”Tykkään pitää positiivisen asenteen joka asiassa” – haastattelussa Arch Enemyn Alissa White-Gluz

Maailman aurinkoisin kuolometallibändi ja sen majesteettinen murisija Alissa White-Gluz iskevät… elämänilolla?

Alissa White-Gluzin siniset hiukset ovat kuin puolipilvinen taivas kesäisenä iltana auringonlaskun aikaan. Kun astun ensimmäistä kertaa pieneen huoneeseen, jossa Arch Enemyn tyrmäävä nokkanainen istuu, myönnän kokevani aran epävarmuuden pistoksen. Harvemmin olen joutunut kasvokkain näin hätkähdyttävän vaikuttavan ihmisyksilön kanssa.

Hermoilen turhaan. Jos opin Alissasta yhden asian ensimmäistä horjuvaa hetkeä seuraavassa, vajaan tunnin mittaisessa juttuhetkessä, se on tämä: lavalla pelonsekaista kunnioitusta herättävä kuolometallisolisti on kulissien takana äärimmäisen mutkaton, hyväntuulinen, hyväntahtoinen ja myönteinen tyyppi. Hän on positiivinen melkeinpä ärsyttävyyteen asti, jos tällaiselta peruspessimistiseltä suomalaiselta hevifanilta kysytään.

Tai korjaus edelliseen – on toinenkin asia, joka käy keskustelussa kristallinkirkkaaksi: Alissa rakastaa Arch Enemyä. Hän rakastaa Arch Enemyn jäseniä, Arch Enemyn manageria ja ex-laulaja Angela Gossow’ta, elämää Arch Enemyssä ja tietenkin Arch Enemyn uutta levyä Will to Poweria.

– Tämän levyn tekemiseen meni paljon intohimoa, työtä ja harkintaa. Ja koko ajan levyä tehdessä sitä mietti, että enpä tiedä… En tiedä, mihin tämä on oikein menossa, tykkäänkö tästä vai enkö tykkää tästä…

– Mutta kun saimme lopulta käsiimme masteroidun, viimeistellyn albumin, olin haltioissani. Halusin itkeä, nauraa, huutaa, tunsin niin paljon eri juttuja samanaikaisesti. Menin ja jopa asennutin stereot autooni ihan vain, että voisin kuunnella levyä autossani. Aiemmin autossani ei ollut niitä, Alissa nauraa samettista ja kaikuvaa naurua.

Onko albumeita tehdessä aina aluksi vaikea nähdä, mihin levy on menossa?

– Ei aina. Esimerkiksi War Eternalin [Arch Enemyn edellinen levy ja Alissan ensimmäinen bändin mikinvarressa] kohdalla kävi eri lailla. Siitä sekunnista, kun kuulin sen instrumentaaliraidat, tiesin heti, että siitä tulee upea. Ei mitään väliä, mitä minä tekisin sen kanssa, siitä tulisi upea.

– Tämän levyn kohdalla sain biisit kuitenkin hieman aiemmin. Siinä vaiheessa, kun niitä vasta koottiin kasaan. Totta kai tiesin, että levystä tulee mielettömän hyvä, mutta tällä kertaa oli kiehtovaa päästä kasvamaan biisien kanssa sen sijaan, että olisin tullut mukaan vasta niiden viimeisenä osasena.

Will to Power on valmiina kokonaisuutena erittäin tarttuva levy. Eikö se tuntunut siltä ensi alkuun?

– Kyllä tuntui. Emme me oikeasti muuttaneet asioita paljonkaan alusta loppuun. Muusikkona ja ylipäänsä musiikin rakastajana tiedän kuitenkin, että on paljon pikkujuttuja, pieniä silauksia, jotka saavat biisit todella heräämään henkiin. Jos ne tehdään kunnolla.

– Sekä Mike [Michael Amott, bändin kitaristi-biisintekijä] että Daniel [Erlandsson, rumpali] tiesivät kyllä studiossa, mitä halusivat levyltä. Me kaikki tiesimme. Mutta vaati lopulta Jens Bogrenin ja hänen miksaavat sormensa, että se kaikki heräsi elämään juuri sellaisena kuin sen alun perin visioimme.

– Kun vihdoin kuulimme levyn valmiina, hengähdimme kaikki syvään ja olimme, että hyvä! Huh! Se toimi sittenkin!

