”En yksinkertaisesti välitä vittuakaan kaiken maailman nettitrollien änkyröinnistä” – haastattelussa Lamb of Godin Randy Blythe

Amerikkalaisyhtye Lamb of Godin sanavalmis keulakuva Randy Blythe on valmistautunut pahan päivän varalle jo pitkään. Maailman ovet säppiin pistänyt pandemia ei täytä hänen määritelmäänsä pahasta päivästä, mutta Lamb of Godin suunnitelmat se on pistänyt uusiksi.

Lamb of God vuosimallia 2020.
Kuva: Travis Shinn

”Terve terve, perkele”, kajahtaa tietokoneen kaiuttimista suomeksi. Siinä samassa kieli vaihtuu englanniksi: ”Is there still snow in Finland? How about those polar bears on Helsinki’s streets?” Kysymykset saavat seurakseen melkoisen naurunremakan. 

Haastattelu Lamb of Godin keulakuvan David Randall Blythen – kaverit kutsuvat häntä Randyksi – kanssa on alkanut. 

Blythe tuntuu olevan varsin hyvällä tuulella ja tarinaa tulee Skype-tuutin täydeltä, mutta haastattelun aikana käy selväksi, että laulaja joutuu tekemään tosissaan töitä positiivisuutensa eteen. Sillä murheitakin riittää. Hänen kotimaansa poliittinen tilanne on kaaoksessa, ja mikrotasolla Lamb of Godin suunnitelmien dominopalikat ovat kaatuneet yksi toisensa jälkeen. Ensimmäiseksi hypätään kuitenkin vähän henkilökohtaisempien aiheiden äärelle. 

– Isoäitini on virkeä 99-vuotias. Hän asuu nykyään palvelutalossa, ja olen aika huolissani hänestä. Olen käynyt katsomassa häntä muutaman kerran ja olemme päässeet myös juttelemaan, mutta välissämme on ollut viruksilta suojaava ikkuna. Se on aivan perseestä, ja isoäitini selvästi kärsii tästä hämmentävästä tilanteesta. 

– Lisäksi minua ärsyttää suuresti, että ihmiset ovat niin tolkuttoman itsekkäitä ja kärsimättömiä eivätkä viitsi kunnioittaa viranomaisten asettamia eristys- ja karanteenisäännöksiä. Kun poikkeustila oli kestänyt Yhdysvalloissa pari viikkoa, jengi alkoi huutaa valtion johtoa myöten, että yhteiskunta pitää taas avata. Pari viikkoa… Haloo! Sillä tavallako pandemia hoidetaan? 

– Minulla itselläni ei ole ollut mitään hätää – ei yhtään mitään. Olen viihtynyt varsin hyvin omissa oloissani, vaikka kavereita onkin ollut ikävä. Tilanteen hyvä puoli on se, että olen saanut tehtyä loppuun monia keskeneräisiä asioita, joita on tullut aikaisemmin siirrettyä jollakin typerällä verukkeella. Olen myös alkanut hahmotella seuraavaa kirjaani sekä suunnitella nettisivustoa, jonka avulla saisin vuosien varrella ottamiani valokuvia paremmin esille. 

Laulaja pitää pienen tauon. Sitten hän hymähtää.

– Osunko muuten oikeaan arvatessani, ettei teillä suomalaisilla ole ollut isompia ongelmia eristyksen takia? Tunnen muun muassa Children of Bodomin kaverit, enkä usko ainakaan heillä olevan mitään hätää eristäytymisen suhteen.

Mainitsen Blythelle olevani varma vain siitä, että pääosin harvaan asutussa maassa omiin oloihin vetäytyminen on helppoa – tai ainakin paljon helpompaa kuin monessa muussa maassa.

– Juttelin äskettäin Lacuna Coilin Cristina Scabbian kanssa. Hänen kotinsa on Milanossa, ja pohjoisen Italian koronatilanne on tietenkin ollut todella raju. Cristina kertoi yllättyneensä perin pohjin, miten kiltisti italialaiset ovat sopeutuneet tiukkoihin eristäytymismääräyksiin. Kun on pakko, äärimmäisestä sosiaalisuudestaan tunnetut kansatkin pystyvät näköjään ihmeellisiin asioihin. Hah hah!

– Tästä tulee mieleen, miten valtavasti internet on helpottanut kommunikaatiota ja pandemian hallitsemista. Tällä pallolla on ollut aikaisemminkin vakavia kulkutauteja, ja tilanne vaikkapa espanjantaudin aikaan 1920-luvun vaihteessa on varmasti ollut todella kaoottinen. Toki tämänhetkinen tilannekin on pelottava, mutta nyt suurin osa ihmisistä saa reaaliaikaista tietoa siitä, miten heidän pitäisi toimia. Se, tottelevatko he ohjeita, onkin sitten toinen juttu.

