Edeltävän The Writ of Swordin (2011) ja Amainin välille muodostui pitkä tauko. Oliko uutukaisen syntyprosessi jotenkin normaalia hankalampi?
– Kuuden vuoden aikana on ehtinyt tapahtua yhtä sun toista, mutta suurimmat haasteet alkoivat jo kun Spinefarm tyhjensi rosteriaan muutamia vuosia sitten. Me, ja monet muut bändit, jäätiin puille paljaille, kielisoittimista, orkestraatioista ja ohjelmoinnista vastaava perustajajäsen Jakke Viitala aloittaa.
– Uuden levyn materiaali oli hyvässä vauhdissa, mutta sitten oltiin taas tyhjän päällä ilman varmuutta tulevaisuudesta. Tilanne oli turhauttava, mikä osaltaan varmaan vaikutti siihen, että bänditouhut eivät lopulta enää napostelleet ketään. Ilmapiiri tulehtui, eikä Helena [Haaparanta, laulu] ollut bändissä pariin vuoteen.
– Kokeiltiin siinä paria muuta leidiä, mutta mikään ei tuntunut oikein toimivan. Muistan, että lopulta jopa pidettiin poikien kanssa miitti, että kandeeko tätä paskaa enää edes jatkaa. Kuunneltiin samalla demot läpi ja todettiin, että levy kyllä täytyy tehdä… ja hioa täydelliseksi. Biisit oli oikeasti kovia, mutta kokonaisuudesta puuttui se jokin.
– Kysyin lopulta Hellulta, että haluaisiko hän tulla saattamaan projektin hautaan, kun sitä oltiin yhdessä kymmenen vuoden ajan rakennettukin, ja mimmihän tuli laulamaan semmoisella rytinällä, että jäätiin poikien kanssa huuli pyöreänä kattomaan.
Kustannukset jäivät bändin kontolle, ja yhtye hoiteli hommat itse rumpunauhoituksia, miksausta ja masterointia lukuun ottamatta.
– Ainoa vaihtoehto oli nauhoittaa, editoida, orkestroida, nuotittaa, tuottaa, sovittaa ja uudelleensovittaa kaikki mahdollinen. Raitoja kertyi lopulta about 1600, ja tähän pelkkään nauhoitus- ja editointiprosessiin kului minulta noin vuosi – ja kaikki tämä siis tehtiin kahdeksan tunnin työpäivien lisäksi.
Sota ikuisena elementtinä
Amain vaikuttaa levyistänne kaikkein kompakteimmalta, eli niin sanotun tyhjäkäynnin määrä on minimissään. Oliko tiivistäminen myös lähtökohta?
– Ei varsinaisesti, mutta yksi niistä oli tehdä materiaalia, joka toimii hyvin lavalta käsin. Lisäsin jonkin verran energisyyttä kappaleisiin sekä vähensin orkesterijumituksia. Tästä syystä levy lienee kompaktimpi.
Amainilla on esimerkiksi neljään osaan jaettu Ten Winters Apart -teos, mistä voisi päätellä, että albumilta voi löytää teemallisuutta. Sisältääkö levy jonkin tarinan?
– Varsinaista koko levyn kattavaa tarinaa ei ole punottu, mutta tiettyjen teemojen ympärille on rakennettu draaman kaarta. Levyn alkutahdeilla seistään viimeisellä rannalla, sillat takana on tuikattu tuleen ja on kohdattava viimeinen myrsky pystypäin, laulaja Mikko Häkkinen pohjustaa.
– Levyn massiivisin kokonaisuus, tuo neljän kappaleen kudelma, on matka iltahämärästä sielun sydänyön kautta sarastukseen. Mikäli valheiden unihiekat ja propagandan painajaiset saa karistettua silmistään, on luotava nahkansa uudelleen ja taottava sisimpänsä totuudet riittävän kuumassa tulessa, että ne kestävät raskaimmankin sateen.
Piileekö tekstien takana jotain syvempää ja henkilökohtaisempaa?
– Tarkoituksellisesti vaikeaselkoisia tarinoita ei haluttu kirjoitella, mutta tiettyä kerroksellisuutta ja monitulkintaisuutta on viljelty. Sota on pysynyt tapetilla eräänlaisena ikuisena elementtinä – ei niinkään sankaritarinoiden toistaminen, vaan se toinen puoli, missä henki on halpaa, jalot aatteet vallanhimon ruokaa ja kunnia vain yksi tekosyy sortoon, Häkkinen sanoo.
– Vastaavasti olemme aina korostaneet vapautta uskontojen ja ismien orjuudesta, yksilön itsenäistä kasvua kohti äärimmäistä vastuuta ja valintoja. Nämä ovat ehkä sitten enemmän jälkiä henkilökohtaisemmasta maailmankatsomuksesta. Yleisesti ottaen olen aina karsastanut tiettyä mustavalkoisuutta ja pyrkinyt välttämään saarnaavuutta.
Matkalla tarinoissa, kuvissa ja maisemissa
Olette aina käyttäneet rohkeasti erilaisia musiikillisia elementtejä. Koetteko Crimfallin jonkinlaisena musiikillisena ”testilaboratoriona” vai onko kyseessä ihan vain genrerajojen haastaminen?
– Ei asiaa ole sen kummemmin mietitty. Kun hommaa tehdään henkilökohtaisesta tarpeesta, on luonnollista hyödyntää sitä musiikillista arsenaalia, joka on käytössä. Se, mikä ehkä ensimmäisellä levyllä [As the Path Unfolds…, 2009] oli tahatonta ”meillä ei ole mitään hajua, mitä me tehdään” -tyylistä poukkoilua, on jalostunut tietoiseksi valinnaksi yhdistellä kaikkea mahdollista ja mahdotontakin, Viitala sanoo.
Materiaalinne on todella massiivista ja teatraalista. Millaisia kuvia haluatte luoda musiikillanne?
– Olemme aina halunneet viedä ihmiset matkalle tarinoihin, kuviin ja maisemiin. Tätä samaa perinnettä jatkamme myös Amainilla, aina kansista lähtien. Emme kuitenkaan halua pureskella kaikkea turhan valmiiksi, vaan jokainen saa rakentaa lopullisen versionsa omassa päässään. Pyrimme kuitenkin luomaan elokuvamaiset raamit tarinoille, jotta musiikkiamme pystyisi helposti aistimaan myös visuaalisesti.
Mitä mieltä olette siitä, että merkittävä osa kuulijoista kuuntelee musiikkinsa nykyisin erilaisten suoratoistopalveluiden kautta? Välittyykö Crimfallin luoma maailma esimerkiksi Spotifyn kautta kuunneltuna?
– Ei varmasti sataprosenttisesti, ihan jo senkin perusteella, että ainakaan Spotifyn äänenlaatu ei ole cd:n tasoa. Me tehtiin tientynlaisena vastavetona tälle striimaustouhulle myös vinyyleitä, jotta Tuomas Gustafssonin kansimaalauksen kaikki pienetkin siveltimenvedot olisivat käsinkosketeltavissa. Ja tämä öljyvärimaalaushan on myös räätälöity yksinomaan Amainille.
– Promokuvia otettiin 12 tuntia sadettimen alla melkein kymmenen assarin häärätessä ympärillä. Täysin mielenvikaistahan nämäkin asiat on hoitaa näin isolla kaavalla, mutta pyrittiin oikeasti antamaan vastinetta niille, jotka haluaa olla tukemassa meidän toilailuja ostamalla fyysisen kopion levystä.
Julkaistu aiemmin Infernossa 7/2017.