Pääarvio: Killing Joke – Absolute Dissent

KILLING JOKE
Absolute Dissent
Spinefarm

Mustanmielenmusiikin legenda Killing Joke on keskittynyt parilla viimeisimmällä albumillaan lähinnä melskaamiseen. Eipä siinä mitään, vuoden 2003 eponyymi tapaus ja kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Hosannas from the Basements of Hell ovat saatanan kovia levyjä.

Vuonna 2010 Killing Joke koteloituu alkuperäismiehistöönsä (Jaz Coleman, Youth, Geordie, Paul Ferguson), ja jälki on kaikkea mitä yhtyeen fani saattaa toivoa: Absolute Dissentillä kuuluu koko Joken tähänastinen elinkaari iskuineen, haavoineen ja balsameineen.

Absolute Dissent lautailee uuden aallon laineilla, värjää huulensa mustiksi, rockaa hengästyttävästi, rouhii teollisesti, tanssittaa kuin uusromanttinen syntsapoppoo helvetistä ja imee kuulijan mukaansa paikkaan, josta ei ole paluuta. Ja kun Killing Joke soi metallisesti, se niittää raivollaan ja ahdistuksellaan lakoon suuren osan koko helvetin genrestä.

Levystä on moneksi, mutta sen välittämä tunne on saumaton: tässä puhuu yhtye, jolla on tarkoitus. Sen kaikki kulmat toimivat, mutta armottominta jälkeä bändi saa aikaan edesmenneen basistinsa Paul Ravenin muistoksi tehdyllä, nahan läpi suoraan lihaan porautuvalla kappaleella The Raven King. Se itkettää jokainen kerta.

Koko bändi toimii ihailtavasti, mutta eritoten joutuu suitsuttamaan vanhaa pirua Jaz Colemania, jonka kaapin paikoilleen käskevä vokalisointi venyy herkästä tulkinnasta demoniseen huutoon ja ärjyntään menettämättä tehoaan hetkeksikään. Kun Colemania vituttaa, veri ei kierrä kuulijankaan päässä.

”Toismaailmallinen” on ollut minusta aina ärsyttävä muotisana, mutta tämän levyn yhteydessä se saa merkityksen. Killing Joken suhteen tuo sana ei tarkoita, että bändi veisi kuulijan muihin maailmoihin, pakoon todellisuutta – päinvastoin, Absolute Dissent tuo sen eteen kaikessa vereslihaisuudessaan. Tässä maailmanajassa Killing Joke voisi silti olla peräisin toisesta ulottuvuudesta.

Absolute Dissent sisältää milteipä kaiken, mitä rocklevyltä voi vaatia. Sen kovuus hämärtää ympäröivän todellisuuden. Sitä ehti jo luulla, ettei tällaista musiikkia enää tehdä.

Vitsi on siinä, ettei tässä ole kerrassaan mitään vitsikästä.

Teksti: Matti Riekki