Michael Amott, hiljainen nero

Arch Enemyn primus motor on alusta pitäen ollut legendaarinen ex-Carcass-kitaristi Michael Amott. Vaikka koko bändi saa työstää valmiita biisejä studiossa äänityskuntoon ja erityisesti rumpali Erlandsson auttaa niiden esituotannossa, Michael on se hahmo, jonka kynästä sävellykset tulevat.

– Michael on sellainen hiljainen nero, mitä tulee säveltämiseen. Hänen päässään syntyy paljon juttuja koko ajan, mutta hän näyttää ne muille vasta kun on valmis.

– Sitten hän saattaa soittaa jotain puhelimestaan ja heittää, että ”kuuntele hei tätä riffiä”. Hänen naamastaan paistaa sellainen innostus, että tiedän aina tulossa olevan jotain eeppistä, Alissa hehkuttaa.

– Ymmärrän kyllä, miten hän ajattelee, mutta en osaa oikein selittää sitä. Homma menee niin, että sitä vain jossain vaiheessa TIETÄÄ, että nyt tämä on valmis. Ja toisaalta, jos tietty juttu ei ole. Ennen kuin se on valmis, sitä pitää vielä pyöritellä ja antaa sen kasvaa sellaiseksi, jollainen sen on tarkoitus olla.

Kuulostaa siltä, että Michael on varsin suojelevainen luomisprosessinsa suhteen. Miten biisintekijä suhtautuu kritiikkiin, jos biisit tai ideat sellaista vaativat?

– Siis, Michael on… Michael on aivot Arch Enemyn takana. Jos hänellä on visio tietystä asiasta, luotan siihen täysin.

Alissan vastaus on tyypillisen myönteinen ja positiivinen mutta menee hieman ympäripyöreästi itse asian – eli Michaelin oman asenteen – vierestä. Kuulostaa kuitenkin siltä, että Arch Enemy on bändi, jonka sisällä ei yleisesti ottaen ole tilaa suurille egoille tai kaunaisuudelle.

– Kaikki bändissämme ovat hyvin avoimia… Jos heitän Michaelille idean, pyydän häntä aina sanomaan, jos hän ei tykkää siitä. En loukkaannu siitä. Minun ideoitani saa aina muuttaa. Michael saattaa silloin heittää uuden idean takaisin, ja joskus tykkään siitä enemmän kuin omastani ja toisinaan pidän kiinni omasta ajatuksestani.

– Kaikilla meillä on sama päämäärä: tehdä niin hyviä levyjä kuin ikinä pystymme. Jos se vaatii joskus enemmän Miken ideoita, hyvä niin. Jos se vaatii enemmän minun ideoitani, hyvä niinkin. Bändimme sisällä ei ole minkäänlaista kilpailua, koska olemme tässä hommassa yhdessä.

– Se on hienoa. Kaikki muusikot eivät todellakaan ole sellaisia. On mahtavaa työskennellä muusikoiden kanssa, jotka yksinkertaisesti vain haluavat tehdä hienon biisin tai hienon albumin. Ja ovat avoimia kritiikille. Minä itse olen pelkästään kiitollinen kritiikistä.

Anna veren vuotaa

Tätä nykyä Arch Enemyn sanoitusvastuu on jaettu kahtia Michaelin ja Alissan välillä. Näin on siksi, että sanoittajakaksikon tyylit kuulemma eroavat varsin merkittävästi ja erilaiset biisit vaativat erilaista otetta.

– Koen, että olen vasta löytämässä henkilökohtaisen tyylini, mutta olemme jo nyt oppineet, että Michael ja minä tuotamme erityyppisiä sanoituksia. Huomattavin ero välillämme on, että minulta tulee yleensä erittäin nopeita ja teräviä juttuja, ja tykkään leikitellä rytmien kanssa. Niin, että käytän ääntäni melkein kuin lyömäsoittimena.

– Michael taas on todella hyvä tuottamaan eeppisiä juttuja. En tarkoita, että ne olisivat välttämättä suoraviivaisempia, mutta hänen sanoituksensa ovat iskeviä ja nopeasti omaksuttavissa, vaikka kuulijan äidinkieli ei olisi englanti. Michaelin tekstit ovat yleensä lyhyempiä, minun pidempiä.

