En ole jututtanut Jeff Walkeria, mutta Carcassin basisti-solisti lienee yhtyetoverinsa, kitaristi Bill Steerin vastakohta. Walkerista on kuva moottoriturpana, jolta ei tarvitse (tai edes ehdi) montaa kysymystä kysyä.
Steer on kohtelias ja artikuloi asiansa selkeästi, mutta ei turise turhia. Puhelinhaastattelun alkajaisiksi käytävään ”How are you?”-kuulumistenvaihtoon hän toteaa lakonisesti, ettei voi valittaa.
Ei hänellä valittamisen aihetta olekaan, ainakaan mitä tulee musiikillisiin tekemisiin: Carcass on julkaissut hervottoman kovan uuden albumin, Torn Arteriesin.
Kun Carcass palasi levykantaan vuoden 2013 Surgical Steel -albumilla, jotkut inisivät, että Swansong oli sentään ookoo, mutta tämä ei ole kummoista. Lässytystä, sanon minä. Surgical Steel oli hieno paluu.
Niin hieno, ettei Torn Arteries ole aluksi yltää sen veroiseksi. Vaan muutaman pyöräytyksen jälkeen yltää, menee ohikin.
– Hmm, kiitos, Bill Steer tokaisee.
Kitaristi ei jaarittele vaan on valmis ensimmäiseen varsinaiseen kysymykseen. Arvostan.
Surgical Steelin ilmestyessä väännettiin turhankin paljon siitä, mihin vuosien 1988–1996 levyyn uusi albumi selkeimmin vertautui. Torn Arteriesin kohdalla keskitytään toivottavasti olennaisempiin seikkoihin. Tuoreelta levyltä löytyy siltoja jokaiseen aiempaan albumiin.
Mikä yhdistää Reek of Putrefactionin (1988) roisia grind-suolistoa, Symhonies of Sicknessin (1989) hurmeista kuolo-grindia, Necroticismin (1991) ja Heartworkin (1993) silkkaa ylivoimaa sekä turhankin parjatun Swansongin (1996) rot’n’rollia?
Se, että Carcass on aina osannut luoda sietämättömän tarttuvaa äärimetallia. Eikä kyky ole kaikonnut Surgical Steelin ja Torn Arteriesin myötä.
Bill, miten olette pitäneet biisintekotaitonne noin ihailtavassa terässä ja vältelleet samalla populaareimpia kappalerakenteita?
– Hyvä kysymys. Emme ole tainneet koskaan varsinaisesti analysoida asiaa. Kai meillä vain on hyvä vainu, mitä tulee riffeihin ja koukkuihin. Olet siis aivan oikeassa. Musiikkimme on hieman haastavampaa ja arvaamattomampaa kuin konventionaaliset biisirakenteet, mutta pysymme herkillä tarttuvuuden suhteen. Varomme kiintymästä tiettyyn tyyliin tai tietynlaisiin ratkaisuihin liikaa. Variaatio tekee hyvää, se pitää kuulijan varpaillaan ja homman mielenkiintoisena meille itsellemme.
Salainen ase
Iskevänä ja viriilinä säilyminen on Steerin mukaan haaste, hyvä sellainen. Joka kerta, kun käy levyntekoon, on oltava avoin uusille musiikillisille reiteille.
– Halusin, että jokaisessa biisissä olisi jotain, joka erottaisi sen aiemmasta tuotannostamme. Mielestäni emme voisi oikeuttaa uuden Carcass-levyn olemassaoloa, jos siinä ei olisi aidosti uusia elementtejä.
Uuden ja tunnistettavan liitto on vahva etenkin levyn rytmipuolella. Steer myöntää kiinnittäneensä biisintekijänä aina huomiota rumpuosuuksiin.
– Usein huomaan, että päässäni pyörii jokin rumpukuvio, joka ei lähde sieltä pois millään. Jossain vaiheessa totean, että okei, kokeillaanpa tätä Carcassille. Kuvio voi olla lähtöisin jostain aivan toisesta ajasta ja musiikkityylistä, ehkä suoraan jostain vanhasta biisistä. Uudellakin levyllä on biisejä, jotka ovat rumpulähtöisiä. Riittihän minulla riffejä, mutta olin yhtä fokusoitunut rumpukuvioihin.
