Kitaristi Marko Tervonen kysyy Skype-puhelun aluksi, sopiiko, jos hän sekoittaa mukaan vähän ruotsia ja englantia, kun suomen kielen sanavarasto on käynyt hieman heikoksi. Sehän passaa.
– Mä oon syntynyt 1976 Ruotsissa, mikä on aika tavallista mun generaatiolle. Suomesta muutti paljon perheitä Ruotsiin noihin aikoihin, koska Suomessa ei ollut töitä. Ne tuli tänne Trollhättaniin Saab-tehtaalle hommiin. Siihen aikaan immigrants oli enimmäkseen suomalaisia, ja näitä perheitä on täällä yhä paljon, Tervonen kertoo.
– Asuin paikassa, jota ruotsalaiset kutsui nimellä ”Finnegården”. Oon käynyt täällä ihan sataprosenttisesti suomalaisen peruskoulun, ja mulla oli vain suomalaisia opettajia ja kavereita. Siellä asui kyllä yksi tanskalainen perhe ja niiden nulikatkin oppi puhumaan suomea, kitaristi nauraa.
Kiinnostus musiikkiin heräsi jo pienenä, koska sitä oli ympärillä paljon.
– Rämpytin isin uruilla suomalaisia humppia jo muutaman vuoden vanhana. Olisinkohan ollut kahdeksan, kun naapurissa asui pari vuotta vanhempi poika, jolla oli sähkökitara. Hän veti jotain Iron Maideniä ja oli aika pätevä. Siihen aikaan en älynnyt rockin päälle melkein ollenkaan, mutta hän opetti ja selitti miten kitara toimii.
Scorpions oli ensimmäisiä bändejä, joista Tervonen tykkäsi tosissaan.
– Varsinkin Savage Amusement -levy [1988] avasi silmiä paljon. Mulla on aina ollut weak spot for melodies, mikä näkyy myös siinä, miten kirjoitan musiikkia. Olkoon vaikka kuinka rankat tempot, mutta yritän aina saada paljon melodioita mukaan.
– Rankka musiikki alkoi kiinnostaa, kun eräs lapsuudenkaverini näytti mulle kunnon metallilevyjä, Sepulturan Beneath the Remainsin ja semmoisia. Ei se heti iskenyt, että this is the shit. Aluksi mietin, että mitä helvettiä tämä on! Vuonna 1990 tämä kaveri soitti mulle Paradise Lostin debyytin. Siinä tajusin, että kas perkele, niillä on melodioita, vaikka tämä on death metalia.
Kaiken alku
Tervonen kertoo, että Ruotsissa nuorten bänditoiminta alkaa usein fritidsgårdeneissa, jotka ovat kouluihin kytkettyjä nuorisotaloja.
– Siellä on nulikoita pelaamassa pingistä, biljardia ja sählyä, ja monesti niissä on myös treenikämppä. Kaikki dudet, jotka soitti jotakin instrumenttia, joutui aina johonkin bändiin, joten mäkin aloin soittaa bändissä jo neljännellä tai viidennellä luokalla.
– Mulla ei ikinä ollut semmoista epiphanya, että musta tulee kitaristi. Mulle on aina ollut enemmän valueta sillä, että voi tehdä biisejä, ja sehän on helpompaa kitaralla kuin rummuilla. Kitara on mun main instrument, mutta jos laitat mun nokan alle keyboardin, niin voin mä silläkin tehdä musiikkia.
Nuorisotaloaikoina bändissä soittaminen oli sitä, että ”yritettiin vetää jotain surkeita rokkibiisejä”. Tervosen ensimmäinen oikea yhtye, joka operoi alkutaipaleellaan nimellä Crown of Thorns, perustettiin 1990-luvun alussa.
– Tapasin Janne Saarenpään peräti rippikoulussa! Me connectattiin nopeasti, ja hän kertoi, että oli juuri alkanut soittaa rumpuja hevibändissä. Olisiko silloin käyty kahdeksatta luokkaa, eli olimme 14-vuotiaita, kun Crown-juttu lähti käyntiin.
Samoihin aikoihin aiemmin mainittu lapsuudenkaveri esitteli Tervoselle fanzinejä ja demoja, joista avautui aivan uusi maailma.
– Siitä innostus soittamiseen lähti kunnolla käyntiin. Sitä ennen Scorpionsin tai kenen vaan levystä oli ajatellut, ettei tämä ole normaalien ihmisten tekemää. Underground-skenen kautta tajusin, ettei tarvitse olla mikään superhero, jotta voi tehdä levyjä tai olla lavalla.
– Kun Crown of Thorns pantiin pystyyn, mun ainoa haave oli saada yksi demo reviewed mun suosikkifanzineen. Se oli ainoa asia mitä halusin, ja olisin ollut sen jälkeen ihan tyytyväinen. Mutta se reissu vaan jatkui siitä!
