Slash – Pojasta polvi paranee

21.04.2010
Rock on kuollut – kauan eläköön Slash.
Kuva: Rock on kuollut – kauan eläköön Slash. Teksti: Riitta Itäkylä Runsas kuusikymppinen, harmaantunut isäni käy säntillisesti ansiotyössä, katsoo iltauutiset lähes uskonnollisella hartaudella ja keräilee sekä vanhoja sanomalehtileikkeitä että kravatteja. Isäni on päällisin puolin kutakuinkin normaali keski-iän ohittanut perheellinen mies. Isäni ei voi sietää "epäsiistiä" olemusta, joksi voidaan laskea rikkinäiset farkut tai, hui, avonainen paita. Hän maistelee viskejä hillitysti, eikä hän osaa soittaa muuta kuin suutaan. Hän on kunnioitettu ja jopa pelätty perheenpää. Mutta auta armias, jos äijän päästää pelehtimään olohuoneen stereoiden kanssa ja änkemään Rolling Stonesia cd-lokeroon. Iltauutiset vaihtuvat ilmakitaraksi. Seuraa liki täydellinen Keith-imitaatio. Mies, joka inhoaa tupakansavua, hyppii ympäriinsä huuret törröllä näkymätön rööki huulten välissä. Jumping Jack Flash tulee täydellisesti ulkomuistista. Myös rivommat kipaleet lauleskellaan huoletta, innoissaan, vapautuneena. Exile on Main Street menee vielä, mutta vuoden 1973 tienoilla rock kuoli, sanoo kaikkitietävä isäni. Gunnarit tai Slash eivät sano hänelle mitään. Näinhän se menee, sukupolvet vaihtuvat. On kuitenkin jotakin, joka säilyy hengissä kipinän lailla vuosikymmenien lävitse ja joka saa jopa minun isäni soittamaan ilmakitaraa ja villiintymään. Rockin kipinä haalistuu helposti nykyajan kimalluksen rinnalla, mutta se säilyy hengissä niin kauan kuin joku jaksaa puhaltaa lisää happea ja karistaa kiiltokuvia tuhkaksi. Ja jokuhan jaksaa. – Kyllä minä voisin kutsua itseäni eräänlaiseksi... liekinkantajaksi, sanoo Saul "Slash" Hudson, 44, ja naurahtaa. Slash. November Rain -videon kirkosta ulos marssiva, pellolla (ilman kajareita!) soolon lurittava (paidaton!) Slash. Ikoni, idoli, ajattoman rock’n’rollin tulikuuma kansikuvapoika. Meidän sukupolvemme Keith, sanokoot isät mitä sanovat. Navigointia egomerellä On sinänsä yllättävää, että jo reilusti yli kymmenen vuotta sitten Guns N’ Rosesin ja sen nokkahahmon egotrippailut taakseen jättänyt kitaristi julkaisee ensimmäisen ikioman soololevynsä vasta nyt. Huolimatta legendabändin kuuluisista edesottamuksista ja huutomerkkejä keränneistä otsikoista Slash pysyi aina erossa Axl Rosen pyörremyrskyistä ja tuntui keskittyvän niiden soolojensa lurittamiseen. Pahojen poikien maine, rasismisyytökset, naisseikkailut ja muu lööppitarusto olivat Axlille kuin ruokaa, Slashille puolestaan pelkkää julkisuuden tuomaa sivumakua, jonka maistelemisesta hän ei koskaan tuntunut piittaavan. Axlin jatkaessa räyhäämistään ja musiikillista kompurointiaan Slash polki eteenpäin ensin Slash´s Snakepitin ja sittemmin Velvet Revolverin kyydissä, puhumattakaan yhteistyöstä James Brownin, Michael Jacksonin ja Bob Dylanin kanssa, muiden muassa. Miehen CV on jo kauan sitten ohittanut GNR:n diskografian, ja palkintoja on tipahdellut syliin tasaiseen tahtiin. Ujoutesiko sinua sitten esti tekemästä oman soololevyn ennen kuin vasta nyt? – Heh heh heh... Naurahdan mukana hieman anteeksipyytelevästi. Pelkään loukanneeni sukupolvemme Keithiä, joka kuitenkin myöntää hetken tauon jälkeen tuntevansa yhä epävarmuutta. – Se on asia, jonka kanssa minun on jatkuvasti taisteltava, koska olen pakotettu kohtaamaan asioita ja ihmisiä kasvotusten, kuuluu hieman varautunut vastaus. Velvet Revolverin parin vuoden takainen kiertue, jonka aikana entisaikojen grungevillapaidasta ehdaksi staraksi kuoritunut Scott Weiland esitti pääosaa axlrosemaisessa melodraamassa, oli muusikolle viimeinen niitti. – Ajattelin, että kun tämä kaikki on ohi, minun on pakko tehdä levy, jolla voin päättää itse tekemisistäni, hän selittää. – Olen navigoinut bändidynamiikkoja 16-kesäisestä saakka, mutta tällä kertaa minun ei tarvinnut selitellä kenellekään mitään ja voin säveltää ihan mitä halusin. – Halusin olla oman laivani kapteeni. Lue koko juttu uudesta Infernosta!