– Välillämme on siis eroja, mutta sehän vain tuo vaihtelua materiaaliin. Työnjako toimii hyvin.

Vaikka Alissa sanoo vasta hakevansa omaa sanoitustyyliään, hän ei ole tässäkään suhteessa mikään untuvikko. Laulaja kirjoittaa vapaa-ajallaan runoja ja käyttää niitä usein biisiensä sanoitusten pohjana.

– Minulla ei ole sanoituksia tehdessä mitään kiveenhakattua kaavaa. Esimerkiksi The Race -biisin kanssa istuin vain alas ja aloin kirjoittaa. Biisi oikeastaan kirjoitti itse itsensä. Minulla vain oli kynä ja paperia ja tiesin tarkalleen, mitä halusin sanoa, ja se vain tuli ulos.

– Esimerkiksi Murder Scene -biisi taas oli alun perin runo. Sitten muokkasin sen biisiksi. Joskus sanoitukset syntyvät valmiiden tekstien pohjalta, joskus musiikki edellä. Tykkään kummastakin tavasta.

Miksi kirjoitat runojasi?

– Se on varmaankin yksi terapian muoto. Joku taisi joskus sanoa, en muista kuka, että ”kirjoittaminen on helppoa, kunhan istut kirjoituskoneen ääreen ja annat veren vuotaa” [sitaatti on kirjailija Ernest Hemingwayltä].

– Sitä se käytännössä pohjimmiltaan on. Pohdin aina välillä, miksi tuntuu niin hyvältä soittaa ystävälle ja purkaa tunteitaan, vain avautua jostain ongelmasta. Onko se siksi, että tämä ihminen kuuntelee vuodatustasi. Vai onko se sittenkin yksinkertaisesti sitä, että pääsit puhumaan asiasta.

– Kun asiaa ajattelee tuolta kantilta, esimerkiksi päiväkirjan kirjoittaminen on ihan sama juttu. Siinä purkaa ajatuksiaan samalla lailla, mutta paperille. Omalla kohdallani tykkään pitää positiivisen asenteen joka asiassa. Eli jos pystyn ottamaan tietyn jutun ja tekemään siitä jotain luovaa mieluummin kuin tuhoisaa, haluan tehdä niin. Ja minusta runous on hieno tapa tehdä niin.

Bändi täynnä päivänsäteitä

Arch Enemyn miehistö on varsinainen tähtiketju: Michaelilla on ikoninen historiansa Carcassin, Spiritual Beggarsin ja Carnagen riveissä, Alissa itse liittyi mukaan verrattain menestyneestä The Agonist -bändistä, Daniel Erlandsson on kuuluisan rumpalin Adrian Erlandssonin veli, basisti Sharlee D’Angelo tunnetaan muun muassa Mercyful Fatestä, Spiritual Beggarsista ja Witcherystä ja bändin uusin kitaristi on, ei enempää eikä vähempää kuin Nevermoren Jeff Loomis.

Periaatteessa kyseessä on bändi, jonka jäseniltä voisi helposti odottaa hieman elämää suurempia egoja.

– Rehellisesti sanoen olen oppinut yhden jutun viimeisen parin vuoden aikana: niillä, joilla on eniten tarjottavaa, on yleensä vaatimattomin ego. Ja toisinpäin. Ne tyypit, joilla näyttää olevan massiivinen ego, ovat yleensä oikeasti tosi epävarmoja. He ovat tyyppejä, jotka eivät ole saavuttaneet elämässään sitä, mitä olisivat toivoneet.

– Tässä bändissä… Kaikki jäsenet tietävät olevansa maailmanluokan muusikkoja. Mutta heidän ei tarvitse yrittää koko ajan varmistaa, että MUUT tietävät sen. Tiedätkö, mitä tarkoitan?

Alissan tumma nauru täyttää pikkuruisen, ikkunattoman huoneen.

– Se tuntuu hienolta, koska voin luottaa heihin niin täysin. Tiedän, että mitä tahansa he tekevät ja mikä tahansa rumpufilli, bassoraita, kitarasoolo, riffi, mikä ikinä, tiedän, että se on vitun kova. Sellainen luotto ja varmuus tuntuu ihanalta. Varsinkin, kun olemme niin paljon tien päällä.

Sinitukkainen pehmokovis intoutuu ylistämään bändinsä yhteishenkeä oikein pidemmän kaavan kautta.

