Altavastaajien vastaisku – mukana Carcassin, Napalm Deathin, Obituaryn ja Voivodin Deathcrusher-kiertueella

Loppuvuodesta 1989 tapahtunut Grindcrusher oli aikakautensa legendaarisin äärimetallikiertue. Sen vuoksi tuntuu hämmästyttävältä, että myyttinen eurorundi sai eräänlaisen jatko-osansa vasta tänä syksynä. Carcassin, Napalm Deathin, Obituaryn ja Voivodin tähdittämä Deathcrusher ei saapunut yrityksestä huolimatta Suomeen, mutta eihän tällaista pakettia voinut jättää katsastamatta.

28.12.2015

Tiedotusluontoisia sähköposteja ropisee nykyään siihen malliin, että suuri osa niistä tuppaa lentämään roskakoriin joko avaamattomina tai sitten hyvin pintapuolisen silmäilyn jälkeen. Onneksi on niitäkin hetkiä, kun laatikkoon kolahtaa ”maailma on pelastettu, ainakin hetkeksi” -reaktion nostattava tiedonanto.

Sellainen päivä osui viime kesäkuun lopulle, kun brittiläisen grindcorelegenda Carcassin Jeff Walkerilta tulla tupsahti mailia. Pikimustasta huumoristaan tunnettu mies ei tällä kerralla vitsaillut vaan kertoi Carcassin, Napalm Deathin, Obituaryn ja Voivodin lähtevän yhteiselle Euroopan-kiertueelle Deathcrusher-otsikon alaisuudessa.

rundi1

Ensimmäinen ajatus: jumalauta, eiväthän monet festivaalitkaan tarjoa näin kovaa kattausta! Toinen ajatus: vuonna 1989 järjestetty Grindcrusher tai vuonna 1992 Helsingin Lepakkoonkin tullut Campaign for Musical Destruction -kiertue – siis Napalm Death, Obituary ja Dismember – olivat todella kovia juttuja, mutta tämä on vieläkin kovempi. Kolmas ajatus: saavuttaako Deathcrusher Suomen? Ei saavuttanut.

– Helsingin The Circus oli pitkään mukana keskusteluissa, mutta se jäi sitten johonkin matkan varrelle, basisti-laulaja Walker kertoo.

Deathcrusher olisi voinut toimia myös vaikkapa Helsingin jäähallissa, ainakin reilun kolmen tuhannen katsojan Black Box -versiona. Walkerin vastaus kuvastaa hyvin hänen ikuista altavastaajan asennettaan.

rundi2

– Oletko todella sitä mieltä? Eikö jäähallissa esiinny vain isompia yhtyeitä?

Onko Bullet for My Valentine ”isompi yhtye”?

– Vai niin. No, yritämme päästä Suomeen ensi kerralla, kun kasaamme jonkun kivan kiertuepaketin, Walker puuskahtaa.

– Vuonna 1989 heitimme Grindcrusher-rundin Morbid Angelin, Napalm Deathin ja Bolt Throwerin kanssa, ja nyt oli vuorossa Deathcrusher. Ehkä teemme joitakin asioita murskaavan kierroksen taas neljännesvuosisadan päästä.

Tarkemmin ajatellen, Suomen-konsertti olisi varmaan ollut liikaa pyydetty. Deathcrusherin taustalla oleva saksalainen M.A.D. Tourbooking -toimisto tunnetaan melkeinpä nimensä mukaisen armottomista kiertueaikatauluistaan, ja armottomana näyttäytyi myös Deathcrusherin tahti: bändit viettivät loka-marraskuussa tien päällä 37 päivää ja soittivat 35 konserttia.

Jos rundi olisi rantautunut Suomeen, se olisi todennäköisesti tarkoittanut kahta keikatonta päivää, eikä sellainen sovi M.A.D:n budjetteihin tai muihinkaan suunnitelmiin.

No, ei se mitään, ja onhan Carcassin perässä matkustettu aikaisemminkin, sillä ensimmäisen toimintaperiodinsa (1987–95) aikana yhtye ei saapunut Suomeen kertaakaan. Symphonies of Sickness -klassikko teki kuitenkin jo vuonna 1989 niin kivenkovan vaikutuksen, ettei reissua Keski-Ruotsin Fagerstassa alkukesästä 1991 järjestettävälle Bergslagsrocken-festivaalille voinut jättää väliin. Siellä musiikkitarjonnasta vastasivat Carcassin lisäksi muun muassa The Exploited, Cro-Mags, Benediction, Biohazard ja GWAR. Se ei ollut yhtään hassumpi tapahtuma.