Rumpali Daniel Wilding debytoi Surgical Steelillä. Hän on teknisesti huomattavasti taitavampi kuin alkuperäismies Ken Owen, josta ei vuoden 1999 aivoverenvuotonsa jälkeen ole ollut täysipäiväiseksi äärimetallirumpaliksi.
Owen korvasi tekniset puutteensa kekseliäisyydellä. Ja se kuuluu Carcassissa tänäkin päivänä. Wilding ei imitoi Owenia, mutta ymmärtää syvästi, mitä Carcass rummuilta kaipaa.
– Kyllä, asia on hyvin pitkälti juuri noin. Danin tekniikka riittää loputtomiin. Mutta toisin kuin jotkut rumpalikollegansa, hän on ennen kaikkea muusikko. Hän soittaa harmoniassa häntä ympäröivän musiikin kanssa. Et kuule hänen soittavan jotain sopimatonta tai liikaa. Jos hän vetäisee jonkin aivan överiksi menevän jutun, se johtuu siitä, että rohkaisimme häntä tekemään niin.
– Dan kuuntelee ja omaksuu. Kun tuo biisin tai vaikka vain pari riffiä treenikämpälle, hän käy heti tukemaan niitä, tehostamaan niitä. Olemme erittäin onnekkaita. Voi sanoa, että hän on tämän Carcassin version salainen ase.
Hyvinkin klassisille Carcass-rumpuhetkille on Torn Arteriesilla paikkansa. Ennakkoon julkaistu Kelly’s Meat Emporium käynnistyy Slayerin Criminally Insanen mieleen tuovalla kompilla. Vastaavahan löytyy myös Symphonies of Sicknessin kappaleen Ruptured in Purulence alusta.
– Hahaha, kyllä vain, Steer myöntää, vähäsanaisesti taas.
Seuraava kysymykseni on sama huti, jonka useampi journalisti on Torn Arteriesin tiimoilta tehnyt. Kysyn, millaista on ollut jakaa riffi- ja soolovastuu uuden kitaristin Tom Draperin kanssa.
– Ymmärrän kysymyksen, onhan Tom uusissa promokuvissamme. Ehkä levy-yhtiökin on antanut kuvan, että hän soittaa levyllä. Mutta ei hän soita. Äänitimme Surgicalin triona, samoin tämän levyn. Tilanne on täsmälleen sama kuin Ben Ashin kanssa ennen Tomia. Tarvitsimme toisen kitaristin keikkakokoonpanoon. Emme voisi palata keikkailemaan triona. Ja olen tehnyt musiikkia kahdelle kitaralle niin kauan, ettei paluuta senkään suhteen ole.
Jos sun lysti on
Kun Carcass käy työstämään uutta biisiä, kärsivällisyys on hyve. Steer myöntää toivovansa joidenkin kappaleiden kohdalla joutuisampaa prosessia. Mutta biisi on valmis, kun se on valmis.
– Sitten on biisejä, jotka valmistuvat aivan vaivattomasti. Ideaalitilanteessa aloitamme tietystä groovesta ja läjästä riffejä ja sitten ikään kuin siirrymme syrjään biisin tieltä, annamme asioiden edetä luonnollista latuaan.
Uudelle levylle erityisen vaivattomasti syntyi The Devil Rides Out, joka luo haastattelijalle refleksinomaisen mielleyhtymän Iron Maidenin Powerslaveen. Okei, osuvampia rinnastuksia olisi paljonkin, mutta biisit kuuluvat samaan metallin lähi-itäisten vibojen jatkumoon.
– Siistiä, kiitos. Suurimman osan biisistä kehitin itsekseni kotona, koin löytäneeni siihen hyvän flow’n. Ja kun esittelin sen Jeffille ja Danille, he eivät yllättäen paloitelleetkaan sitä silpuksi. Normaalistihan kaikki biisimme kulkevat lihamyllyn kautta. The Devil Rides Outin rakenne säilyi sellaisenaan. Jeffin ja Danin radikaalit ideat siitä, miten biisi päättyisi, vain nostivat sen tasoa.