Jos siristät silmiäsi ja suuntaat katseesi kauas tulevaan, mitä horisontissa siintää? Oppiiko ihmiskunta jotakin tästä tilanteesta?

– Kuten aina: jotkut oppivat ja vaihtavat elämänsä kurssia, kun taas toiset eivät tee minkäänlaisia korjausliikkeitä. Mutta nekin, jotka muuttavat käyttäytymismallejaan… Niin, ihmisen muisti on tunnetusti lyhyt kuin tulitikku, joten enpä menisi vannomaan minkäänlaisen isomman tai pitkäaikaisemman muutoksen puolesta. Itse toivon, että edes pieni osa porukasta ymmärtäisi antaa ”tylsälle arjelle” vähän enemmän arvoa, kun sen aika taas koittaa, Blythe sanoo hitaasti. 

– Tietenkin kaikkien pitäisi nyt kuunnella tarkasti, mitä kotiplaneettamme haluaa meille kertoa. Koronatilanteen vuoksi maapallo on saanut hieman hengähtää, kun lentokoneet ovat jääneet maahan, ihmiset ovat pysyneet kodeissaan ja niin edelleen. Tiedemiesten havaintojen mukaan planeetan tärinä on vähentynyt ja maailman suurimpien metropolien ilma on puhdistunut merkittävästi. Minun mielestäni nämä ovat äärimmäisen selviä merkkejä siitä, että meillä on mennyt niin sanotusti liian lujaa.

Sinähän olet kirjoittanut näistä asioista jo vuosia sitten?

– Kyllä vain, muutamaan otteeseen. Kun julkaisimme Wrath-albumin vuonna 2009, levy päättyi Reclamation-kappaleeseen, jossa lauletaan muun muassa seuraavasti: ”Humanity’s a failed experiment / Walking the path to extinction / Spinning its wheels endlessly / Grease them with oil and uranium / The earth will shake / And the waters will rise / The elements reclaim what was taken.” Lopulta biisi häipyy jonnekin kaukaisuuteen samalla kun tuuli humisee ja meri kohisee – tällä viitataan tietenkin siihen, että ihmeellinen luonto on täällä silloinkin, kun ihmisiä ei enää ole.

Siihen hetkeen ei mene tällä tahdilla miljoonia vuosia. 

– Meistä on tullut hälyttävän nopeasti, vain muutaman vuosikymmenen aikana, planeettaa nopealla tahdilla jäytävä sairaus, ja evoluutio toimii niin kuin evoluutio toimii – maapallon ekosysteemi haluaa päästä eroon sen rakenteita jäytävästä viruksesta. Meistä tehdään hakkelusta ennemmin tai myöhemmin, mutta emme tunnu välittävän tuon taivaallista. Korona on tästä hyvä esimerkki. Lukemattomien tutkijoiden havaitsemat ennusmerkit ovat jo pitkään viitanneet vakavan pandemian puhkeamiseen, mutta ihmiset eivät tunnu uskovan tai välittävän.

Lamb of God Provinssissa vuonna 2019. Kuva: Jussi Niemelä

Luonnosta vieraantuneet 

Lamb of God -solistin kanssa on tullut puhuttua aikaisemminkin hänen valmistautumisestaan lopunaikoja varten. Blythe on muun muassa kertonut omistavansa lujarakenteisen maastoauton, jonka takakontista löytyy suuri määrä selviytymisen kannalta tarpeellisia asioita ja esineitä.

– En ole mikään salaliittoteorioihin ja vastaavaan huuhaahan uskova pölvästi. Omasta mielestäni olen realisti. Päätin jo vuosikausia sitten varustautua pahan päivän varalle, vaikka näköpiirissä ei ollut mitään järisyttävän tummia pilviä. Ei niitä ole nytkään – tällainen koronatilanne on lastenleikkiä siihen verrattuna, mitä minä tarkoitan pahalla päivällä, Blythe toteaa.

– Mutta jos – siis jos – jotakin oikeasti ikävää ja odottamatonta tapahtuu, olen varustautunut sen verran väkevästi, että pystyn… no, vaikkapa suuntaamaan jonnekin asumattomalle seudulle ja elämään siellä pitkään ilman varastojen täydentämisen tarvetta.

– Suuri osa nykypäivän ihmiskunnasta on vieraantunut luonnosta täysin, ja heidän päivänsä suurin katastrofi on todennäköisesti se, että television kaukosäätimestä loppuu patteri. Nämä taloudellisesti hyväosaiset luovat kaduille syystä tai toisesta joutuneiden suuntaan säälin ja inhon täyttämiä katseita, mutta jos maailman tilanne muuttuu oikeasti haastavaksi, kodittomat sentään tietävät, miten selvitä huomisesta. Se patalaiska telkkarin tuijottaja ei tiedä.