Yllättävän hyvä vastaanotto

Marraskuun alkupuolella Magdeburgissa, Elbejoen varrella, ei myöskään tunnu yhtään hassummalta. Ensinnäkin, perjantai-illan keli on mitä mainioin. Kalenterin mukaan on alkutalvi, mutta lämpömittari näyttää melkein pariakymmentä astetta.

rundi3

Deathcrusher-kiertue on saapunut tänään tänne Saksan sydänmaille, sadanviidenkymmenen kilometrin päähän Berliinistä, ja ulkopuolelta varsin punkhenkisen mutta sisältä siistiin kuntoon ehostetun Factory-keikkapaikan edustalla on kiitettävästi tungosta. Fanit ovat pukeutuneet saksalaiseen tapaan sopiviin juhla-asusteisiin: arviolta joka kolmannella on päällään miljoonalla bändilogolla koristeltu farkkuliivi.

– Tupa tulee aivan täyteen. Kaikki tuhat lippua on kaupattu jo ennakkoon, backstagealueella vastaan asteleva Ben Ash ilmoittaa.

Carcassin kitaristina alkuvuodesta 2013 toiminut Ash kertoo kiertueen parin ensimmäisen viikon sujuneen ”yllättävänkin hyvin”. Paikalle ilmestyvä Jeff Walker nyökkäilee hyväksyvästi.

– Muutamat keikat ovat olleet loppuunmyytyjä. Lontoon The Forumissa oli kaksi ja puoli tuhatta ihmistä, Prahassa paikalla oli parisen tuhatta ja niin edelleen, kitaristi luettelee.

Oletteko te oikeasti yllättyneitä? Tämähän on äärimetallin saralla syksyn järisyttävin kiertue.

– Minä olen neljäkymmentäseitsemän ja olen nähnyt näitä touhuja aivan tarpeeksi, niin hyvässä kuin pahassakin. En oikein osaa, tai halua, odottaa mitään, joten olen siis positiivisesti yllättynyt, Walker perustelee.

rundi4

– Vakavasti puhuen: kiertueen alkajaisiksi heitetyt brittikeikat menivät kieltämättä hyvin. Carcass ei ole rundannut kotimaassa pääesiintyjänä pariinkymmeneen vuoteen, joten meillä ei ollut minkäänlaista vertailupohjaa.

Taannoinen Amon Amarth -kiertue tuntui hieman kummalliselta ratkaisulta. Vaikka ei otettaisi mitään pois ruotsalaisviikingeiltä, eihän Carcassin pitäisi avata latua… no, oikeastaan kenellekään.

– No, Amon Amarth on todella iso bändi, varsinkin Saksassa. Sitten kun kiertuekokoonpanoja luodaan, katsotaan kylmiä myyntilukuja. Huomasin juuri eilen, että monen metallityylin pioneeri Amorphis toimii Arch Enemyn ja Nightwishin kiertueen avausbändinä. Sekin tuntuu kummalliselta, vaikka arvostankin kaikkia kolmea ryhmää, Walker huomauttaa.

– Mutta palatakseni Amon Amarth -kiertueeseen: törmäsimme joinakin iltoina vähän vaisuun vastaanottoon, mutta saimme taatusti myös uusia faneja. Ehkä se kannatti tehdä.

Magdeburgissa vastaanotto ei ole vaisu.

Kiirettä pitää

Takahuonetilojen puolella käyskennellessä on melko juhlava olo. Mikä tärkeintä, kellarikerroksesta löytyy ihan oikea, kuumana hehkuva suomalainen sauna. Mitkä ovat todennäköisyyslukemat sille, että magdeburgilaisen rockklubin alakerrassa törmää moiseen?

