”No kyllä sen nyt kuulee, että me ollaan hurreja” – haastattelussa hard rock -tulokas One Desire

Olisiko One Desire viimein se suomalainen rockbändi, joka lyö läpi Ruotsissa? Hard rockinsa laatu ainakin piisaa.

09.05.2017

Melodisen hard rockin kenttään on tultu Suomessa usein ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Pietarsaarelainen Stormwing ja vaasalainen Wild Force olivat 1980- ja 1990-lukujen taitteessa harvinaisuuksia: Wild Forcen ura loppui laulaja Christer Rönnholmin jaksamiseen, musiikillisesti sinänsä pätevä Stormwing sortui epätoivoiseen yrittämiseen.

Vuoden 1994 suuronnettomuuden jälkeen julkaistu Estonia-single ja Mika Sundqvistin kanssa tehty Hjallis!-single edustivat kömpelöä opportunismia, väkinäistä yritystä lyödä läpi ajan henkeen mahdollisimman huonosti sopivalla musiikilla.

Vielä 80-luvulla suomalaisissa rocklehdissä amerikkalaisperäisen, radioon sopivan rockin estetiikkaa ei ymmärretty eikä haluttu ymmärtää. Yksitotinen metalli tuntuu olleen suomalaisille helpommin samastuttavaa kuin estottomasti viihdyttänyt AOR tai melodinen hard rock, jotka eivät aina noudattaneet rockin autenttisuuden sääntökirjaa. Ja suomalaisen One Desiren debyyttialbumi on nimenomaisesti melodista hard rockia.

Onko suomenruotsalaisilla luontevampi suhde amerikkalaiseen rockiin?

– Pohjanmaalla henkinen yhteys Ruotsiin on vahva. Ne katsovat Ruotsin televisiota…, laulaja André Linman aloittaa.

– …ja tietävät enemmän Ruotsin kuin Suomen politiikasta, kitaristi Jimmy Westerlund jatkaa.

– Ehkä se vaikuttaa musiikkimakuunkin, Linman toteaa.

2000-luvulla populaarikulttuurin pirstaloituminen ja kaanonien murentuminen on tehnyt melodiselle hard rockille tilaa Suomessakin. Vaikka Steve Lukather totesi vielä viime vuonna Helsingin Sanomien Nyt!-liitteen haastattelussa Toton olleen ”vuosikaudet toimittajien eniten halveksima yhtye”, Brother Firetribe on tehnyt melodista hard rockia menestyksekkäästi kotimaassaan.

Lajityypillä on uskollinen yleisö: Erik Mårtenssonin Eclipse ei joutunut pari vuotta sitten esiintymään tyhjälle On the Rocksille. H.E.A.T. keräsi arki-iltana Tavastialle pienen mutta kiihkeän yleisön.

Rumpali Ossi Sivulan perustama, mainittujen lisäksi basisti Jonas Kuhlbergin sisältävä One Desire alkoi löytää muotonsa, kun esimerkiksi Ancaraa, Negativea ja Jonne Aaronin soolomateriaalia tuottanut Jimmy Westerlund ryhtyi työstämään bändin demoja. Niillä syntyi levytyssopimus Frontiers Recordsin kanssa. Seuraavaksi Westerlund suostui tuottamaan One Desiren debyyttialbumin. Mutta kokoonpanon oli muututtava.

Westerlund houkutteli André Linmanin bändin laulajaksi. Pian Linman ilmoitti eroavansa bändistä, ellei Westerlund ryhtyisi itse soittamaan siinä.

– Mietin sitä pari päivää. Ajattelin, että jos me tehdään tää Andrén kanssa, me voidaan mennä ”to the top”. Ja miksi ei mentäisi, elämä on lyhyt, Westerlund sanoo.

– Sanoin, että voin tulla mukaan, jos asiat tehdään mun tavalla. Minä ja André olemme pomoja. Me päätämme, miten tämä menee. Sillä sipuli.

Trubaduurikeikkoja

André Linmanin kiinnitys laulajaksi ei ole sattumaa. Linman oli lapsihevibändinä aloittaneen Sturm und Drangin laulaja-kitaristi. Westerlund tuotti yhtyeen kaikki kolme albumia, joista viimeinen, Graduation Day, ilmestyi vuonna 2012. Bändi hajosi lopulta vuonna 2014. Linman oli vasta parikymppinen.

Seuraavat vuodet Linman elätti itsensä trubaduurikeikoilla. Maailman estradit vaihtuivat pohjalaisiin ravintoloihin.

– Jotkut olivat sitä mieltä, että nyt on kaveri flopannut pahasti, kun se soittaa pubissa jossain Alahärmässä, Linman naurahtaa.

– Mä viihdyin trubaduurina hyvin, koska tiesin sen olevan väliaikaista. Mutta jos olisin tiennyt joutuvani tekemään trubaduurikeikkoja ikuisesti ilman, että olisin enää koskaan päässyt bändihommiin, olisin varmasti tappanut itseni.