Muutama vuosi Carcassin ensimmäisen olemassaolon päätyttyä Bill Steer perusti blues rock -voimatrio Firebirdin. Runsaalla vuosikymmenellä Firebirdin parissa oli vaikutuksensa myös Torn Arteriesin tuoreisiin sävyihin.
– Slidekitara perinteiseen bluestyyliin soitettuna ei toimisi tässä bändissä, se on selvä. Mutta kokeilin huvin vuoksi The Devil Rides Outiin hieman Lähi-idän viboja tuovia sointuja slidella. Koin, että biisin pitäisi käynnistyä hämyisellä dronella ja että slide voisi tukea sitä. Ja kokeiluhan toimi. Onneksi jätkät olivat avoimia idealle. Saa nähdä, miten kuulijat ottavat sliden vastaan. Mutta täytyyhän sitä välillä ottaa riski tai kaksi.
Jos riskeistä puhutaan, levyn kaistapäisin sellainen löytyy perkussiiviselta puolelta. Carcass on tunnettu mustasta huumoristaan, mutta In God We Trustissa uskaltaudutaan jo puskafarssin puolelle. Jos sun lysti on, niin kädet yhteen lyö. Ja Carcasshan lyö. Biisi sisältää rytmikkäitä taputuksia.
– Hahaha! Siitä täytyy antaa kunnia Jeffille. En olisi ikinä keksinyt tuota. Lisäsimme sinne tänne perkussiojuttuja, sitten tungimme taputuksia In God We Trustiin. Oletin, että ne hautautuisivat miksauksessa, mutta nehän ovat hyvinkin kuuluvilla. En olisi arvannut, että monikaan tunnistaa niitä, ovathan ne melko tuhdit ja säröiset. Mutta muutama muukin on jo maininnut niistä. Salaisuutemme on paljastunut.
The Beatlesin kasvatti
Kysyn Steeriltä, pohtiiko Carcassin miehistö koskaan, lipsahtaako Walkerin riemastuttava sanoilla ja merkityksillä leikittely liian pitkälle. Kitaristi myöntää kysymyksen hankalaksi, koska Walker ei mielellään avaa sanoituksiaan.
– Tällä kertaa Jeff antaa todella vähän haastatteluja. Tuen hänen päätöstään, se on hänen etuoikeutensa. Hänhän pyörittää managementiämme ja joutuu hoitamaan paljon asioita, joita meidän muiden ei tarvitse ajatellakaan. Mutta hankala minun on vastata kysymyksiin sanoituksista tai kansitaiteesta, ne ovat hänen valtakuntaansa.
Metallilevyjen kansitaiteistaan tunnetun puolalaisen Zbigniew Bielakin luomassa Torn Arteries -kannessa vihanneksista muodostuu sisuksistaan mädäntynyt sydän. Kansi on koruttoman rujo – kuten Walker on välillä suustaan.
– Kaipaan Jeffin haastatteluja siksikin, ettei hänellä ole minkäänlaista itsesensuuria. Hän ei tunnu erityisemmin pelkäävän, miten ihmiset reagoivat hänen sanomisiinsa. En tarkoita, että olisin samaa mieltä kaikesta, mitä hän sanoo, en todellakaan ole. Mutta on virkistävää, kun joku sanoo, mitä mielensä päällä juuri silloin on, pelkäämättä seurauksia tai pelaamatta politiikkapeliä, jonka pyrkimys on olla loukkaamatta ketään. Tarvitsemme tuollaista nyt ehkä enemmän kuin koskaan. Moni meistä jäykistyy pelosta, kun pitäisi ilmaista mielipide julkisesti. Emme halua sosiaalisen median tuomittaviksi.
Walker on ennenkin viljellyt virnuilevia viittauksia erääseen toiseen perin tarttuvista biiseistä tunnettuun brittibändiin. Nuo viittaukset ovat läsnä sekä Despicable-ep:llä (2020) että Torn Arteriesilla: The Long and Winding Bier Road sekä jo 1980-luvulla keksitty, viimein paikkansa biisinnimenä löytänyt Eleanor Rigor Mortis hykerryttävät The Beatlesiä tuntevaa.
