”From Enslavement to Obliterationin tekeminen maksoi viitisen sataa…” – haastattelussa Napalm Death
Napalm Deathin kakkoslevy From Enslavement to Obliteration (1988) on valittu esimerkiksi Decibel- ja Terrorizer-lehdissä erääksi kaikkien aikojen tärkeimmistä grindcore-albumeista. Paha tuohon on sanoa vastaankaan, sillä pitkäsoiton väkivaltainen energialataus ja intensiivinen sekopäisyys nousevat aivan omaan luokkaansa.
Uhkaavasta doomista vulkaaniseen grindiin syöksyvä avauskaksikko Evolved as One/It’s a M.A.N.S World! kertoo meiningin rämäpäisyydestä kaiken oleellisen – vielä tänäkin päivänä.
– Se oli minulle ensimmäinen varsinainen Napalm Death -albumi, silä en ollut mukana ryhmässä vielä Scum-debyytin aikoihin. Olen edelleen älyttömän ylpeä siitä, basisti Shane Embury sanoo.
– Se hymyilyttää vieläkin, kun pistimme erään vinyylipainoksen kanteen tarran, joka lainasi Def Leppardin Joe Elliottia: ”We wanted to be the biggest rock band in the world and you don’t do that sounding like Napalm Death.”
– Nauhoitimme levyn Birdsong-nimisessä studiossa Birminghamin lähellä. Studio oli pelkkä pieni huone, ja soitimme biisejä sisään livenä – meteli oli karmea! Purkitukset taisivat kestää kolme päivää ja miksaukset pari. Studio laskutti sata puntaa päivältä, joten levyn tekeminen maksoi viitisen sataa.
– Levyn alku? Joo, se on hieno. Mietimme, että pistetään heti kärkeen muutaman minuutin mittainen hemmetin hidas ja raskas biisi, koska kaikki odottivat meiltä Scumin jälkeen pelkkää äärinopeaa kaaosta. Tämä eräänlainen sokkiefekti onnistui yli odotusten.
– Kappaleiden tekstit ottavat vahvasti kantaa moniin asioihin, muun muassa eläinten oikeuksiin, rasismiin ja materialismin ihannointiin. On mielenkiintoista, että levyn sanat ovat tänä päivänä vielä 80-luvun loppuakin ajankohtaisempia. Rauhaa rakastava, järkevästi toimiva ihminen… Mistä sellaisia löytyy? Miksi haluamme aiheuttaa vain murhetta, epätoivoa ja surua? Typerryttävän huono Hollywood-elokuva voi maksaa kaksisataa miljoonaa, ja ihmisiä kuolee samaan aikaan nälkään. Emme taida koskaan oppia.
– Kitaristi Bill Steer ja laulaja Lee Dorrian lähtivät yhtyeestä albumin jälkeen, mutta päätimme Mickin [Harris, rumpali] kanssa jatkaa. Kaverien lähtö oli silloin kova isku, mutta jälkikäteen ymmärsin miesten ratkaisut täydellisesti. Bill halusi panostaa enemmän Carcassiin, ja Lee tahtoi tehdä doomia Cathedralin kanssa. Napalm Death ei enää sopinut kummankaan suunnitelmiin.
Julkaistu Infernossa 10/2015 Deathcrusher-kiertueartikkelin kainalona. Lue pääjuttu tästä klikkaamalla.