Onhan siellä muutakin, esimerkiksi kunnioitettava joukko raskaan musiikin legendoja. Tuossa vieressä hörppii höyryävää sumppia Obituaryn kitaristi Trevor Peres, ja cateringhuoneen toisella puolella tuijottaa kannettavaansa keskittyneesti Voivodin solisti Denis ”Snake” Bélanger. Paksut hiuksensa jonnekin lippalakkinsa uumeniin piilottanutta Obituary-kultakurkku John Tardya ei ole heti edes tunnistaa, mutta toisin on laita Napalm Death -rämäpää Mark ”Barney” Greenwayn suhteen. Hyvällä tuulella oleva mies heittää ”what’s up mate” -tervehdyksiä paksulla Birminghamin murteella ja taputtaa samalla isällisesti olalle.

rundi5

Eipä aikaakaan, kun ruokailutilaan ilmestyy rumpalikaksikko, Voivodin Michel ”Away” Langevin ja Obituaryn Donald Tardy. Tähän porukkaan täytyy ujuttautua.

– Tähän mennessä Deathcrusher on ollut aivan mahtava rundi. Hienoja keikkoja, hymyileviä faneja. Kiertuebussissa on tosin vähän ahdasta, sillä teemme matkaa Obituaryn ja Napalm Deathin kanssa. Onneksi olemme todella hyvää pataa keskenämme, vuonna 1982 Voivodin perustanut Langevin aloittaa.

– Emme ole enää mitään nuoria sällejä. Minä olen 45-vuotias ja Michel 52. Jos tällainen rykmentti olisi laitettu samaan bussiin 90-luvun alussa… Huh huh! Juhlat eivät olisi koskaan loppuneet, Tardy nauraa ja jatkaa:

– Nyt, syksyllä 2015, bileet ovat harvinaisia ja minä poden koti-ikävää. Olemme kuutisen viikkoa yhteen soittoon tien päällä, mikä tarkoittaa todella kovaa rutistusta myös vaimolle ja lapsille. Toisaalta taas, emme epäröineet hetkeäkään, kun Jeff otti taannoin yhteyttä ja kysyi, kiinnostaisiko lähteä tällaiselle kiertueelle. Vastauksemme oli kollektiivinen ja kovaääninen ”hell yeah!”. Henkilökohtaisesti täytyy lisätä, että Carcassin paluualbumi Surgical Steel on minulle eräs kaikkien aikojen metallijulkaisuista, ja rakastan erityisesti Danielin [Wilding, rumpali] sekä Billin [Steer, kitara] erehtymätöntä työskentelyä.

Tardy ei ole itsekään eilisen teerenpoika Yamaha-tuplasettinsä takana.

– Obituaryn grooven salaisuus? Kuuntelin nuorena paljon southern rockia, Vinny Appiceä ja John Bonhamia. Vähän vanhempana perehdyin Mercyful Fatelle tahdit antaneen Kim Ruzzin ja King Diamond -kannuttaja Mikkey Deen soittoon. En ole maailman paras rumpali, en sinne päinkään, mutta minun tyylini sopii Obituaryyn varsin hyvin.

– Minähän en osannut soittaa War and Pain -albumin [1984] aikoihin rumpuja juuri lainkaan, mutta niin vain nauhoitimme kappaleet muutamassa päivässä. Eihän se soittotaito ole aina pääasia – olin aikoinani valtavan kova Venom-fani, eikä bändin varhaisaikojen kolistelua voi parhaalla tahdollakaan kuvata kovin tiukaksi, Langevin nauraa.

Miltä Voivodin ja Obituaryn tulevaisuus näyttää?

– Ainakin Voivodin leirissä pitää kiirettä! Teemme talvella Yhdysvaltain-kiertueen ja julkaisemme sen kunniaksi uuden ep:n. Ensi kesänä soitamme festareita Euroopassa ja tulemme syksyllä omalle eurokiertueelle. Lisäksi laitamme mainitun ep:n, Napalm Deathin ja At the Gatesin kanssa julkaistuilla split-singleillä ilmestyneet kappaleet sekä muutaman uuden biisin yksiin kansiin kokonaiseksi albumiksi, Langevin kertoo.

– Obituary ottaa vähän rauhallisemmin, sillä Inked in Blood -albumimme ilmestyi vasta reilu vuosi sitten. Kirjoitamme ensi talvena uusia biisejä ja katsomme, kelpaako syntynyt materiaali seuraavalle pitkäsoitolle. Aion ottaa iisisti ja nauttia elämästä. Sain tästä taas muistutuksen, kun Obituaryn takavuosien basisti Frank Watkins menehtyi äskettäin. Meillä oli toki omat riitamme Frankin kanssa, mutta kaikki tuollainen maallinen ikävä unohtuu siinä vaiheessa, kun läheinen ystävä ja kahden pienen lapsen isä otetaan yhtäkkiä pois keskuudestamme, Tardy sanoo.