– Joskus tulee väistämättä keikka, kuten kellä tahansa bändillä, jolloin olen vaikkapa kipeä, ääneni on poissa tai olen loukkaantunut niin, etten pysty liikkumaan lavalla kuten haluan. Silloin saatan astua alas lavalta kettuuntuneena. Muut itse asiassa kysyivät minulta kerran, mitä heidän pitäisi tehdä, jos minulla on ollut huono keikka. Olen nimittäin erittäin läpinäkyvä ja minusta näkyy kilometrin päähän, jos minua ketuttaa. Muut siis kysyivät, pitäisikö heidän sellaisessa tilanteessa olla puhumatta omasta hyvästä fiiliksestään.

– No ei todellakaan! Jos heillä on ollut hyvä keikka, haluan tietää, että heillä on ollut hauskaa. Minähän olen vain yksi viidestä. Jos neljä viidestä kokee fantastisen keikan, sehän saa minutkin paremmalle tuulelle. Ja tarkoittaa myös sitä, että yleisökin koki fantastisen keikan.

Bändin riveihin vuonna 2014 astunut Jeff Loomis tuo bändin kiertuebussiin kuulemma erityisen runsaasti aurinkoa.

– Jeff on ihmeellinen. Hän on uskomaton päivänsäde! Heh, me itse asiassa kiusaamme häntä siitä vähän ja haukumme häntä enkeliksi. Hän näyttääkin ihan enkeliltä! Ja sitä hän oikeasti onkin. Hän on niin mukava tyyppi. Aina onnellinen, aina hymy suupielissä, yksinkertaisesti älyttömän kiva ihminen. Hänelle ei voi puhua tulematta iloiseksi.

– On mahtavaa saada hengailla Jeffin kaltaisen tyypin kanssa, ja varsinkin saada sellainen omaan bändiin. Puhumattakaan siitä, miten helvetin kova kitaristi hän on! Tämä on täydellinen win-win-tilanne kaikille, koska Jeff on niin lahjakas mutta niin vaatimaton. Ja niin mukava. Hänen lähellään vain haluaa olla.

– Meillä on siis tosi hauskaa tien päällä. Nauramme paljon.

Alissa & Angela

Alissa White-Gluz astui Arch Enemyn riveihin vain hieman aiemmin kuin Jeff Loomis, vuoden 2014 alussa. Täytettävät saappaat olivat suuret, sillä Arch Enemy nousi supersuosioon nimenomaan edellisen laulajansa, saksalaisen Angela Gossow’n kolmetoistavuotisen murinarupeaman aikana.

Kyseessä oli kuitenkin harvinaisen rauhanomainen vallanvaihto, sillä Angela itse valitsi seuraajansa. Alissa itse asiassa pitää Angelaa oppiäitinään, eikä ihme: Angela seurasi ja tuki Alissan uraa jo silloin, kun jenkkisolisti vielä lauloi omassa The Agonist -bändissään.

– Eräänä päivänä Angela kirjoitti minulle sähköpostia. Muistan, kun sain sen viestin ja mietin vain, että kukahan tämä oikeasti on… Se oli ennen Facebook-aikoja, kauan sitten.

Ihmisten löytäminen ja henkilöllisyyden toteaminen oli silloin paljon vaikeampaa.

– Nimenomaan. Epäilin aika vahvasti, oliko sähköposti oikeasti Angelalta. Tuplatsekkasin asian Centuy Medialta, ja sieltä sanottiin, että kyllä joo, Angela oli pyytänyt ja saanut sähköpostiosoitteeni.

– Aloimme siis jutella, aluksi sähköpostin välityksellä ja myöhemmin Skypen kautta. Hän on aina ollut vähän kuin haltiatarkummini. Hän on opastanut ja neuvonut minua ja jakanut viisauttaan minulle… Oli minulla sitten mikä tahansa ongelma, hän on aina tarjonnut olkapäätään, jota vasten itkeä. Hän on aina kuunnellut, mistä ikinä olenkin halunnut puhua. Ja tietysti toisinpäin.

– Lopulta eräänä päivänä hän vain sanoi, että menepä Skypeen ja juttele Michaelin kanssa.

Alissa ei tuolloin tuntenut Michael Amottia juuri lainkaan ja suuntasi linjoille varsin hermostuneena.