Yhtye aloitti perinteisesti soittamalla covereita. Kun omien biisien tekeminen alkoi, Tervonen huomasi nopeasti, että säveltäminen on hänen juttunsa. Sanoitusten tekeminen sen sijaan oli evil necessity, pakollinen paha.
– Viimeiset kymmenen vuotta biisien sanoittaminen on ollut mukavampaa ja helpompaa, koska olen lopettanut tämän death metal -matkimisen. Jos olen sanoittanut jonkun biisin, se on useimmiten from my point of view. Se tulee pitkälti semmoisista bändeistä kuin Paradise Lost ja Sentenced, joilla on aika personal lyrics. Moni death metal -poliisi varmaan ajattelee, ettei tällä tavalla saa sanoittaa, pitää olla hell and fire koko ajan, mutta mä en välitä semmoisesta.
Tervosen mielestä koko bändin luonne muuttui, kun sen nimi vaihtui vuonna 1998.
– Teimme kaksi levyä Crown of Thorns -nimellä pienemmällä levy-yhtiöllä. Sitten Metal Blade tuli kuvaan, ja samaan aikaan meidän oli pakko vaihtaa nimeä. Koko Crown on Thorns -aika oli vähän trial and error. Kaikki oli uutta, eikä siinä tiennyt, mitä oli nurkan takana.
– Kun menimme Metal Bladelle, olimme yhtäkkiä kiertueella Morbid Angelin kanssa. Siitä alkoi uusi reissu, structured way of working ja yritys olla professional. Nyt se reissu on kestänyt päälle 30 vuotta, ja loppupäässä se on ollut aina positiivinen.
The Crown on ainoa varsinainen bändi, jossa Tervonen on koskaan soittanut. Vaikka soittajia on tullut ja mennyt, kokoonpanossa on yhä kolme Crown of Thorns -ajoista asti mukana ollutta jäsentä eli Tervosen lisäksi Johan Lindstrand ja tänä vuonna bändiin palannut kitaristi Marcus Sunesson. Juttu on syvällä DNA:ssa, kun yhdessä on soitettu teineistä asti.
– On vaikea sanoa, onko meidän musa perus- death metalia vai mitä. Se johtuu ehkä siitä, ettei meillä ole ikinä ollut muita bändejä. Joskus mulla on ollut joku ihmeellinen biisi, joka kuulostaa vähän Ministryltä tai joltain, mutta olemme aina vääntäneet ne The Crownin biiseiksi. Siksi meidän levyillä on usein aika eri tyyppisiä biisejä. Mulla ei ole mitään haluja aloittaa sideprojecteja tai mennä muihin bändeihin.
Haastavia aikoja
The Crown julkaisi 11. lokakuuta yhdennentoista albuminsa. Ytimekkäästi Crown of Thornsiksi nimetystä levystä yritettiin tehdä tietoisesti erilainen edeltäjiinsä Cobra Speed Venomiin (2018) ja Royal Destroyeriin (2021) nähden.
– Moni on sanonut, että this is sounding fresh. Julkaisimme juuri Gone to Hell -sinkun, josta kuulee hyvin, kuinka paljon mä kuuntelen Paradise Lostia. On mukavaa, että ihmiset ovat ymmärtäneet, että osaamme tehdä myös tämmöisiä hitaampia ja erilaisia biisejä.
– Monet sanovat tykkäävänsä vaikka Deathexplosionista tai Total Satanista ja että you should do another one. No en ikinä, miksi helvetissä mä sellaista yrittäisin. Eihän se ole mikään haaste! Mä todellakin yritän aina get out of the comfort zone. Levyllä on paljon eri fiilinkiä ja erilaisia biisejä, mikä toivottavasti tekee siitä hyvän ja kiinnostavan.
Yksi suuri muutos vaikutti kovasti siihen, millainen albumista tuli. Uusi levy on ensimmäinen, jolla bändiä perustamassa ollut basisti Magnus Olsfelt ei ole mukana.
– Magnus on aina ollut mun partner in crime. Meillä on ollut melkein alusta asti se approach, että hän teki viisi biisiä ja mä viisi biisiä, ja yritimme koota levyn meidän kahden eri tyyleistä. Nyt mun piti tehdä melkein kaikki itse. Uusi basisti Mattias [Rasmussen] auttoi ja teki kaksi biisiä, mutta kyllä sen huomasi, ettei Magnus ole enää mukana.