Toisenlainen meininki

Factoryn uumenista löytyy useampia varsinaisia pukuhuoneita. Carcassilla on käytössä paikan kookkain backstage, mutta mistään kummemmasta ei ole kysymys. Suurin tila yksinkertaisesti kuuluu illan päänimelle.

– Me kaikki tunnemme toisemme erittäin hyvin, vaikka Voivod onkin kiertänyt kanssamme vähän vähemmän vuosien varrella. Voitko sinä kuvitella jonkun starailevan täällä? olutta hiljalleen siemaileva Walker naurahtaa.

Törmäsin äskettäin kommenttiin, jonka mukaan tämän ja 90-luvun kiertueiden suurin ero on se, että teidän egonne ovat nyt vähän pienemmät.

– Se on varmaan ihan totta. Kukaan meistä ei tietenkään ole mikään Jon Bon Jovi, mutta kyllähän suosio nousi alkuvuosina meidänkin hattuihimme. Emme uskoakseni olleet koskaan totaalisia kusipäitä ketään kohtaan, mutta nykyään on silti aivan toisenlainen meininki. Olemme tällaisia kaljuuntuvia ukkoja, jotka kiertävät henkensä pitimiksi, basisti-laulaja kertoo jäljittelemättömään tyyliinsä.

– Yritin paasata Napalm Deathin kundeille ennen kiertuetta, että teidän pitää vetää viimeisenä. Bändin intensiteetti on edelleen sitä luokkaa, etteivät nämä Deathcrusherin iltamat voisi saada sen parempaa päätöstä. Mutta eivät he halunneet.

rundi6

Shane Embury nauraa, kun kerron hänelle Walkerin lausunnosta.

– No, kai me olisimme voineet soittaa viimeisenäkin, mutta paljon mieluummin hoidan hommani jo alkuillasta ja otan sitten rennommin, Napalm-mies naurahtaa.

– Tässä olisi siis hyvin aikaa viihtyä myös nautintoaineiden parissa, mutta olen muuttanut tapojani varsin radikaalisti niiden suhteen. Ennen juopottelin tien päällä illasta toiseen, mutta nykyään en juurikaan koske alkoholiin. Kiertäminen on paljon helpompaa tällä tavalla.

Pyydän 48-vuotiasta Emburya arvioimaan, montako keikkaa hän on soittanut elämänsä aikana.

– Aika pahan pistit, mutta veikkaukseni osuu haarukkaan 2500–3000. Nauhoitettuja biisejä taitaa puolestaan olla muutamia satoja, basisti nauraa.

– Lukemat ovat joka tapauksessa hieman suurempia kuin olisin koskaan uskaltanut haaveilla. Minähän kohtasin Bill Steerin 18-vuotiaana, kun kävin Manchesterissa Venomin keikalla, ja puhuimme jo tuolloin yhdessä soittamisesta. Samalla keikkareissulla tapasin myös [Carcassin entisen rumpalin] Ken Owenin, ja mehän olimme vaihdelleet muun muassa Repulsionin varhaisia demoja keskenämme. Muistuu myös mieleen, kun ompelin joskus myöhemmin Carcassin kangasmerkin nahkatakkiini ja Napalm Deathin silloinen rumpali Mick Harris jaksoi vittuilla minulle siitä pitkään ja hartaasti.

Donald Tardy ottaa Emburyn kommenteista kiinni.

– Tapasin nämä britit ensimmäisen kerran, kun he tulivat Tampaan nauhoittamaan Harmony Corruption -albumia alkuvuodesta 1990. Olemme olleet läheisiä ystäviä niistä ajoista asti. En varmasti koskaan lakkaa ihmettelemästä Napalm Deathin keikkojen loputonta intensiteettiä. Bändin lataus on illasta toiseen aivan uskomaton, eikä se tunnu olevan millään tavalla laantumaan päin. On käsittämätöntä, että he ovat edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen, yksi ahkerimmin maailmaa kiertävistä ääribändeistä – ja eräs parhaista.

Embury antaa takaisin samalla mitalla.

– Diggasin ankarasti jo Obituaryn esiastetta Xecutioneria [1984–88]. Tunnen bändin tuotannon läpikotaisin ja olen toiminut vuosien aikana myös Obituaryn valomiehenä. Se oli eräs urani kohokohdista.