– Mietin vain, että voi paska, toivottavasti kaikki on kunnossa… Luulin, että jokin oli pielessä!

– Todellisuudessa jokin oli kuitenkin erittäin, erittäin oikein. Heh! Sen keskustelun aikana Michael kertoi minulle, että Angela ei enää laulaisi Arch Enemyssä ja että hän oli käskenyt muuta bändiä pyytämään minua laulamaan. Että haluaisinko sitä.

Tottahan Alissa halusi. Tilanne bändin sisällä on siitä mielenkiintoinen, että Angela on pysynyt bändin managerina ja manageroi nykyään myös Alissaa henkilökohtaisesti.

– Se oli todellinen win-win-win-tilanne. Angela halusi keskittyä pelkästään managerointiin ja lopettaa useampien roolien pallottelemisen. Hän halusi olla pelkkä manageri. Pystyin siis astumaan mukaan pelkkänä laulajana, mikä on hienoa, koska minua taas ei enää erityisemmin innosta managerointipuoli.

Alissa huomauttaa, että fanit ja uteliaat toimittajat eivät aina tajua, että Angela pitäytyy bändin bisnesmanagerina eikä hengaa bändin mukana kiertueilla.

– Angela ei väijy kulissien takana tai yritä ohjailla minua salaa taka-alalta. Kun hän pyysi minua ottamaan paikkansa, kysyin häneltä heti alkuun, onko hän aivan varma, että haluaa tehdä niin. Hän vastasi: ”Tunnen sinut. Tiedän, millainen olet esiintyjänä. Tunnen äänesi. Tämä on parasta bändille. Tämä on parasta minulle. Ja jos sinusta tuntuu, että tämä on parasta myös sinulle, haluan ehdottomasti sinun tekevän tämän.”

Alissa sanoo Angelan tehneen siirtymästä mahdollisimman helpon.

– Angela vain avasi oven ja antoi minun tulla. Hän ei ole koskaan ohjaillut minua tai yrittänyt saada minua tekemään juttuja tietyllä tavalla. Hän on antanut minun olla oma itseni. Sanoinkin hänelle, että olen mieluummin mahdollisimman hyvä Alissa kuin b-luokan Angela. Tiedäthän? En tule koskaan olemaan parempi Angela kuin Angela!

Ja taas huone kaikuu soinnukasta naurua.

– Olisin ollut varsinaisen typerä, jos olisin yrittänyt kopioida häntä jotenkin. Hän on paras Angela mitä maailmassa on, ja hänellä on vuosikymmenen mittainen albumikatalogi, jota ihmiset voivat edelleen kuunnella ja arvostaa – ja jota me edelleen soitamme livenä. Ne ovat mahtavia levyjä ja mahtavia biisejä.

– Tämä on erinomainen tilanne. Työskentelemme kaikki yhdessä tiiminä ja perheenä. Olemme kiitollisia ja myös riippuvaisia toisistamme pysyäksemme leivän syrjässä kiinni. Heh! Eli homma toimii mahtavasti.

Muusikonelämä vs. ”oikea” elämä

Arch Enemy on yksi metallimaailman aktiivisimmin kiertävistä bändeistä. Yhtye on tien päällä liki jatkuvasti. Miten tämä vaikuttaa Alissan ”oikeaan” elämään?

– Hassu juttu sinänsä, mutta minäkin sanon edelleen ”oikea elämä”, kun puhun bändin ulkopuolisista jutuista. Sitten tajuan, että hetkinen, se on ehkä parikymmentä prosenttia elämästäni, tai itse asiassa ehkä jopa vähemmän! Eli mikä oikeasti on oikeaa elämää ja mikä ei? Alissa napauttaa hilpeänä.

Sitten hän pysähtyy valitsemaan sanojaan tarkemmin.

– Onhan se vaikeaa. On se. Minulla on kourallinen ystäviä ja perhe ja… öö, kissani… jotka merkitsevät minulle paljon. Ja tietenkin henkilökohtaiset arvoni merkitsevät minulle paljon.

– Minulla ei kuitenkaan ole erityisemmin juttuja, joista välittäisin enemmän kuin bändistäni. Olen erittäin keskittynyt uraani, ja kaikki muu saa puolestani odottaa. Totta kai perheeni ja ystäväni ovat tärkeimpiä, ja heihin kuuluvat poikaystäväni ja kissani. Mutta…

Alissa räjähtää valtavaan nauruun.