Rock on kuollut – kauan eläköön Slash.

Teksti: Riitta Itäkylä

Runsas kuusikymppinen, harmaantunut isäni käy säntillisesti ansiotyössä, katsoo iltauutiset lähes uskonnollisella hartaudella ja keräilee sekä vanhoja sanomalehtileikkeitä että kravatteja.

Isäni on päällisin puolin kutakuinkin normaali keski-iän ohittanut perheellinen mies. Isäni ei voi sietää ”epäsiistiä” olemusta, joksi voidaan laskea rikkinäiset farkut tai, hui, avonainen paita. Hän maistelee viskejä hillitysti, eikä hän osaa soittaa muuta kuin suutaan. Hän on kunnioitettu ja jopa pelätty perheenpää.

Mutta auta armias, jos äijän päästää pelehtimään olohuoneen stereoiden kanssa ja änkemään Rolling Stonesia cd-lokeroon. Iltauutiset vaihtuvat ilmakitaraksi. Seuraa liki täydellinen Keith-imitaatio. Mies, joka inhoaa tupakansavua, hyppii ympäriinsä huuret törröllä näkymätön rööki huulten välissä. Jumping Jack Flash tulee täydellisesti ulkomuistista. Myös rivommat kipaleet lauleskellaan huoletta, innoissaan, vapautuneena. Exile on Main Street menee vielä, mutta vuoden 1973 tienoilla rock kuoli, sanoo kaikkitietävä isäni.

Gunnarit tai Slash eivät sano hänelle mitään.

Näinhän se menee, sukupolvet vaihtuvat. On kuitenkin jotakin, joka säilyy hengissä kipinän lailla vuosikymmenien lävitse ja joka saa jopa minun isäni soittamaan ilmakitaraa ja villiintymään. Rockin kipinä haalistuu helposti nykyajan kimalluksen rinnalla, mutta se säilyy hengissä niin kauan kuin joku jaksaa puhaltaa lisää happea ja karistaa kiiltokuvia tuhkaksi. Ja jokuhan jaksaa.

– Kyllä minä voisin kutsua itseäni eräänlaiseksi… liekinkantajaksi, sanoo Saul ”Slash” Hudson, 44, ja naurahtaa.

Slash. November Rain -videon kirkosta ulos marssiva, pellolla (ilman kajareita!) soolon lurittava (paidaton!) Slash. Ikoni, idoli, ajattoman rock’n’rollin tulikuuma kansikuvapoika.

Meidän sukupolvemme Keith, sanokoot isät mitä sanovat.

Navigointia egomerellä

On sinänsä yllättävää, että jo reilusti yli kymmenen vuotta sitten Guns N’ Rosesin ja sen nokkahahmon egotrippailut taakseen jättänyt kitaristi julkaisee ensimmäisen ikioman soololevynsä vasta nyt.
Huolimatta legendabändin kuuluisista edesottamuksista ja huutomerkkejä keränneistä otsikoista Slash pysyi aina erossa Axl Rosen pyörremyrskyistä ja tuntui keskittyvän niiden soolojensa lurittamiseen.

Pahojen poikien maine, rasismisyytökset, naisseikkailut ja muu lööppitarusto olivat Axlille kuin ruokaa, Slashille puolestaan pelkkää julkisuuden tuomaa sivumakua, jonka maistelemisesta hän ei koskaan tuntunut piittaavan.

Axlin jatkaessa räyhäämistään ja musiikillista kompurointiaan Slash polki eteenpäin ensin Slash´s Snakepitin ja sittemmin Velvet Revolverin kyydissä, puhumattakaan yhteistyöstä James Brownin, Michael Jacksonin ja Bob Dylanin kanssa, muiden muassa. Miehen CV on jo kauan sitten ohittanut GNR:n diskografian, ja palkintoja on tipahdellut syliin tasaiseen tahtiin.

Ujoutesiko sinua sitten esti tekemästä oman soololevyn ennen kuin vasta nyt?

– Heh heh heh…

Naurahdan mukana hieman anteeksipyytelevästi. Pelkään loukanneeni sukupolvemme Keithiä, joka kuitenkin myöntää hetken tauon jälkeen tuntevansa yhä epävarmuutta.

– Se on asia, jonka kanssa minun on jatkuvasti taisteltava, koska olen pakotettu kohtaamaan asioita ja ihmisiä kasvotusten, kuuluu hieman varautunut vastaus.

Velvet Revolverin parin vuoden takainen kiertue, jonka aikana entisaikojen grungevillapaidasta ehdaksi staraksi kuoritunut Scott Weiland esitti pääosaa axlrosemaisessa melodraamassa, oli muusikolle viimeinen niitti.

– Ajattelin, että kun tämä kaikki on ohi, minun on pakko tehdä levy, jolla voin päättää itse tekemisistäni, hän selittää.

– Olen navigoinut bändidynamiikkoja 16-kesäisestä saakka, mutta tällä kertaa minun ei tarvinnut selitellä kenellekään mitään ja voin säveltää ihan mitä halusin.

– Halusin olla oman laivani kapteeni.

Lue koko juttu uudesta Infernosta!