On muusikoita, joiden olemus vastaa heidän musiikillisen ilmaisunsa luomaa kuvaa. Ja sitten on musikantteja, joiden luonteesta heidän musiikkinsa antaa täysin totuudenvastaisen vaikutelman.
Gary Holt kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. Saadessaan kitaran käteensä mies muuttuu soitintaan joukkotuhoaseen tavoin käyttäväksi sekopääksi, mieheksi, johon ei todellakaan haluaisi törmätä pimeällä kujalla.
Siviilissä hän on taas kohtelias, leppoisa ja mukava kahden tyttären isä, joka arvostaa rentoa ja rauhallista elämää. Kotioloissa hän ei edes liiemmin kuuntele raskaampaa musiikkia: ”maailman suurimmaksi Prince-faniksi” tunnustautuvan miehen levysoittimesta löytyy todennäköisemmin poppia tai funkkia.
Vuonna 1964 Richmondissa, Kaliforniassa syntynyt Holt eli lapsuutensa aikana, jolloin metallimusiikki otti ensiaskeleitaan. Kitaransoiton pariin häntä innostivat aikakauden klassiset hard rock -nimet.
– Joskus lapsena, kun menin ensimmäistä kertaa katsomaan sankareitani – Ted Nugent, Scorpions, Thin Lizzy, kaikki ne mahtavat bändit – halusin vain tehdä sitä mitä hekin tekivät. Etenkin Ted Nugent teki vaikutuksen. Minulla oli onni nähdä hänet silloin, kun hän oli Pohjois-Amerikan suurin liveakti. Hän oli elämää suurempi, hän näytti monta metriä pidemmältä kuin oikeasti oli. Halusin vain olla kuin se kaveri lavalla.
Takapihoilta klassikkolevyille
Pian nuori Holt hankki kitaran ja alkoi harjoitella. Vuonna 1981 hän liittyi edellisenä vuonna perustettuun Exodus-yhtyeeseen, joka kuului jo tuolloin Bay Arean thrash-skenen kärkinimiin. Paitsi ettei mitään skeneä ollut vielä olemassakaan.
– Soitimme bileissä tuttaviemme takapihoilla ja saimme palkkioksi ilmaista kaljaa. Silloin oli mahtava bileskene, mutta ei vielä varsinaista klubiskeneä. Bileet olivat mahtavia, niissä saattoi olla kolmesataa ihmistä. Se oli todella rentoa, jengi vain joi kaljaa ja viskiä ja piti hauskaa. Kukaan ei puhunut vielä silloin mistään thrash metalista, soitimme vain erittäin nopeaa metallia.
– Takapihabileiden aikoihin meihin vaikuttivat suuresti Priest, Maiden ja Motörhead, mutta vuosien mittaan musiikkimme nopeutui koko ajan. Emme tienneet, että oli muitakin tällaisia bändejä. Muistan kun soitimme ensimmäistä kertaa Metallican kanssa. ”Vau, bändi joka soittaa hiukan samanlaista musiikkia kuin me.” Kun tapasimme Metallican tyypit ensimmäistä kertaa, se oli kuin olisi katsonut peiliin.
Vuonna 1985 Exodus julkaisi debyyttialbuminsa Bonded by Bloodin – levyn, jota pidetään yhtenä thrash metalin kiistattomista klassikoista.
– Tiesinkö silloin, että levystä tulisi uuden musiikkityylin maamerkki, joka muistettaisiin vielä vuosien jälkeenkin? En todellakaan. Olimme vain villejä, täysin kontrolloimattomia lapsia. Emme tienneet, että olimme luomassa jotain uutta, soitimme vain sellaista musiikkia, jota halusimme itse kuulla. Koko levytysprosessi oli hyvin kaoottinen: kännäsimme, meillä oli kavereita studiolla hengailemassa, ryyppäämässä ja tappelemassa, tavaroita hajosi… Mutta teimme kuitenkin samalla kovaa duunia ja loimme hienon levyn.
Thrash ei kuollut koskaan
Exodus julkaisi uusia levyjä koko 1980-luvun loppupuoliskon ja oli mukana thrash metal -aallossa, joka teki tietään suuren yleisön tietoisuuteen.
– Etenkin 1989 on jäänyt mieleen vuotena, jolloin tyyli oli todella suosittu. Soitimme valtavia keikkoja ympäri Jenkkejä. Me, Anthrax, Metallica, Megadeth, Slayer, Testament, Death Angel… Kaikilla meni paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Sitten, vuosien 1989 ja 1991 välillä, kaikki muuttui.
1990-luku olikin thrashille ja metallille ylipäätään vaikeaa aikaa, ainakin valtavirran näkökulmasta. Holtilla on yllättävän rehellinen näkemys siitä mitä tapahtui.
– Ihmiset tykkäävät osoitella sormella grungea. Monet muut thrashbändit ovat sanoneet haastatteluissaan, että ”grunge tappoi thrashin”. Ei thrashiä kukaan tappanut, me kaikki vain aloimme tehdä huonompia levyjä.
– Toki grunge tuli silloin ja siitä tuli todella suosittua, mutta mitä sitten. Emme vain tehneet niin hyvää musiikkia kuin aikaisemmin. Pantera tuli kuitenkin samaan aikaan valtavan suosituksi – siis aikana, jolloin thrash metal joidenkin mielestä kuoli. No, metallimusiikki on julistettu kuolleeksi jo lukemattomia kertoja. Aina tulee jokin uusi trendi, joka mukamas tappaa sen. Silti metalli säilyy.