– Olen todennut aikaisemminkin, miten kovasti ihailen vaikkapa saamelaisia. Se hieno kansa on elänyt tuhansia vuosia kylmillä ja karuilla seuduilla, mutta ei ole kadonnut minnekään. He ovat aina löytäneet jonkin keinon selvitä, onpa tilanne ollut millainen hyvänsä.

Randy Blythen tarinointi ei ole pelkkää amerikkalaisen rocktähden sanahelinää. Laulaja on muun muassa suorittanut pitkäkestoisia kursseja, joiden tarkoituksena on ollut opetella selviämään luonnossa ilman apuvälineitä.

– Innostuin näistä selviämisjutuista 2000-luvun alkupuolella, kun satuin lukemaan Cody Lundinin kirjoittaman 98.6 Degrees: The Art of Keeping Your Ass Alive -opuksen. Olen sittemmin tutustunut Codyyn henkilökohtaisesti, ja hän on opettanut minua näissä asioissa kädestä pitäen.

Muistan lukeneeni eräästä tuoreesta haastattelusta, että olet ostanut palan maata jostakin päin Etelä-Amerikkaa.

– Pitää paikkansa. Minulla on sen alueen varalle kaikenlaisia suunnitelmia, mutta aion pitää sen mahdollisimman luonnonvaraisena. Ehkä muutan sinne pysyvästi vanhoilla päivilläni!

Vahvoja mielipiteitä

Lykätäänpä tässä vaiheessa silmään musiikillinen vaihde ja pakitetaan ensimmäiseksi Lamb of Godin aiempien julkaisujen äärelle. Yhtyeen edellinen varsinainen studiolevytys VII: Sturm und Drang ilmestyi kesällä 2015, mutta varsin mielenkiintoisia asioita tapahtui myös keväällä 2018. Tuolloin Lamb of God otti hetkeksi käyttöön vanhan Burn the Priest -nimensä ja julkaisi juuristaan muistuttavan Legion: XX -albumin. Pitkäsoitto koostui lainakappaleista, joista mainittakoon S.O.D.-klassikko Kill Yourself, Cro-Magsin pysäyttämätön We Gotta Know ja Agnostic Front -anthem One Voice.

– Niin, Lamb of God on pohjimmiltaan punk/hardcore-yhtye, joka yrittää soittaa jonkinlaista uuden liiton metallia, Blythe naurahtaa.

– Näitä kertoja, kun joku tyyppi on alkanut puhua minulle jostakin metallibändistä, on lukemattomia: ”Sori, en ole hevari, olen punkkari.” Vastaus saa heidät aina hetkeksi hämilleen, ja sitten he sanovat: ”Mutta sinä olet Lamb of Godin laulaja, sinun on pakko digata ainakin siitä, tästä ja tuosta hevibändistä.” No, tykkäänhän minä Slayeristä, Gojirasta ja muutamista muista metallibändeistä, mutta en koe sen tekevän minusta vielä mitään kovaa metallipäätä.

– Kiinnostuin punkista ja hardcoresta jo nuorena koululaisena ja jouduin sen vuoksi tuon tuosta tappeluihin suosittujen urheilijatyyppien kanssa. Toisin kuin monet muut, en suostunut alistumaan, ja sain turpaani moneen otteeseen. Jälkikäteen ajateltuna ne vastoinkäymiset tekivät minusta vahvemman, vaikka en sitä silloin ymmärtänytkään. 

Mutta se Legion: XX. Miten albumi sai alkunsa?

– Olimme puhuneet tiettyjen biisien levyttämisestä jo vuosikausien ajan. Kun sitten tajusimme, että Burn the Priestin nimettömän debyyttilevyn 20-vuotisjuhla lähestyy, päätimme käydä sorvin ääreen ja nauhoittaa ne kappaleet. Lopullisten biisien valitseminen oli haastavaa, sillä Lamb of Godin riveistä löytyy kovin erilaisista artisteista diggaavia tyyppejä, mutta lopulta saavutimme jonkinlaisen yhteisymmärrykseen.

– Muistan erään kerran jostakin vuosituhannen vaihteesta, kun olin viettänyt Markin [Morton, kitara] kanssa aikaa vuorilla ja pistin paluumatkalla soimaan Bad Brainsin I Against I:n. Lauloin mukana täyttä kurkkua, ja Mark tuumi jo silloin, että meidän pitäisi tehdä siitä biisistä oma versio. Niin tapahtuikin, eikä siinä vierähtänyt kuin parikymmentä vuotta… Mainittakoon tässä kohdin, että punk/hardcore-pioneeri Bad Brains on kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeni ja bändin solisti Paul ”H.R.” Hudson suurin esikuvani.