– Oon oppinut tuntemaan itseäni ja omia mood swingejäni. Saan tehtyä pari hyvää biisiä, ja seuraavana päivänä ajattelen, että olen ihan paska säveltäjä. Tiedän, että se kääntyy taas parin viikon päästä, kun saan vähän feedbackiä pojilta. Lopulta on pirun mukavaa, kun on saanut tehtyä joku kymmenen hyvää biisiä, joita yrittää sitten hioa vielä paremmiksi.
Olsfeltin syy jättää bändi oli yksinkertaisesti se, ettei death metal enää kiinnostanut.
– Se on melkein ainoa hyvä syy hypätä bändistä. Magnus sanoi, että hän on kirjoittanut kaikki death metal -biisit, mitä hänestä saa irti. Hänellä ei ollut enää mitään annettavaa, eikä se ole ihme, kun tätä on tehty tehty niin pitkään. Se oli täysin ok, eikä meidän välillä ole mitään ongelmia.
Tervosellakin on ollut hetkiä, kun on tehnyt mieli lyödä hanskat tiskiin.
– Varsinkin Death Is Not Dead -levyä [2015] tehdessä kaikki oli päin seiniä. Janne sai työn Applelta ja muutti Jenkkeihin, eikä meillä ollut enää rumpalia. Se oli kova paikka, sillä hän on ollut aina tärkeä puzzle piece bändissä.
– Levystä tuli tosi kummallinen. Mä hakkasin rummut, vieläpä sähkörummuilla, ja äänitin kitarat kotona tietokoneen kautta. Mun on yhä vaikea kuunnella sitä, se on mun mielestä meidän heikoin levy. Silloin tuntui, että nyt riittää. Että mitä ideaa tässä on, jos emme pysty edes tekemään levyjä.
Lopulta asiat ovat kuitenkin aina järjestyneet.
– Seuraavaksi aloimme tehdä Cobra Speed Venomia. Siitä lähti jokin kipinä, ja levystä tuli pirun hyvä. Metal Blade sainasi meidät uudestaan, ja tuosta alkoi meidän kova comeback.
Yhtyeen uralle on mahtunut myös pari useamman vuoden taukoa. Crowned Unholy -albumin (2004) aikoihin Olsfeltistä tuli isä eikä hän halunnut jatkaa bändissä.
– Silloin pidimme ensimmäisen breikin – tai ei se tauko ollut, koska päätimme lopettaa. Magnuksen ilmoitus tuli melkein helpotuksena, sillä olimme muutenkin aika lopussa. Siinä meillä oli ensimmäistä kertaa tilanne, että saimme tehdä normaalien ihmisten asioita, kasvattaa perhettä ja kouluttautua. Siinä välissä hoidimme normaalit elämät hyvälle tasolle.
– Mutta enhän mä voinut lopettaa biisien kirjoittamista. Tein kaksi Angel Blake -levyä, jotka ovat melkein kuin mun soololevyjä. Vuoden kuluivat, kasasimme bändin uudestaan ja teimme Doomsday King -levyn [2010]. Sillä kertaa päätimme tehdä asiat eri tavalla, jotta emme toistaisi samoja virheitä.
Tervonen on miettinyt, että tauko pelasti paljon.
– Ei voi tietää, kuinka synkäksi se olisi muuten mennyt. Kun alkaa bändihommiin 14-vuotiaana, käy läpi teiniajat, kiertää 20 vuotta ympäri maailmaa ja on kaikki saatanan ilmaiset viinat, niin eihän se hyvään suuntaan mene.
Tällä hetkellä yhtye keskittyy uuteen levyyn ja ensi vuoden keikkojen suunnitteluun. Suomessa bändi on esiintynyt omalla keikalla viimeksi heinäkuussa 2018.
– Jos me saamme päättää, tulemme sinne vaikka huomenna. Se viimeisin keikka antoi paljon inspiraatiota, koska se oli vielä kesäaikaan. Se oli mahtava keikka ja siellä oli pirun paljon ihmisiä.
Studiopöydän takana
Soittamisen ja säveltämisen lisäksi Tervonen on tehnyt studiohommia. Hän on miksannut, masteroinut ja äänittänyt paitsi The Crownin myös muiden levyjä. Tekniikkapuoli on aina kiinnostanut, mutta tosissaan juttu lähti rullaamaan vuonna 1999.
– Kotikaupungissani järjestettiin koulutuksia työttömille, ja kuulin huhuja, että oli tulossa puolen vuoden ääniteknikkokurssi. Toinen kitaristimme Marcus [Sunesson] kertoi päässeensä sinne. Päätin, että mun on pakko päästä mukaan – ja pääsinkin.
– Ainoa tapa oppia on tietenkin tekemällä. Minä ja Marcus aloimme äänittää covereita. Kun ne ideat loppuivat kesken, aloimme demottaa uusia The Crown -biisejä. Demotimme sillä tavalla puolet Deathrace King -levystä [2000].