Exodus vietti suuren osan 1990-luvusta telakalla. Vuonna 1992 ilmestyneen Force of Habit -albumin seuraajaa Tempo of the Damnediä saatiin odottaa 12 vuotta. 2000-luvulla Exodus palasi kuvioihin, kun päihteettömän elämän löytänyt Holt sai yhtäkkiä rutkasti uutta virtaa bändihommiin.
– Se taisi tosiaankin alkaa, kun raitistuin. Kun pääsin eroon huumeista, löysin taas luovuuden kipinän. Riffien luominen oli nuorena äärimmäisen helppoa, helpompaa kuin polkupyörällä ajaminen. Sitten kun jäin koukkuun huumeisiin, hommasta tuli taas vaikeampaa. Nyt riffien tekeminen on taas helppoa. Voisin tehdä riffejä vaikka samalla kun puhun kanssasi, se ei ole mitään tähtitiedettä.
Isoihin saappaisiin
Tätä nykyä Holtia työllistää toinenkin yhtye, lupaava thrash metal -tulokas nimeltä Slayer. Holt alkoi paikata Jeff Hannemania bändin livekokoonpanossa vuoden 2011 alussa. Tätä nykyä hän on jo vakinaisempi osa bändiä, varsin surullisesta syystä.
– Exodus on pysynyt liikkeellä Tempo of the Damnedistä lähtien ilman pidempiä taukoja, joten kun Kerry soitti minulle ensimmäistä kertaa ja pyysi avuksi, en olisi oikeastaan halunnut lähteä kiertueelle. Olisin halunnut jäädä puoleksi vuodeksi kotiin tekemään biisejä. Eihän tuollaisesta voinut silti kieltäytyä, ja päädyin lopulta pitkäksi ajaksi rundille.
– Tuntui toki hienolta päästä soittamaan näitä legendaarisia biisejä, ja bändi on ollut siitä lähtien minulle kuin toinen perhe. Toivoimme toki koko ajan, että Jeff paranisi ja palaisi bändiin, mutta valitettavasti menetimme hänet. Aluksi tämän piti olla vain lyhyt juttu, pari pientä kiertuetta, mutta nyt olen ollut hommassa mukana jo kaksi ja puoli vuotta.
Holtin täytettäväkseen saamat saappaat ovat valtavankokoiset. Holt myöntääkin, että hänen on turha edes yrittää toistaa Hannemanin soittoa sellaisenaan.
– Enhän minä mitenkään voisi soittaa kuin Jeff, hänellä oli ihan oma tyylinsä. Olen ehkä jossain määrin koulutettu kitaristi. Jeff ei ollut ollenkaan, mutta hän loi juuri sen takia oman hienon tyylinsä, joka sopi hänelle täydellisesti. En yritä jäljitellä hänen soittoaan, vaan hänen fiilistään. Jos hän soitti jotain todella sekopäistä, aggressiivista juttua, yritän soittaa jotain samanlaista. Jos hän soitti jotain hidasta ja melodista, soitan itse jotain samantyylistä.
Angus Young aineissa
Holt osaa kuvailla omaa soittotyyliään osuvasti: Angus Young piripäissään.
– Olen vain hullu kitaristi, joka tykkää soittaa nopeasti, hän nauraa.
Haastatellessani Holtin kanssa yhteistyötä tehnyttä tuottajaguru Andy Sneapiä pari vuotta sitten hän luonnehdi Holtin soittoa ”aidoksi, puhtaaksi aggressioksi”.
– Aivan, hakkaan kitarasta paskat pihalle. Käsittelen sitä niin kuin en pitäisi siitä kovin paljon. Ikään kuin se olisi pahin viholliseni. On paljon hyviä rytmikitaristeja, jotka eivät soita kovin kovakouraisesti, mutta itse käsittelen kitaraa aika kovalla otteella.
Holt kertoo arvostavansa soololiruttelijoita enemmän kitaristeja, jotka osaavat kompata.
– Kasvoin hard rockin parissa, ja juureni ovat siellä edelleen. Näin on etenkin soolojen soittajana, mutta olen ylpeämpi komppauksestani. Maailmassa on miljoonia loistavia soolokitaristeja, jotka ovat siinä hommassa paljon parempia kuin minä, mutta komppauksessa uskon pärjääväni parhaimmillekin. Minusta komppaus on muutenkin tärkeämpää kuin soolot. Soolo kestää ehkä kolmekymmentä sekuntia, kun taas komppausta voi olla seitsemän ja puoli minuuttia, joten sen pitää olla kunnossa.
Kitaristin tärkein ase onkin Holtin mielestä vahva oikea käsi, komppikäsi.
– Mieti vaikka jotain revittelijäkitaristeja, jotka olivat suosittuja 80-luvulla. He pystyivät soittamaan nopeasti ja tarkasti, mutta he eivät olisi osanneet soittaa hyvää komppia vaikka heidän henkensä olisi ollut siitä kiinni. Minusta on siistimpää nähdä tyyppi, joka tykittää komppikitaralla konekiväärin lailla kuin joku, joka tiluttelee kuin Yngwie. Jos joku osaa tehdä nuo molemmat, se on tietenkin parasta.
Vastaus alun perin haastattelun päätökseksi suunnittelemaani kysymykseen on selvinnyt jo jutustelun aikana, mutta kysytään silti: Gary Holt, soittosi on aggressiivista ja väkivaltaista, oletko sitä myös ihmisenä?
– En helvetissä! mies huutaa ja röhähtää nauruun. – Täydellinen päiväni on sellainen, kun on lämmintä, kävelen rannalla koiran kanssa, huolehdin kukista ja leikkaan nurmikkoa. Katselen televisiota vaimoni kanssa. Metalli on minulle kanava, jonka kautta pääsen eroon negatiivisesta energiasta. Sitten voin elää normaalia, rentoa elämää perheeni kanssa.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 8/2014.