Millaisia muistikuvia sinulla on Burn the Priestin toimintavuosista 1994–1999?

– Kun vanha nimi nousee esiin, muistan aina ensimmäiseksi ne lukuisat kerrat, kun meitä luultiin jonkinlaiseksi black metal -bändiksi. Ei jäänyt kertaan tai kahteen, kun joku tuli sanomaan, että ”ohoh, Burn the Priest, te varmaan palvotte saatanaa”. No, sehän olisi ollut todella ”metal”, mutta minun täytyy tuottaa pettymys: emme harjoittaneet minkäänlaista rituaalitoimintaa. Hah hah!

– Toiseksi mieleeni tulevat keikat. Alkuaikojen esiintymisreissut olivat aina varsin mielenkiintoisia, aikamoisia hyppyjä tuntemattomaan. Osa jännityksestä syntyi siitä, ettemme ikinä tienneet, saavutammeko määränpäämme, sillä allamme oli kerta toisensa jälkeen jokin täysin hajoamispisteessä ollut pakettiauto. Meillä ei myöskään ollut hajuakaan siitä, millaiseen esiintymispaikkaan olemme menossa. Onko siellä PA-systeemi? Pääsemmeköhän johonkin yöksi? Koko paketti oli useimmiten täysin levällään, mutta emme välittäneet siitä. Olimme vähän yli parikymppisiä kundeja, ja keikkareissu tarkoitti aina kovia bileitä. Siinä oli meille aivan tarpeeksi ennakkotietoa!

Näin tyylipuhtaasta undergroundtoiminnasta on pitkä matka kiertueisiin Metallican kaltaisten mega-artistien kanssa. Tai levytyssopimukseen monikansallisen Epic Records -merkin kanssa.

– Ne kymmenisen vuotta sitten tapahtuneet Metallican lämmittelykeikat olivat DIY-toiminnan vastakohtia. Meidän ei tarvinnut kantaa huolta mistään muusta kuin siitä, että nousimme lavalle oikeaan aikaan ja poistuimme sieltä sovitulla kellonlyömällä. Kaikesta muusta piti huolen joku muu.

– Edelleen jatkuva Epic-diili taas syntyi vuonna 2004, ja yhteistyön ensimmäinen hedelmä oli Ashes of the Wake -albumi. Sopimus oli meille onnenpotku, sillä nousimme heidän markkinointikoneistonsa avulla esiin aivan uudella tavalla. Vielä tärkeämpää oli tajuta, että meidän täytyy pitää kiinni juuristamme, tapahtuipa mitä hyvänsä. En olisi antanut itselleni tai muille bändin jäsenille koskaan anteeksi, jos meistä olisi tullut itseään täynnä olevia kusipäisiä rocktähtiä.

– Samalla pitää antaa tunnustusta Epicille, sillä he eivät ole puuttuneet levyjemme sisältöön – eivät edes Ashes of the Waken aikoihin. USA:n johtama liittouma aloitti Irakin vastaisen sodan juuri ennen albumin materiaalin kirjoittamista, ja Ashes of the Wakestä tulikin sitten äärimmäisen poliittinen levy. Siinä ei ole pohjimmiltaan mitään hauskaa, mutta olen silti joskus naurahtanut, että Lamb of Godin täytyy kiittää urastaan George W. Bushia ja hänen sotakoneistoaan.

– Jotkin julkaisumme ovat ottaneet kantaa vähän kevyemmin, mutta yleisesti ottaen täytyy painottaa, ettei Lamb of God ole koskaan pelännyt tuoda mielipiteitään julki. Se liittyy tietenkin nuoruusvuosiini… Kun aloin innostua musiikista toden teolla, presidenttinämme oli Ronald Reagan, ja suuri osa amerikkalaisista vaihtoehtobändeistä otti todella kipakasti kantaa hänen tekemisiinsä tai tekemättä jättämisiinsä. Mieleeni iskostui jo tuolloin vahva tietoisuus siitä, että rockmuusikko voi olla uskottava viestinviejä, enkä ole vielä tähän päivään mennessä lakannut uskomasta siihen. Sen kuulee myös uudelta albumiltamme.

Positiivista ajattelua

Lamb of Godin yhdeksännen – tai kymmennen, laskutavasta riippuen – studiolevyn nimi on Lamb of God, ja kyseessä on läpeensä poliittinen, kantaa ottava ja moneen päivänpolttavaan ongelmaan (kouluampumisiin, muukalaisvihaan, rasismiin, teknologian nopeaan kehitykseen) pureutuva, aggressiivisesti möyryävä levykokonaisuus.