Pitääkö olla synkkä?

Tarinointi keskeytyy, sillä tunnelma alkaa illan avaavan sveitsiläisyhtye Herodin – bändi soittaa sellaista Gojiran ja Meshuggahin katkuista alavirepaahtoa – lyhyen setin aikana toden teolla sähköistyä. Pian estradille astelee Voivod, ja yleisö on selvästi riemuissaan – ja miksi ei olisi, sillä näitä kanadalaisia proge/punk/metalli-innovaattoreita ei ole nähty Euroopassa liian monta kertaa.

rundi7

Jos setin avausraita, kulttistatuksen omaavalta Rrröööaaarrr-albumilta löytyvä Ripping Headaches, ei ole tuttu kaikille saliin saapuneille, niin maineikkaalla rumpukompilla käynnistyvä, Music Televisioninkin aikoinaan ahkerasti pyörittämän (niin tosiaan, MTV esitti joskus musiikkivideoita!) Tribal Convictionsin nopeat kohdat saavat saksalaiset liikkeelle. Voivodin riveissä vuodesta 2008 soittaneen kitaristi Daniel ”Chewy” Mongrainin leveä hymy näkyy Factoryn perukoille asti.

– Hei, pitääkö hevimiehen olla synkkä? Tuntui aivan älyttömän mahtavalta esiintyä, eikä tullut mieleenkään piilottaa näitä fiiliksiä, Mongrain selittää 40-minuuttisen, yhtyeen nimikkobiisiin päättyvän setin jälkeen.

Bélanger sen sijaan näyttää esiintymisen jälkeen siltä kuuluisalta uitetulta koiralta.

– Olen ollut flunssassa muutaman päivän ja lähden nytkin lepäämään keikkabussin uumeniin. Eiköhän tämä tästä, laulaja sanoo hiljaa.

Onneksi olemme keskellä Euroopan kosteaa syksyä ja keikkoja on enää reilu parikymmentä…

– Älä muuta sano, Bélanger nauraa.

Illan keikkojen väliin jää vain viitisentoista minuuttia, joten Napalm Death on jo valmiina astumaan esiin – paitsi solisti Greenway, joka on kiertuemanagerin kauhuksi kadonnut jonnekin juuri ennen esiintymistä.

– Älä huoli! Barney on 99-prosenttisella varmuudella käymässä vessassa ja ilmestyy tänne aivan pian, Embury sanoo.

Niinhän siinä tietenkin käy. Kun soittaa jonkun kanssa lukemattoman määrän keikkoja, tietää kyllä toisen metkut pohjamutia myöten.

– Mark saattaa käydä kusella kymmenen kertaa ennen vetoa. Jännitys iskee edelleen päälle esiintymisen alla, Embury lisää.

Ja sitten birminghamilaiset astuvat esiin Silence Is Deafening -kappaleen voimin. Meteli ja meininki on saman tien aivan tapissa. Kuten niin usein aikaisemminkin, muutama ensimmäinen biisi menee päätä puistellessa: miten ihmeessä nämä herrasmiehet pystyvät tähän illasta toiseen? Ihan oikeasti, tämä on käsittämätöntä.

Vaikka Napalm Deathin välittämä energiamäärä pyörii jossakin miljoonan voltin tienoilla, Greenway nousee taas kerran aivan omiin sfääreihinsä. Laulajan toikkarointi ja poukkoileminen on siinä määrin epämääräistä ja kulmikasta, että silminnäkijän mieleen nousee ennemmin tai myöhemmin kysymys, onko tämä kaveri ihan kunnossa. Tietenkin hän on. Greenway vain sattuu olemaan lavapresenssinsä kanssa aivan omassa luokassaan.

Välispiikeistä taas tulee muutamankin kerran mieleen Killing Joken Jaz Coleman. Kummallakin solistilla on tapana pitää lavalla erilaisia palopuheita, joissa kunniansa kuulevat vaikkapa uskonmiehet (”julkaisimme Suffer the Children -kappaleen neljännesvuosisata sitten, eikä mikään ole muuttunut”) tai monikansalliset jättiläisfirmat (”on viimeinen hetki tehdä kovia valintoja ja jättää riistoyhtiöiden tukeminen”). Hollywood-supertähti Jim Carreyhan mietti jo 1990-luvun puolivälissä, että ehkä Barney vielä jonakin päivänä lauhtuu ja haluaa tehdä kauniin dueton – no, sitä odotellessa.

