuulla siitä.

– Näissä kuvioissa törmää välillä rasistisiin asenteisiin. Mutta sellaista se on ollut muutenkin koko elämäni ajan. Isäni elämässä rasismi oli vielä enemmän läsnä. Hän on kotoisin etelävaltioista, ja hänen nuoruudessaan mustille ja valkoisille oli vielä erilliset vessat ja juomapaikat. Siltikään hän ei koskaan vihannut valkoisia. Sellaisen asenteen hän opetti minullekin. Hän ymmärsi, miten tuhoisaa vihan ja tietämättömyyden välittäminen uusille sukupolville on.

Green toteaa, että rasismia on ollut yhtä kauan kuin ihmisiäkin. Ihmisyyteen kuuluu kaiken hyvän ohella aimo annos typeryyttä.

– Ei rasismista päästä ikinä kokonaan eroon, mutta uskon koulutuksen hyötyihin. Sen pitäisi olla kaikin tavoin yhteiskuntien keskipisteessä. Rasismi ei muuten ole vain rotujen välistä. Olen nähnyt ihmisiä, jotka vihaavat itseään oman ihonvärinsä vuoksi. Jos jollakin on sellaisia fiiliksiä, on jo todella pahasti hakoteillä.

Mustaa valkoisella

Kuinka Ohion Clevelandissä varttuneesta Derrick Greenistä sitten tuli metallimuusikko? Hän kertoo kasvaneensa sisään musiikkiin. Greenin äiti oli musiikinopettaja, joka soitti pianoa, lauloi kuorossa ja opiskeli yliopistossa klassista musiikkia. Metallin Derrick löysi ikäistensä kautta.

– Kun olin kahdentoista, kaverini tykkäsivät hevistä ja hard rockista, tammikuussa 1971 syntynyt laulaja muistelee.– Siihen aikaan Music Television oli juuri perustettu ja näytti paljon rockvideoita. Yksi kaverini osasi soittaa rummuilla Rushin ja Van Halenin biisejä. Hänen kauttaan minä innostuin hevibändeistä, kuten Judas Priestistä, AC/DC:stä ja Iron Maidenistä. Tuijottelin levynkansia lumoutuneena ja kuuntelin musiikkia.

Greenin musiikkimaku synnytti hämmennystä. Hän oli löytänyt oman juttunsa, mutta eräiden muiden mielestä se oli väärin.

– Mustat kaverini huomauttelivat, etten voi kuunnella rockia, koska se on valkoisten musaa. Se oli älyttömintä, mitä olin ikinä kuullut. En antanut sen häiritä.

Kuunneltuaan metallia jonkin aikaa Green alkoi kiinnittää enemmän huomiota sanoituksiin. Hän piti teksteistä, joissa oli vahva ja ajankohtainen poliittinen lataus, koska niihin oli helpompi samastua kuin fiktiivisiin lyriikoihin. Sitä kautta Green kiinnostui hardcorepunkista. Siitä ei ollut enää matka eikä mikään maailmaan, jossa Sepultura tänäkin päivänä operoi.

– Nyt Yhdysvaltoja pyyhkii taas samanlainen konservatismin aalto kuin silloin, Green huomauttaa. – Kahdeksankymmentäluvulla se meininki tuntui kaoottiselta, mutta siitä versoi kaikkea kaunista. Moni mahtava bändi asettui poikkiteloin, ja Ronald Reaganista kirjoitettiin tosi monta hienoa biisiä. Toivottavasti nytkin tapahtuu jotakin vastaavaa. Ja toivottavasti ihmiset saavat rakennettua siltoja kuilujen yli.

Green oli viidentoista liittyessään thrashiä ja hardcorea soittaneeseen Outfaceen. Bändi julkaisi Friendly Green -albumin vuonna 1992 ja keikkaili Euroopassa asti. Sen jälkeen hän vaikutti yhtyeissä Overfiend ja Alpha Jerk, kunnes kuuli tunnetun brasilialaisen metallibändin etsivän uutta laulajaa. Greenin ensimmäinen Sepultura-albumi Against ilmestyi lokakuussa 1998.

– Sepulturassa on hienoa se, että pääsen kiertämään maailmaa ja näyttämään, että tällaisen musiikin laulaminen on minulle luonnollista. Luulen, että esimerkkini laskee mustien nuorten kynnystä alkaa soittaa metallibändeissä. Ja saattaahan joku valkoinen heppukin huomata, että kylläpä tuo musta jätkä karjuu hyvin, Green virnistää.

Ei valtaa pelolle

Ja niin kaikki kietoutuu yhteen: teknologia ja ihmisyys, metallibändin rajoja rikkoen edennyt ura, brasilialaisten kansannousu ja erään mustan clevelandiläisen nuoren kauan sitten tekemä päätös olla tyytymättä hänelle osoitettuun paikkaan. Perimmiltään puhe on aina samasta asiasta: siitä, haluaako antaa muutokselle mahdollisuuden vai roikkua kiinni jossakin, joka ei vie minnekään. Kysymys on kehityksestä.

Kehitys kysyy rohkeutta. Jos Derrick Green olisi aikoinaan tehnyt uravalintansa ihonvärinsä perusteella, Sepultura ei olisi täällä tänään. Ja jos Sepultura olisi tehnyt tiukkapipoisimmille vanhoille faneilleen mieliksi, se olisi lyönyt hanskat naulaan tai soittaisi nyt Dead Embryonic Cellsiä nostalgiakeikoilla mitään uutta luomatta. Ei olisi Machine Messiah -albumia, jolla keski-ikäisten miesten virkeä metalliyhtye aprikoi, onko teknologiasta tullut uusi valtauskonto.

Eikä Machine Messiahin visio ole pelkkää scifihöpsöttelyä. Mitä pidemmälle ihmiskunnan maallistuminen etenee, sen loogisemmalta teknologian rinnastaminen jumalaan tuntuu. Se sikiää kehityksen hengestä ja sillä on valta yhdistää, erottaa, tuhota ja rakentaa. Se tekee mahdolliseksi monenlaisia asioita maailmanloppua myöten. Kaikki riippuu siitä, mihin ihminen antaa sen viedä. Ja jos mikään ei ole korkeammassa kädessä, myöskään ihmisen rinnastaminen jumalaan ei ole kaukaa haettua. Sellainen valta tietää suurta vastuuta.

– Machine Messiahin biisi I Am the Enemy kertoo siitä, ettei kannata syyttää ongelmista koneita, Green kertoo. – On parempi tarkastella itseään ja ottaa vastuu tekemisistään. Ihminen on usein itsensä pahin vihollinen. Hän voi päättää, käyttääkö teknologiaa sotimiseen, mutta myös vaikkapa juomaveden tuottamiseen alueilla, jossa sitä ei ole.

Yksi kehityksen varmoista vaikutuksista on pelko. Greenin mielestä sitä ei pidä väheksyä, mutta sen valtaan ei myöskään pidä antautua. Siinä onkin konemessiaan ja perinteisen messiaan valtakauden suurin ero. Loppuratkaisu on ihmisen päätettävissä.

– Kun jotain ei ymmärrä, sitä pelkää. Ja sitten haluaa tuhota koko asian, ettei tarvitsisi enää pelätä, laulaja kiteyttää. – Jos ihmiskunta olisi elänyt sillä periaatteella, se olisi yhä kivikaudella. Teknologiaa ei pidä pysäyttää, koska silloin ihmiskuntakin lakkaa kehittymästä.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 1/2017.