– Elämme todella kummallista aikakautta. Tuntuu kuin koko maailma olisi napannut jotakin todella vahvaa kamaa ja heittänyt samalla roskakoppaan kyvyn ajatella rationaalisesti, Blythe huokaa.

– Kun George W. Bush oli kiinni vallankahvassa, hänet oli helppo nostaa tikunnokkaan Lähi-idän tilanteen takia. Monen mielestä Donald Trump on vielä paljon helpompi maali kaikenlaiselle moukaroinnille, mutta minä en näe asiaa aivan niin mustavalkoisesti. Se, että hänen kaltaisensa arvaamaton mies on noussut Yhdysvaltain presidentiksi, on pelkkä seuraus. Kuka tahansa voi pilkata Trumpia – syitä toki löytyy yllin kyllin –, mutta yhtä lailla meidän täytyy katsoa peiliin. Miten ihmeessä maailman mahdollisesti vaikutusvaltaisimman valtion johtajana on kaveri, jonka suusta ryömii kiihtyvällä tahdilla rupisammakoita?

– Maailma on mennyt aivan sekaisin, ja jollakin tavalla se ansaitsee Donald Trumpin yhdeksi johtajistaan. Näenkö missään päin viitteitä paremmasta? Jaa-a. Toki Trump voi joutua väistymään jo muutaman kuukauden kuluttua, mutta ongelmat eivät katoa minnekään. Vai luuleeko joku, että hänen seuraajansa on uuden ajan sankari, joka tekee maailmasta paremman paikan sormia napsauttamalla? Itse toivon – realistina – lähinnä sitä, että USA:n seuraava presidentti olisi tyyppi, joka tekisi vähän vähemmän vahinkoa. 

– Vähän laajempaa kuvaa katsoessa täytyy painottaa, että amerikkalainen kaksipuoluejärjestelmä on hajalla. Kentällä on kaksi erilaista näkemystä, jotka lyövät päitään yhteen, eikä minkäänlaista edistystä tapahdu. Miksi systeemiä ei lähdetä muuttamaan? Eihän kukaan halua ajaa aikansa eläneellä, romutuskunnossa olevalla autollakaan, koska se on käyttökelvoton. Yhteiskunta muuttuu valtavalla vauhdilla ja volyymilla, mutta vanhat valtarakenteet pysyvät hievahtamatta paikoillaan. Siitä ei seuraa mitään hyvää.

– Olen joskus verrannut politiikkaa urheiluun. Urheilun puolellahan pidetään valtavan hienona sitä, jos fani kannattaa omaa joukkuettaan elämänsä loppuun asti, vaikka joukkueen toiminta olisi kaikin tavoin ala-arvoista. Lojaaliudesta ja vakaumuksesta – liittyvätpä ne sitten politiikkaan tai urheiluun – löytyy toki hyviäkin puolia, mutta kannattaisiko niitä omia, mahdollisesti jopa vuosikymmeniä vanhoja ajatuksia ja arvoja joskus tarkastella kriittisesti? Urheilu ja politiikka vertautuvat toisiinsa myös siinä, että niin pelaajat ja poliitikot kuin heidän yläpuolellaan naruja vetelevät isot pomot pistävät taskuihinsa miljoonia dollareita ja lystin maksavat kannattajat, usein viimeisistä penneistään. Miten ihmeessä ihmiset on onnistuttu aivopesemään tällä tavalla?

Vauhtiin päässyt laulaja vetää hetken henkeä, mutta jatkaa pian.

– Uusista teksteistä löytyy useita pohdintoja siitä, miksi ihmiskunta on saapunut tähän pisteeseen. Levyllä on esimerkiksi biisi nimeltään Gears, joka kertoo teollisesta vallankumouksesta, kulutuskulttuurin räjähdysmäisestä kasvusta ja markkinoinnin historiasta. Ne olivat aikoja, jolloin markkinamiehet saivat suuret ihmisjoukot uskomaan, että onnellisuus syntyy kuluttamisesta. Totuus saattaa hyvinkin olla päinvastainen: totta kai vaikkapa uuden auton hankkiminen voi tuottaa hetkellisen hyvänolontunteen, mutta pitkässä juoksussa tämä ”osta, osta, osta enemmän” -ajatusmalli ei ole hyväksi ihmiselle eikä maapallolle.

Mitä ajattelet sosiaalisesta mediasta?

