Forevermore on Whitesnaken yhdestoista levy. Albumilla on häivähdys juurevuutta, jonka David Coverdale ja Geffenin John Kalodner jyräsivät tehdessään Valkokäärmeestä amerikkalaisen tukkahevibändin.
Teksti: Lauri Ylitalo www.whitesnake.com
Vuonna 1990 Whitesnake oli onnistunut vihdoin valloittamaan USA:n. Silti 18. elokuuta Aerosmith pyyhki Doningtonin Monsters of Rock -festivaaleilla käärmekunnalla lattiaa. Päivä oli kaunis, englantilaiset alkuihmiset huvittelivat heittelemällä toisiaan ureaa sisältävillä mehutölkeillä.
Aerosmith oli kovassa vedossa, ja kun Jimmy Page nousi encoreiden aikana lavalle, koko moottoriradallisessa geenierikoisuuksia – pois lukien pieni joukko suomalaisia ja muutamia muita jalostuneempien kansallisuuksien edustajia – heräsi valtava isänmaallisuus. Ilta pimeni, eikä viimeisenä lavalle noussut Coverdale onnistunut kääntämään tätä Whitesnaken voitoksi.
David Coverdalen ääniala ei riittänyt Slip of the Tonguen materiaalin tulkitsemiseen. Kerrang!-lehden arviossa Neil Jeffries kiitti Jumalaa Steve Vain kitarasoolosta. 21 vuotta myöhemmin keikka saatetaan silti viralliseksi dvd-julkaisuksi. Ei kovin mairitteleva päivä yhtyeelle, vai mitä sanoo David Coverdale?
– Ei minulla ole mitään sanottavaa tuohon, mies tuhahtaa.
– Adrian Vandenberg oli täällä juuri vieraanani, ja tuleva dvd teki sellaisen vaikutuksen, että hän uhkasi pistää Hollantiin palattuaan uuden bändin pystyyn. Odota, kunnes kuulet ja näet lopputuloksen. En ole kiinnostunut negatiivisesta paskasta.
David Coverdalen kanssa on alusta asti selvää, kuka johtaa haastattelua. Hän on persoonana täysin suvereeni. Hän on rocklegenda, joka rakastaa makeaa elämää. Coverdalen vaimo opettaa tankotanssia (mitä muuta David Coverdalen vaimo voisi tehdä elääkseen?), ja maineikkaana lemmentaiturina laulaja pystyisi varmasti esittelemään suomalaisjullikalle sellaisia rakkaudentekniikoita, että uni tulisi aikaisintaan vappuna.
Coverdale on tehnyt onnistuneesti sen, mistä traumaattisen teini-iän kokeneet haaveilevat. Vuonna 1973 Deep Purplelle lähettämässään valokuvassa ylipainoinen Coverdale poseerasi partiopuvussa. Paksut silmälasit peittivät onnistuneesti kasvot mutteivät kierosilmäisyyttä.
Tuohon aikaan Purplen toimisto Lontoon Newman Streetillä oli täynnä valokuvia ja demonauhoja, joten on todennäköistä, että ehdokasjoukossa on ollut esteettisempiäkin yksilöitä. Mutta Coverdalella oli tuolloin ääni. Ja Deep Purplen sekä amfetamiinin avulla Coverdale häivytti aran pohjoisenglantilaisen pojan amerikkalaisen rockjumalan tieltä.
Coverdale on edelleen tuolla tiellä. Tänä päivänä Whitesnaken musiikista vastaavat Coverdale sekä kalifornialaiskitaristi Doug Aldrich. Jos Good to Be Bad (2008) oli pastissi John Sykesin kauden Whitesnakesta, jostain 1987- ja Slip of the Tongue -albumien välimaastosta, Forevermore kuulostaa paluulta 80-luvun taitteen tunnelmiin.
Materiaalissa on kaikuja sävellyksistä, joiden krediiteissä komeilivat nimet Moody/Marsden/Coverdale. Leimaavinta on kuitenkin Doug Aldrichin kitaransoitto, joka on tuttua kitaristin 90-luvulla luotsaamien Bad Moon Risingin ja Burning Rainin levyiltä.
Perinnemaisemissa siis mennään?
– Ilman tietoista yritystä, sellainen siitä vain tuli, Coverdale aloittaa mainospuheensa.
Lue koko juttu Infernon numerosta 3/2011 (#85). Mukana Whitesnaken hittimaakarin Bernie Marsdenin haastattelu!