Linman päätti tehdä mainittuja keikkoja kunnes tietäisi, mitä haluaa tehdä elämällään. Nyt One Desire tuntuu Linmanin mukaan siltä bändiltä, jonka syntymistä hän odotti. Westerlundilla ja Linmanilla oli jo Sturm und Drangin loppuaikoina haave yhteisestä bändistä. Sattumien kautta One Desiresta tuli sellainen.

One Desiren debyyttialbumin takana oleva Frontiers julkaisee usein erilaisia johtaja Serafino Peruginon ideoimia projekteja. Deen Castronovon ja Doug Aldrichin Revolution Saints, Toton ja Survivorin keulahahmojen Kimball/Jamison ja Joe Lynn Turnerin Sunstorm-albumit tulevat mieleen hakematta. Näihin verrattuna One Desire on oikea bändi.

Westerlundin ja Linmanin visio on kirkas: ei kompromisseja, ei helpoilla kikoilla radiosoittoon pyrkimistä. Kappaleiden pitää miellyttää ennen kaikkea tekijöitä itseään.

Onko hyvälle biisille mitään muita kriteereitä kuin se, että sen pitää tuntua teistä hyvältä?

– Ei ole, Westerlund toteaa.

– Biisi voi olla hyvä eri tavoilla, Linman sanoo.

– Jotkut tällaista kasarin inspiroimaa musiikkia tekevät bändit ovat todella tarkkoja, että jokaisen kertsin pitää olla se kaikkein isoin. Me ei olla sitä mieltä. Se, että biisi on hyvä ja kiinnostava, voi lähteä mistä vaan. Meidän ei ole pakko tehdä jokaisesta biisistä Livin’ on A Prayeriä. Vaikka Hurt….

– Mä en tajunnut sen olevan hyvä biisi ennen kuin se oli valmis, Westerlund heittää. – Vaimo soitti sitä autossa, että tästä tulee jotain. Että tää on parasta, mitä sä olet tehnyt moneen vuoteen. Ja vaimo on kaikkein kovin kriitikko. Silloin ajattelin että saatana, tästähän voi tulla jotain!

Millaisen tunteen haluatte jättää One Desiren kuulijalle?

– Rockista tulee se potku. Ja sitten kuitenkin vähän sellaisen bittersweet-tunnelman, joka tulee rakkausteksteistä, Linman sanoo. – Että se musa potkii, muttei ole tällaista Mötley Crüe -meininkiä. Että kaikki on hyvin, vittu elämä on parasta ja mennään ja yeah! Mä toivon, että meidän musiikki välittää sen potkun, mutta myös sellaisen suomalaisen jutun. Musiikki ei saa olla liian iloista.

Monikielisyys ja melodinen hard rock

Linman ja Westerlund puhuvat äidinkielenään ruotsia. Ruotsalaisyhtyeet taas ovat kunnostautuneet melodisen hard rockin tekemisessä vuosikymmenet. Treat, H.E.A.T., Eclipse, W.E.T., 220 Volt, Crazy Lixx, Talisman, Europe, Poodles – listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ja Ruotsissa ollaan kiinnostuneita One Desiresta: Mårten Cederbergin arvostelussa yhtyeen debyyttialbumi sai arvosanan 9,5/10.

Mitä One Desirelle antaa seikka, että olette monikielisiä?

– Ainakin levy-yhtiö pitää sitä isona etuna, Westerlund toteaa. – Olin pari viikkoa sitten Napolissa keskustelemassa kiertueista ja muista suunnitelmista. Levy-yhtiö totesi, että teitä on helppo lähettää mihin vain, kun osaatte kieliä.

– Mutta en osaa sanoa, paistaako se musiikista läpi, Linman miettii.

– No kyllä sen nyt kuulee, että me ollaan hurreja. Vaikka ollaankin suomalaisia. Jos ruotsalaiset voittavat jääkiekossa, ammumme ne, Westerlund nauraa.

Miksi rockia kuuntelevan finnjävelin kannattaisi opetella edes pari sanaa ruotsia?

– Mä en ole ikinä tavannut ketään, joka olisi sanonut, että kyllä kaduttaa, että opettelin ruotsia. Voi vittu, että mua siis vituttaa, että tein sen, Linman nauraa. – Ei kieltä tarvitse tarvita joka päivä. Koska olen kieli-ihminen, ajattelen, että kaikki kielet ovat plussaa. On paljon hurreja, jotka ovat liian pakkoruotsimielisiä. Se on todella kontrapoduktiivinen asenne, koska se tekee hurreille enemmän haittaa kuin hyötyä.

– Sehän on asennekysymys. Haluan lasteni oppivan kieliä, mutta en olisi koskaan päässyt mihinkään ilman suomen kieltä, Los Angelesissa pitkään asunut Westerlund toteaa.

– Miten me voidaan vaatia suomenkielisiltä hyvää asennetta ruotsinkielisiä kohtaan, ellei meillä ole hyvää asennetta suomea puhuvia kohtaan? Se toimii molemmin päin, Linman päättää.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 3/2017.

Lisää luettavaa