– Internet ylipäänsä on mahtava keksintö, ja sieltä löytyy loputon määrä ensiarvoisen tärkeää tietoa. Mutta miten iso osa ihmisistä käyttää nettiä? He menevät sosiaalisen median sivustoille ja purkavat niille kaiken pahan olonsa. Olen itsekin käyttänyt somea paljon, mutta viime aikoina olen vähentänyt käyttöä radikaalisti. Some – lähinnä Instagram – on minulle nykyään pelkkä työkalu, enkä voisi vähempää välittää joistakin Twitter-sanasodista. Jos joku lyö minua tai Lamb of Godia sosiaalisessa mediassa, niin… No, se on minulle täysin yhdentekevää. En yksinkertaisesti välitä vittuakaan kaiken maailman nettitrollien änkyröinnistä. Ja tämähän saa heidät ärsyyntymään entistä enemmän. Hah hah!

– Uuden levymme kappale Memento Mori kertoo uuden teknologian liian nopeasta kehityksestä ja internetistä silmille syöksyvän informaation suunnattomasta määrästä. Kun kirjoitin albumin tekstejä, seurasin tarkasti monenlaisia amerikkalaismedioita – niitä, jotka ovat enemmän kallellaan demokraattien suuntaan ja niitä, jotka ovat republikaanien talutusnuorassa. Yritin löytää loputtomasta tietoviidakosta jonkinlaisen kultaisen keskitien, mutta huomasin sen olevan mahdotonta, sillä sama uutinen esitetään eri medioissa hyvin erilaisessa valossa. Ennen pitkää tajusin ahdistuvani pahemman kerran tästä digitaalisesta hulluudesta ja päätin vähentää radikaalisti aikaa, jonka vietän sähköisen tietotulvan keskellä. Ja tiedätkö mitä? Olen huomannut voivani paljon, paljon paremmin, kun nettiaddiktio ei enää kuumenna aivojani päivästä toiseen savuamisen partaalle.

Blythe pitää jälleen merkitsevän tauon. Sitten hän toteaa, että Lamb of Godin uusista sanoituksista löytyy myös valonpilkahduksia.

– Maailmassa on vähintään miljoona asiaa päin helvettiä. Olisi kuitenkin aivan liian helppoa vain karjua naama punaisena, että me hukumme kohta omaan paskaamme. Bad Brains hämmensi punkrockiaan myönteisen ajattelumallin, PMA:n [positive mental attitude] avulla, ja haluan tehdä Lamb of Godin kanssa jotakin samanlaista.

– Ihmisrodun taru päättyy jonakin päivänä, mutta vielä ei ole sen aika. Ei lähellekään. Siksi meidän täytyy ponnistella sen eteen, että maapallo olisi asumiskelpoinen paikka myös tuleville sukupolville.

Paineita niskassa

Entä Lamb of Godin uuden albumin musiikki? Richmondilaisyhtye kuulostaa vuonna 2020 eräänlaiselta turboahdetulta versiolta itseltään, ja tällä kerralla Lamb of Godin modernin ominaissoundin kaikki osa-alueet tuntuvat olevan piirun verran tiukemmin viritettyjä.

Jos joku ei vielä tunne Lamb of Godin maailmaa, niin uusi albumi vie kuulijan suoraan yhtyeen kovaan ytimeen, mistä syystä levyn nimeäminen bändin mukaan tuntuu hyvinkin perustellulta.

– Täytyy myöntää, että myös Wrath tai VII: Sturm und Drang olisivat voineet saada otsikon Lamb of God, sillä olemme miettineet bändin nimen käyttämistä levyn otsikossa jo pitkään. Aikaisemmin idea on aina hautautunut jonnekin, mutta tällä kerralla teimme päätöksen levyn nimestä jo aikoja sitten. Se oli aikamoinen helpotus, sillä otsikon keksiminen on joskus ollut hyvinkin vaikeaa.

– Juuri nyt olen erittäin iloinen, että Lamb of God -nimi säästyi tätä pitkäsoittoa varten, sillä levy ansaitsee sen. Albumi on alusta loppuun niin äärimmäistä Lamb of Godia kuin olla ja voi. Onkin aivan helvetinmoinen harmi, ettemme pääse esittelemään materiaalia lavoille… No, kuka tietää kuinka pitkään aikaan.

Mieleen nousee pakottamatta kysymys myös siitä, onko juuri tämän levyn nimeäminen Lamb of Godiksi piikki yhtyeestä lähtöpassit saanutta Chris Adleriä kohtaan? Asiaan ei tule selvyyttä, sillä muuten niin vuolassanainen Randy Blythe ei suostu avaamaan bändin perustajajäseniin kuuluneen rumpalin parrasvaloista poistumista mitenkään. Adlerin viime syksynä julkaisema kommentti – ”I did not make the decision to leave my life’s work” – ei toki jätä tulkinnoille tilaa: mies joutui poistumaan takavasemmalle kalossin kuva takalistossaan.