– Hahahaha! Laitoin juuri poikaystäväni ja kissani samalle viivalle! Haha! Mutta hei, rakastan heitä tasa-arvoisesti… Hahaha!

– Mutta ei minulla oikeasti ole… Yritin tosi pitkään pitää yllä päivätyötä toimistossa ja jatkaa yliopisto-opintojani, tasapainotella kaikkea sitä, mutta… Mikään sellainen ei vain enää merkitse minulle oikein mitään. Se, millä oikeasti on minulle väliä, on hyvät ihmiset elämässäni. Heihin kuuluu myös bändini, sillä he ovat kuin osa perhettäni. Bändini sekä bändimme henkilökunta. Haluan kaikkien meidän olevan terveitä ja onnellisia ja turvassa.

– Elämäni painopiste on nyt siirtynyt. Nykyään ”oikea” elämä on minulle sitä, kun olen kiertueella. Sekä sitä, kun olen töissä. Koska silloinkin, kun olen kotona, mikä on nykyään aika harvinaista, olen silti työn touhussa. Työstän nytkin sooloalbumia! Minulla ei ole paljonkaan vapaa-aikaa. Ja silloinkin kun minulla on, onnistun yleensä täyttämään sen tekemällä vierailuja toisten jutuissa, tai jollain muulla musiikkiin liittyvällä. Ja sitä haluan elämäni olevan.

Tällainen elämäntyyli mahtaa tuoda haasteita ihmissuhdetasolla?

– No, ehkä se on eri juttu… Ehkä se on hankalampaa nuorena. Tai kai se riippuu ihmisestä. Poikaystävälläni on myös bändi [internetin mukaan kyseessä on Misfits-kitaristi Doyle Wolfgang von Frankenstein] ja hän on paljon tien päällä. On siis paljon mahdollista, että ainakin jompikumpi meistä sattuu olemaan rundilla melkein koko ajan.

– Niin, en kyllä näe häntä kovin usein. Kohta on vuoden 2017 seitsemäs kuukausi, ja taidan olla nähnyt häntä yhteensä ehkä… Kolme viikkoa? Tämän vuoden aikana.

Vau.

Kuva: Jeremy Saffer

 

– Mutta kun minua ei haittaa. Eikä häntä haittaa. Olemme kumpikin kokeneita muusikkoja, ja meidän kummankin mielet ja sydämet ovat keskittyneet rakentamaan bändeistämme niin suuria kuin ne voivat ikinä olla. Jos poikaystävälleni tarjotaan kiertuetta enkä pääse näkemään häntä, en ala valittaa ja vaatia häntä jäämään kotiin kanssani. Käsken häntä lähtemään ja nauttimaan siitä! Sama toisinpäin.

– Uskon, että sama pätee bändini muiden jätkien, henkilökuntamme ja heidän vaimojensa kohdalla. Uskon, että he iloitsevat, kun näkevät meidät työskentelemässä. Sillä jos emme pystyisi työskentelemään, emme olisi oikeasti onnellisia.

– Onhan se hankalaa, eikä tämä sovi kaikille. Kyllä minullakin on ollut ystäviä, jotka kauhistelevat, että eivät ymmärrä miten pystyn tähän. Koska he eivät kuulemma pystyisi olemaan poikaystävästään erossa edes viikkoa sekoamatta.

Alissa ei edes yritä peitellä piittaamattomuuttaan tällaista katsantokantaa kohtaan.

– Oikeastaan tämä on tosi kiehtovaa. Tietyllä tavalla tällainen elämä tekee koko maailmasta… Mikään suhde ei oikeasti ole kaukosuhde, koska jokainen on. Ymmärrätkö?

– Vaikka olisin sinkku, minun ei tarvitsisi valita ketään niin sanotusti omasta kaupungistani, koska minulla ei enää ole vain yhtä kaupunkia, jota kutsuisin kodiksi. Tällä elämällä on siis hyvät ja huonot puolensa ja se voi olla vaikeaa. Mutta itse uskon, että tähän tarvitsee vain kypsän luonteen. Ja sitten elämä on… Se on mitä on.

Asialleen omistautunut sinitukka hymyilee sädehtivän onnellisena.

Julkaistu aiemmin Infernossa 7/2017.