Huh huh! Napalm Deathin armottoman 40-minuuttisen jälkeen olo on vähintäänkin pöllämystynyt. Mieleen nouseekin ajatus, mitenkähän hieman laiskempiin tempoihin luottava Obituary onnistuu vakuuttamaan tämän selkäsaunan jälkeen. Samalla hetkellä katse kiinnittyy lavan vasempaan laitaan, missä Shane Embury jo pakkailee omia bassokamojaan, siis omin käsin, vajaan kolmentuhannen keikan kokemuksella. Löytyyköhän maailman keikkalavoja kiertävien tuhansien muusikoiden joukosta tätä kiharapäätä nöyrempää tapausta?

rundi8

Shane, kerrohan, miltä tänä päivänä tuntuu lähteä kiertueelle? Onko siinä enää mitään jännitystä?

– Kyllähän minä rakastan rundaamista edelleen, mutta homma on kovin toisenlaista kuin takavuosina. Minulla on nykyään jälkikasvua ja ikävöin rakkaitani tien päällä, basisti nyökkää.

– Mutta toisaalta, en todellakaan osaisi elää ilman kiertämistä, sillä tämä on ollut elämäntapani jo vuosikymmeniä. Rakastan maailman näkemistä, fanien tapaamista ja keikkojen soittamista. Minähän alan suorastaan täristä, jos en pääse kiertämään vähään aikaan. Lienee siis parempi, että jatkan valitsemallani tiellä loppuun asti.

Raskasta työtä

Obituaryn instrumentalistit – basistinahan on eräs death metalin legendoista, Terry Butler – ottavat estradin haltuun Frozen in Time -levyn (2005) avaavalla Redneck Stomp -riffimyrskyllä. John Tardy nostaa omia kierroksiaan koko neliminuuttisen ajan varjonyrkkeilemällä lavan takana ja astuu esiin vasta Centuries of Lies -kappaleen alussa. Miehestä tulee mieleen Suicidal Tendenciesin Mike Muir, joka viihtyy niin ikään lavan sivulla ja takaosassa kappaleiden instrumentaaliosuuksien aikana.

Obituary ei petä, eikä yhtyeellä ole mitään vaikeuksia seurata Napalm Deathin hurrikaania. Kuusikielisestään helvetillisiä riffejä komentavan Peresin tukka viistää maata lähes taukoamatta, ja Donald Tardy lyö pönttöjään kuin viimeistä päivää. Hänen veljensä esiintyminen sen sijaan herättää muutaman kerran pientä hämmennystä – mies on Obituaryn ehdoton keulakuva, mutta hän ei heitä läheskään kaikkia välispiikkejä, vaan iso osa puheista jää Peresin hoidettaviksi.

Setin päättävän Slowly We Rotin aikana magdeburgilaisyleisö menettää totaalisesti itsehillintänsä: crowdsurfaajat lentelevät holtittomasti barrikadin yli turvamiesten käsiin, ja salin keskiosaa hallitsee villisti pyörivä moshpit. Villi tunnelma herättää kysymyksen, jaksaakohan porukka ahkeroida vielä Carcassin tunnin mittaisen setin verran.

Obituaryn backline liikkuu lavalta joutuisasti, ja parinkymmenen minuutin kuluttua estradi on valmis liverpoolilaisyhtyeelle. Steer, Ash ja Wilding ovat lämmitelleet jo pitkään, ja ensin mainittu on ehtinyt kumota ainakin kolme isoa Newcastle Brown Ale -pulloa. Sehän sopii tunnelmaan, sillä tämä mainio olut on varsinkin Britanniassa raskasta työtä tekevien suosiossa.

– Minähän en juurikaan kaljoitellut takavuosina, mutta nykyään tulee nappailtua vähän enemmän, erityisesti tätä suosikkioluttani Newcastlea. Olen siis vähän eri poluilla vanhan ystäväni Shanen kanssa, Steer nauraa.

Walker ei sen sijaan lämmittele. Mies ei avaa ääntänsä tai koske bassoonsa.