– Olemme päättäneet kollektiivisesti, ettemme kommentoi Chrisin lähtöä millään tavalla. Tiedän toki, että lehdistö ja fanit haluaisivat kuulla aiheesta enemmän, mutta jotkin asiat ovat bändin sisäisiä, ja sellaisiksi ne saavat myös jäädä.

Rumpunero Chris Adlerin lämmittämällä pallilla istuu nykyään muun muassa Winds of Plaguessä ja Prongissa aikaisemmin soittanut Art Cruz. Mies on ottanut Adlerin paikan haltuun tyylikkäästi, ja hänen työskentelynsä uudella Lamb of God -pitkäsoitolla ansaitsee isot aplodit.

– Art on vasta vähän yli kolmekymppinen, meihin muihin verrattuna melkein lapsi… Ja sen me vanhukset saimme todellakin huomata levyn valmisteluvaiheissa, sillä Artin loppumattomalta tuntunut energia piiskasi meitä eteenpäin ennenkokemattomalla tavalla. Jos Lamb of Godin moottorit käyvät nyt uudella teholla, niin Art Cruz on oma turboruuvimme, Blythe nauraa.

– Totta kai Artilla on ollut niskoillaan valtavasti paineita – kenellä Chris Adlerin paikalle tulevalla ei olisi? –, mutta hän on sopeutunut yhtyeeseen loistavasti. Myös fanit ovat toivottaneet hänet lämpimästi tervetulleeksi keikoilla, enkä usko uuden levymme kääntävän diggareiden kelkkoja toiseen suuntaan. Annoimme hänelle studiossa reilusti vapauksia rumpusovitusten suhteen, ja Art onnistui tekemään biiseissä niin kovaa jälkeä, ettei hänen toimitustaan voi kuin rakastaa.

– Studiotyöstä puheen ollen: täytyy sanoa, että henkilökohtaisesti olen aina inhonnut uusien levyjen tekemistä. Lava on toinen kotini, rakastan yhtyeen ja yleisön välistä vuorovaikutusta, mutta studiokopissa rääkyminen ja oman suorituksen brutaalin rehellinen arvottaminen… Se on vuodesta toiseen hyvin ikävää touhua. Henkilökohtaisesti miellyttävin sessio tapahtui vuonna 2000, kun teimme New American Gospel -albumia. Levytysbudjetti oli niin mitätön – viisi tuhatta dollaria –, että minun piti laulaa kaikki biisit yhden päivän aikana. Niin myös tapahtui, mutta se oli kieltämättä aika raju urakka. Kurkkuni oli melko rikki sen levytyksen jäljiltä!

Slayerin matkassa

Jos Legion: XX -albumia ei lasketa, VII: Sturm und Drangin ja uuden studioalbumin välistä löytyy viisi vuotta. Se ei ole Lamb of Godin maailmassa mitenkään poikkeuksellinen pitkä aikaväli, mutta Blythen mukaan yhtyeen alkuperäisenä aikomuksena oli julkaista nyt käsillä oleva levy jo selvästi aikaisemmin. Suunnitelma kuitenkin muuttui varsin painavan syyn takia.

– Eräs Lamb of Godille hyvin tuttu yhtye, nimittäin Slayer, päätti lähteä jäähyväiskiertueelle ja meitä kysyttiin mukaan rundille. Kun Slayer tyrkkää eteen tuollaisen tarjouksen, vastausta ei tarvitse miettiä kovin kauan.

– Kuinka sitten kävikään? Keväällä 2018 käynnistyneen kiertueen aikataulu venyi ja paukkui, ja päätimme lähteä heidän mukanaan myös pitkälle Euroopan-rundille. Lopulta kiersimme Slayerin kanssa melkein vuoden.

Vaikka alkuperäinen levytysaikataulu meni uusiksi, Lamb of Godin biisinkirjoittajat – kitaristit Mark Morton ja Willie Adler – päättivät ottaa tilanteesta kaiken hyödyn irti.

– Mark ja Willie alkoivat kirjoittaa uusia kappaleita tien päällä, mikä tuntui olevan hyvinkin inspiroivaa. Kun soittaa keikan kymmenentuhannen hullun Slayer-fanin edessä, siitä syntyvä adrenaliinipiikki kantaa monta tuntia eteenpäin. Sellaisissa fiiliksissä saattaa syntyä yllättävän villejä biisi-ideoita.