Kurssin jälkeen monet paikalliset bändit ja kaverit alkoivat kysellä Tervosta äänittämään demojaan.
– Lopetimme bändin 2003 ja mun poika syntyi 2005. Samana vuonna päätin panna pystyyn oman studion. Aloin äänittää monia ruotsalaisia bändejä, ja tein sitä monta vuotta. Yhtäkkiä tuntui, ettei mulla ollut enää aikaa, joten lopetin.
– Jokunen vuosi sitten päätin, että mun on pakko saada tuo osa elämääni takaisin. Panin pystyyn uuden kotistudion, jossa miksaan ja masteroin. Päätän itse, milloin mulla on aikaa ja kenen kanssa teen töitä. Olen äänittänyt poikani bändille kolme levyä, ja äänitin myös uusimman The Crown -levyn.
– Studiomaailma on mun biggest passion. Toivottavasti kuulo pitää, koska haluaisin tosissaan tehdä sitä loppuelämäni. Homma kasvaa ja kasvaa, koko ajan tulee enemmän yhteydenottoja. Jos se kasvaa siihen pisteeseen, että bändejä olisi ihan pirusti, tekisin siitä mielelläni ihan full time jobin.
Muuttunut maailma
Studionsa ulkopuolella ”tavallisissa töissä” käyvä Tervonen on päässyt seuraamaan musiikkimaailmaa myös jälkikasvunsa kautta. Hänen 19-vuotias poikansa Mateo soittaa Sarcator-yhtyeessä.
– On mukavaa seurata heidän touhua, koska heillä ei ole hajuakaan tästä reissusta, minkä mä oon tehnyt undergroundissa. He eivät uskoneet korviaan, kun kerroin, että me lähetimme demoja ja odotimme kirjeitä takaisin kolme viikkoa. Nykyään bändeillä on mahdollisuus saada musiikkinsa Spotifyhin vaikka huomenna. He eivät ymmärrä, kuinka pirun helppoa heillä on, Tervonen nauraa.
– Samalla siinä on omat haasteensa, sillä joka helvetin bändi pystyy samaan. Bändejä on miljoonia ja ne kaikki haluavat huomiota. It’s a brave new world, ja sitä on kiinnostavaa seurata.
Pojat ovat kysyneet Tervoselta neuvoja bändiasioissa.
– Olen sanonut, että voinhan mä kertoa, mikä on mun opinion, mutta siitä tulee jonkinlainen 1990- tai 2000-luvun versio. Se ei mitenkään stemmaa siihen, miten asiat toimii nykyään! Mä en oo oikea ihminen vastaamaan siihen, miten päätöksiä kannattaa tehdä vuonna 2024.
Tervonen kertoo, ettei ole kovin nostalginen ihminen. Hän yrittää elää ajan mukana.
– Ei saa ikinä unohtaa, että record business on bisnes. Siitä olen onnellinen, että sain olla mukana silloin, kun se musiikkikin oli tärkeää. Meille tulee levy-yhtiöltä kaikenlaisia ihmeellisiä requestejä, että joo, Tiktokiin mukaan. En saatana ikinä ala, kitaristi nauraa.
Kolmenkymmenen vuoden takaisia asioita kaivellessa päällimmäisenä mieleen tulevat hyvät muistot.
– Nyt sitä vain ajattelee, että olipa kaikki helppoa ja mukavaa. Varmasti oli huonojakin puolia, mutta oli mahtavaa, että koko bändi lähti käyntiin silloin, kun Ruotsissa oli 90-luvun alussa tämä kauhea death metal explosion.
– Se oli teini-ikäisenä iso juttu. Silloin tuli paljon demoja, jotka iskivät kovasti, ja ne ovat vieläkin maailman parhaita demoja. Kait se on niin, että kun kuulee jotain musiikkia teini-ikäisenä, se jää vähän syvemmälle sisälle. Kyllä mä kuulen hyviä biisejä tänäkin päivänä, mutta eivät ne mene ihan sinne pumppuun asti samalla tavalla kuin Dissectionin Storm of the Light’s Bane aikoinaan.
Tärkein asia, jonka Tervonen on vuosien aikana oppinut, on se, että uskaltaa olla vähän ”puupää”.
– Jos mulla tulee sellainen gut feeling, että tämä ihmeellinen biisi on pirun hyvä, niin ei ole mitään syytä olla ottamatta sitä mukaan levylle. Mä oon nykyään bändijutuissa aika pirun confident, mutta se on tullut vasta vuosien mukana. On hyvä, että uskaltaa luottaa itseensä, ja on siitä tietysti ollut apua myös perhe- ja työelämässä.
Julkaistu Infernossa 9/2024.