– Hahaha! En kyllä sanoisi, että musamme on ihan yhtä tarttuvaa kuin The Beatlesin. Nuo lienevät taas esimerkkejä Jeffin halusta leikitellä kuulijoidemme kustannuksella. Vuosien saatossa olemme kuulleet melko omituisia vertauksia tyyliin ”Carcass, death metalin The Beatles”. Emme todellakaan valita tuollaisesta, mutta en ihan tavoita, mitä sillä tarkoitetaan.
– Kaikkihan tietävät, että The Beatles on Liverpoolista. Metalliskenessä useimmat luulevat, että me olemme myös. Niin romanttista kuin se olisikin, totuuden nimissä on myönnettävä, ettei meistä kukaan syntynyt ja kasvanut Liverpoolissa. Olemme kotoisin eri puolilta Pohjois-Englantia. Kohtasimme Merseysiden kreivikunnassa, Liverpoolin liepeillä. Emme kolkoilla kaupungin kaduilla vaan syvällä esikaupungin syleilyssä.
Mitä The Beatlesiin tulee, vuosimallia 1969 oleva Steer korostaa, ettei yhtyeen vaikutusta voi kieltää.
– Ensimmäinen albumi, jonka muistan lapsena kuulleeni, oli Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band. The Beatles soi kaikkialla, heidän levyjään löytyi vähintään joka toisesta kodista. Kasvaessani käännyin heidän musiikkiaan vastaan, olihan raskaampi musa minun juttuni.
– Viime vuosina The Beatles on taas kuulostanut korviini tuoreelta. En tiedä mitä tapahtui, ehkä lockdownilla oli osuutensa asiaan. Kävin läpi levyjä, joita en ollut kuunnellut pitkään aikaan. Löysin The Beatlesin uudestaan. Se oli ihanaa.
Viimeinen Soundgarden-viittaus?
Carcassin tuore materiaali sisältää myös kauhuelokuvaviittauksia, ilman sanaleikkejä. Despicablen kappale The Living Dead at the Manchester Morgue lainaa nimensä Jorge Graun zombiklassikolta (1974), The Devil Rides Out taas Terence Fisherin ohjaamalta Hammer-valiolta (1968).
– Jos olet britti ja tiettyä ikäluokkaa, tunnet todennäköisesti The Devil Rides Out -elokuvan. Tässä lienee taas kyse Jeffin halusta leikkiä ihmisten mielikuvituksella. Lyriikoiden sisältö ei kumpua suoraan elokuvasta, mutta nimi herättää mielenkiinnon. Ja onhan Jeffillä tapana viitata myös vanhaan Carcass-mytologiaan, Steer painottaa.
Niin on. Näkyvin esimerkki tästä on uuden levyn nimi, kantaahan Ken Owenin 1980-luvun demonauha samaa otsikkoa. Wake Up and Smell the Carcass / Caveat Emptor -biisin intro-osio taas nappaa nimensä yhtyeen hajoamisen jälkeen julkaistulta video- ja harvinaisuuskokoelmalta.
Jotain perin juurin Carcassille ominaista on myös nimessä Flesh Ripping Sonic Torment Limited. Ryppyotsaisemmat orkesterit eivät olisi panneet sen loppuun sanaa ”limited”.
Flesh Ripping Sonic Torment Limited on miltei kymmenen minuutin mitassaan pisin Carcass-biisi koskaan, runsaan minuutin pidempi kuin Surgical Steelin päättänyt Mount of Execution.
– Aivan, olinkin unohtanut, että sekin on pitkä! Tiesimme jo, kun aloimme työstää Flesh Ripping Sonic Torment Limitediä, että siitä tulisi pidempi eepos. Toin treeneihin melkoisen määrän riffejä. Yleensähän biisissä on kolmen tai neljän osan jälkeen jotain toistoa. No, tätä työstäessämme huomasimme, ettei toistoa ole luvassa niin äkkiä. Biisistä tuli mahtava haaste. Palasimme siihen tämän tästä, rakensimme sitä eteenpäin tietämättä mihin se meidät veisi. Jossain vaiheessa huomasimme, että olemme tarponeet jo yli yhdeksän minuutin.
Johtuu kenties vain ja ainoastaan siitä, että olen kuunnellut viime aikoina runsaasti Soundgardenia, mutta Torn Arteriesin päättävän The Scythe’s Remorseless Swingin kitaraintron soidessa odotan, että Chris Cornell – rauha hänen sielulleen – alkaisi laulaa.