– Kun sitten palasimme kotiin eri kiertueosioiden välillä, painuimme aina treenikämpälle katsomaan, mitä kitaristimme ovat saaneet aikaiseksi. Erityisesti Willie kirjoitti tällä kerralla aivan hillittömän määrän alustavia biisejä – niitä oli varmaan nelisenkymmentä. Jossakin kohdassa naurahdinkin hänelle, että sinä olet nyt menettänyt lopullisesti järkesi. Että tämä uuden materiaalin määrä on täysin pähkähullu. Hah hah!

– Kun katson nyt taaksepäin, tällainen kirjoitustapa oli varsin antoisa, sillä biisit saivat kypsyä aivan rauhassa. Kun aihiot makasivat viikkoja tai jopa kuukausia odottamassa seuraavaa käsittelykierrosta, kappaleiden äärelle palatessa oli helppo havaita, tarvitsivatko ne vielä uudenlaista lihaa luiden ympärille. 

Jos alustavaa materiaalia oli roppakaupalla, niin millaista lopullisten albumiraitojen valitseminen oli? 

– Brutaalia! Olemme jo aikoja sitten sopineet bändin kesken, että ilmaisemme mielipiteemme rehellisesti, eikä kenenkään tarvitse loukkaantua, jos jäsen X ei innostu jostakin aihiosta. Mutta nyt käsissä oli kymmeniä ja taas kymmeniä vaihtoehtoja… Huh huh. Lopullisten päätösten tekeminen ei ollut helppoa. 

– Onneksi pitkäaikainen luottomiehemme Josh Wilbur oli tekemässä levyä kanssamme. Josh on mielettömän kova ammattilainen, ja jos hän vakuutti meille, että tämä ja tuo biisi toimii, kun taas tuo ja tuo ei, uskoimme häntä sataprosenttisesti. 

Palataanpa vielä Slayer-aiheen äärelle. Lamb of Godista on puhuttu moneen kertaan tämän pillit kenties lopullisesti pussiin laittaneen losangelesilaisyhtyeen manttelinperijänä, joten tässäkin mielessä Slayer poimi varsin sopivan ryhmän viimeisen kiertueensa soittokumppaniksi. Blythe ei kuitenkaan innostu vertailuista, odotetusti. 

– Niin kauan kuin muistan, Lamb of Godia on hehkutettu Panteran ja Slayerin seuraajaksi. Se on täysin hyödytöntä sanahelinää, sillä yksikään rockyhtye ei tule koskaan ottamaan haltuun näiden manan majoille lähteneiden metallin kuninkaallisten valtaistuinta. 

– Pantera ja Slayer olivat raskaan musiikin esitaistelijoita ja tienraivaajia, ja Lamb of God voi tietenkin ottaa vastaan näiden bändien kantaman soihdun ja viedä viestiä ylpeänä eteenpäin, mutta emme tule koskaan ottamaan heidän paikkaansa. 

Randy, vielä yksi juttu… Sinä täytät ensi helmikuussa viisikymmentä vuotta. Miten aiot juhlistaa puolen vuosisadan mittaista taivaltasi? 

– Ensinnäkin: tuntuu älyttömän hyvältä, että viidenkympin rajapyykki alkaa häämöttää. 2000-luvun alkupuolella minulla meni muutaman vuoden ajan niin kovaa, että kaikille ympärilläni oleville alkoi tulla selväksi, etten tule näkemään edes nelikymppisiäni, mikäli tahti ei rauhoitu radikaalisti. Sitten olimme taas yhdellä kiertueella ja heräsin jonakin iltapäivänä hotellihuoneestani. Paikka oli aivan täynnä tyhjiä pulloja ja minulla oli taas kerran armoton krapula… Sitten yksinkertaisesti päätin, että tämä sekoilu saa nyt riittää, ja lopetin ryyppäämisen siihen paikkaan. 

– Mutta niin… Miten aion juhlia? No ainakaan en aio seurata Slayerin esimerkkiä ja vetäytyä eläkkeelle, vaikka ymmärrän heidän – erityisesti Tom Arayan – päätöksen oikein hyvin. Kyllä minunkin kehoni reistailee ja paikkoja kolottaa, erityisesti kiertueella, Blythe naurahtaa. 

– Vakavasti puhuen juhlasuunnitelmat riippuvat täysin pandemiatilanteesta. Jos maailma avautuu ja bändit saavat taas lähteä tien päälle, toivon pääseväni puhaltamaan täytekakun kynttilät sammuksiin jollakin lavalla jossakin päin maailmaa. Jos taas rajat pysyvät kiinni ja eristysolot jatkuvat, niin ehkäpä avaan syntymäpäivän iltana television ja katson jonkin elokuvan. Silloin minäkin toivon, etteivät kaukosäätimen patterit sano sopimusta irti! 

Julkaistu Infernossa 6/2020.