– Ei minun tarvitse. Homma hoituu muutenkin.

rundi9

Niinpä muuten hoituu. Carcassin keikka alkaa hieman samalla tavalla kuin Voivodinkin osuus: aivan kaikki sisään ahtautuneet eivät tunnista Surgical Steel -pitkäsoitolta poimittua Unfit for Human Consumption -kappaletta, mutta pahimmankin ummikon epätietoisuus häipyy melodisen death metalin kivijalkoihin lukeutuvan Buried Dreamsin aikana.

Obituary-rumpali ihastelee keikkaa lavan sivulta ensimmäisestä minuutista viimeiseen. Eikä vain ihastele vaan naputtaa samalla ilmarumpuja. Ilmeikkäästi ja tarkasti paiskovan Wildingin tahdissa toki kelpaakin elehtiä.

– Olen katsonut Carcassin kaikki keikat tällä kiertueella. Ei tähän bändiin kyllästy ikinä, Tardy sanoo.

Carcassin setti on kasattu greatest hits -periaatteella, eikä yhtye juurikaan haukkaa happea edes kappaleiden väleissä. Useat biisit, vaikkapa kaksikko Exhume to Consume/Reek of Putrefaction, tärähtävät ilmoille ilman taukoja, toinen toisiinsa kiinni kasvaneina. Muutamissa vanhoissa numeroissa matalalta muriseva Steer käyttää Newcastlea, lempinimeltään Dog, myös lavajuomana, ja ruskeaa kultaa kaatuukin hyvään tahtiin.

Noin 55 minuutin kuluttua ikimuistoinen ilta alkaa olla lähellä päätöstä. Heartwork-kappaleen klassiset riffit ja viimeiset rivit ”bleeding works of art/seething work so dark/seering words from the heart” lennättävät roskia silmäkulmaan. Vai mistä ne muutamat tipat linssissä oikein johtuivat?

Takahuonealueella on mukavan kollektiivinen tunnelma heti Carcassin takomisen päätyttyä. Peres muistelee liftausseikkailujaan eri puolilla Amerikkaa, Greenway esittelee jalkojensa mustelmarykelmiä, tai pikemminkin taisteluvammoja, ja ”taiteen tekemisen ja Voivod-hommien kesken kaiken aikansa jakava” Langevin kertoo juuri saaneensa lyömättömän tatuointi-idean.

Paljonko muuten laskutat, jos joku tilaa sinulta tilaa originaalin tatuointikuvan?

– Se riippuu monesta seikasta, esimerkiksi koosta, mutta luullakseni liikumme jossakin 200–400 euron haarukassa.

rundi10

Aikaisemmin mainittu suomalainen sauna on toisella puolella takahuonekäytävää, mutta on paikassa näköjään toinenkin löylyhuone. Tai no, ei ihan, mutta Carcassin pukuhuone kieltämättä tuntuu turkkilaiselta saunalta – ainakin kosteuden ja höyryn määrästä päätellen.

– Jätäpä ovi auki. Täällä voisi vähän tuulettaa, Steer huikkaa.

Ennen kuin livahdan omille teilleni ja päästän yhtyeet kohti Pohjois-Tanskan Aalborgissa järjestettävää metallifestivaalia, Walkerille täytyy esittää vielä pari kysymystä.

– Niin, kirjoitin tosiaan Facebookiin, että Deathcrusher saattaa olla viimeinen kiertueemme… No, emmeköhän me silti rundaa jatkossakin, vaikkakin hyvin valikoidusti. Ihan esimerkkinä: kieltäydyimme äskettäin erään ison jenkkibändin tarjoamasta pitkästä Yhdysvaltain-kierroksesta.

Entä saako Surgical Steel seuraajan?

– Kukapa tietää! Emme ole tehneet mitään sitovia päätöksiä. Kun ryhdyimme taannoin keikkailemaan yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, emme todellakaan miettineet uuden studioalbumin tekemistä, mutta sellainenhan sieltä lopulta tuli. Ja hyvä tulikin, basisti-laulaja sanoo.

– Surgical Steel onnistui hemmetin hienosti, emmekä halua tippua maan pinnalle uuden Swan Songin takia. Mutta, jos onnistumme kirjoittamaan tarpeeksi tasokkaita biisejä, uusi pitkäsoitto saattaa hyvinkin ilmestyä jonakin päivänä. Jonakin kauniina päivänä.

Julkaistu Infernossa 10/2015.

Lisää luettavaa