– Vau! Itse en ole osannut kuulla tuota yhteyttä. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kukaan mainitsee asiasta.
Saattaa olla myös viimeinen.
– Hahaha, saattaa olla. Soundgardenin levyjä ei löydy hyllystäni, mutta tunnen toki paljon heidän biisejään. He olivat erinomainen esimerkki yhtyeestä, joka oli perehtynyt klassiseen rockiin, mutta vei myös omaksumaansa eteenpäin. On monia Soundgarden-faneja, jotka eivät omista ainoatakaan Led Zeppelin- tai Deep Purple -albumia. Silti noiden bändien vaikutus kuuluu Soundgardenissa. He vain olivat tarpeeksi rohkeita jalostamaan vaikutteitaan, lisäsivät joukkoon omat oikkunsa, tekivät musiikista omaansa. Olen aina kunnioittanut heitä.
Se luonnistuu sittenkin
Under the Scalpel Blade ei saa minua odottamaan Dave Mustainen saati Tom G. Warriorin lauluääntä. Mutta kyllähän biisin pyörremyrskymäisen nopea riffi tuo mieleen Megadethin Holy Wars… The Punishment Duen. Hidas riffinjärkäle taas on paljon velkaa Celtic Frostin biisille Procreation (of the Wicked).
– Jotkut ovat puhuneet tämän biisin ja muutaman edellisen levyn kappaleen kohdalla Megadethistä. Jos ollaan rehellisiä, Megadeth ei ole koskaan ollut meille erityisen suuri vaikuttaja. Toki tunnen heidän musiikkiaan, mutta tässä taitaa olla enemmän kyse siitä, mitä tapahtuu, kun kuuntelee paljon Budgieta ja Diamond Headiä. Jotkut nuoremmat eivät tunne noita bändejä ja kuulevat biiseissämme Megadethiä. Me vain ammennamme samoista varhaisemman metallin vaikutteista.
– Celtic Frost taas, tiedän täsmälleen, mitä tarkoitat. En tavoitellut riffistä Frostia, siitä vain tuli tuollainen ja se kuulosti hyvältä. Kunhan Tom G. Warrior ei vie meitä oikeuteen, kaikki on hyvin.
Steer nauraa olevansa Carcassin jäsenistä se, joka elää musiikillisesti selkeimmin menneessä.
– En seuraa nykymetallia niin kuin toiset jäsenet tekevät. Toisinaan saan kuulla, miten joku riffini kuulostaa tältä tai tuolta uudemmalta bändiltä. Joudun vastaamaan, että sori, mutta en ole koskaan kuullutkaan koko bändistä. Tuo on vääjäämätöntä. Kun ikääntyy, musiikillisen historian kartasto on aivan toisenlainen kuin jonkun 21-vuotiaan.
Ennen Carcassin paluuta Bill Steer oli varma, ettei enää kykenisi soittamaan äärimetallia. Lienee ollut nautinnollista huomata, että se luonnistuu sittenkin?
– Käytit juuri oikeaa sanaa, nautinnollista se on tosiaan ollut. Kun toistaa valhetta tarpeeksi monta kertaa, siitä tulee omassa mielessäänkin totuus. Alun alkaen vain katkaisin Carcassia koskevat keskustelut toteamalla, ettei bändi voi palata, koska en enää pysty soittamaan sitä kamaa. Sitten aloin itsekin uskoa, etten pystyisi. Kun palasimme Carcassin ääreen, huomasin, että tietenkin pystyn. En väitä, että olisin ollut heti huippuvireessä, mutta tämä musiikki on osa dna:tani, juurtunut luihin ja ytimiin.
– Olen tietenkin puolueellinen, mutta mielestäni uusi levy on vahvempi kuin Surgical. Pidän siitäkin yhä kovasti, mutta se on täynnä hermostunutta energiaa, siihen on hankala samastua tästä päivästä käsin. Olimme vasta tutustuneet Daniin, eikä meillä ollut yhteistä kiertuekokemusta. Torn Arteriesilla soittaa bändi, joka on ollut tien päällä yli puoli vuosikymmentä.
Julkaistu Infernossa 8/2021.