Taivas pimenee Lontoon yllä. Kaupungissa odotellaan alkavaksi jälleen yhtä metrolakkoa. Lakonuhka on ruuhkauttanut tiet, kun täpötäydessä bussissa matkustamisesta kauhistuneet kaupunkilaiset ovat kaivaneet alleen pyöränsä ja viikonloppuautonsa kuka mistäkin.
Camdenin ja Kentish Townin välissä seisoo liikenne, eikä kukaan näytä iloiselta. Eikä heitä voi siitä syyttääkään, sillä luultavasti osa ruuhkaan jumiutuneista on matkalla Kentish Townin HMV Forumiin Apocalyptican keikalle. Ja sieltähän ei ole syytä myöhästyä!
Paavo Lötjönen ja Perttu Kivilaakso istuvat keikkapaikan yläkerrassa pienen huoneen sohvalla. Huoneessa on epämääräisen näköinen lavuaari, jonka pohjaa peittää parin sentin syvyinen kahvinporokerros. Seinään on pultattu kiinni pullonavaaja, jonka yläpuolelle on raapustettu asiaa selittävä lappu ”pullonavaaja”. Seinän läpi kuuluu soundcheck välillä yhtä lujaa kuin se tapahtuisi samassa huoneessa. Ulkona ujeltavat poliisiauton pillit. Kaikki on selvästi valmista haastattelua varten.
Kivilaakso vaikuttaa väsyneeltä, Lötjönen hieman tätä pirteämmältä. Ihmekös tuo, jos väsyttää: bändillä on takana tiivistahtinen, mutta kuuleman mukaan todella hieno kiertue Euroopassa. Tämäniltainen Lontoon-veto on kolmesta brittikeikasta ensimmäinen. Brittien jälkeen on vielä tarkoitus käydä Luxemburgissa ja Saksassa ennen parin viikon keikkataukoa.
Tällä kiertueella Apocalyptica on vieraillut parissa sellaisessakin maassa, jossa se ei ole käynyt pitkään aikaan.
– Todella ilostuttavaa on ollut Etelä-Euroopassa… Portugalissa joskus aikoinaan soitettiin keikkoja, yli kymmenen vuotta sitten edellisen kerran, ja nyt yhtäkkiä siellä on täydet salit ja todella positiivinen vastaanotto, Lötjönen sanoo.
Toisaalta, liekö tuo niin ihme, onhan Apocalyptica käynyt kyseisessä maassa esimerkiksi vuoden 2008 Rock in Rio -festareilla antamassa esimakua tulevasta. Vastaanotto Pariisissakin yllätti.
– Pariisi oli ihan fantastinen. Meillä oli siellä neljätuhatta ihmistä. Paikka melkein täynnä. Oli törkeän hieno fiilis, koska se on ollut todella vaikea alue meille vuosikaudet. Nyt sitten viimeiset vuodet ollaan työstetty Ranskaa tosi paljon. Yhtäkkiä ihmiset ovat sitten heränneet.
Kivilaakso arvelee heräämisen johtuvan uudesta 7th Symphony -levystä, joka saattaa olla eurooppalaisille helpommin lähestyttävä kuin aikaisemmat tekeleet.
– Tuntuu, että uuden levyn myötä on ollut aikamoinen kiinnostus bändiä kohtaan. Se on myös ollut huomattavissa keikoilla. Uudet biisit ei oo niitä ”daunareita”. Jengi ei ihmettele, että ”mitä ihmeen uusia biisejä” vaan ottaa ne hyvin vastaan. Mä olen ollut siitä ihan yllättynyt, Kivilaakso sanoo ja jatkaa:
– Tuntuu, että se materiaali on jopa jengin ylivoimaisia suosikkeja. Sen takia me ollaan varmaan soitettu seitsemän tai kahdeksan uuden levyn biisiä.
– Joo, aika sellainen taiteellinen kokonaisuus on ollut. Ollaan mietitty, että meneeköhän se liian vaikeasti sulatettavaksi yleisölle, mutta näköjään ne ovat tykänneet siitä lähtökohdasta. Me ollaan soitettu tosiaan uusia biisejä, ja paljon progressiivisia biisejä. Keskellä settiä on sellainen klasarivälike. Soitetaan puoliakustisesti ja oikein kauniisti. Tytöt tykkää, Lötjönen sanoo ja virnistää päälle.
Tämän jälkeen muistellaan kaiholla hetki Lontoon legendaarista keikkapaikkaa, Astoriaa, ja keskustellaan kesäisestä Sonispheresta Englannin Knebworthissa. Poikien ilmeet hieman venähtävät heidän kuullessaan, että Apocalyptican osuuden aikana tuuli ja/tai epämääräisesti toimineet kaiutinjärjestelmät veivät äänen välillä kokonaan mennessään. Festareillahan nyt sattuu ja tapahtuu kaikenlaista.
– Englanti on muistaakseni ollut ainoa paikka, jossa on joskus aikoinaan joutunut kenkimään jengiä lavalta alas. En mä tiedä, onko täällä enemmän rock’n’roll-yleisö vai jalkapallohuliganismia. Niillä oli niin hyvä meininki, että ne halus rynnistää lavalle meidän kanssa. Tyyppi monotti siellä ja äijää lensi, Kivilaakso naureskelee viitaten Lötjöseen, joka jatkaa:
– Joo, mä laitoin vaan hellyydellä monoa vähän tuohon takapuoleen ja annoin kyytiä.
– Ja mä vaan sohin piikillä, että älä tuu lähelle, älä tuu lähelle. Siis kyllä täällä osataan bailaaminen, se on ihan selvä.
Sitten Kivilaakso käy hieman mietteliääksi.
– Se on toisaalta kaikkien isojen kaupunkien syndrooma, että saattaa olla lähtökohtaisesti sellainen olo itsellä lavalla, että noi on tullut katsoon, että ketäs te ootte, kun meillä on kuitenkin ollut Dylan ja Beatlesit täällä. Ja me ollaan, että no me ollaan tällainen paskasakki Suomesta, mutta tänään on meidän vuoro pitää hauskaa. En tiedä, että onko se vaan omassa päässä vai ihan todellisuudessa niin, että rockyleisö on valveutuneempaa ja skeptisempää…. Tai sitten ollaan vaan soitettu paska keikka.
Poikia naurattaa.
Illan keikalta on poikien mukaan odotettavissa aivotärähdys niille, jotka innostuvat heiluttamaan ja hakkaamaan päätään liikaa. Pitkästymään ei kenenkään pitäisi myöskään päästä.
Eikä pääsekään, jos Lontoon keikkayleisöön on uskominen. Liekö syynä Lötjösen vastustamaton hymy, Kivilaakson esiintyminen ilman paitaa, Toppisen pellavapää vai Sirénin veijarimainen olemus, mutta yleisöstä näyttää olevan huomattava osa naisia. Miehiäkin joukosta kyllä löytyy, mutta useampi tuntuu tulleen paikalle tyttöystävänsä mukana. Eihän siinä tietysti mitään vikaa ole, kunhan huomio on siinä oleellisessa, eli lavalla.
Yleisö on menossa mukana niin uuden levyn biisien kuin niiden pakollisten Metallica-kappaleidenkin tahdissa. Kuka nyt voisi vastustaa sellolla soitettua Master of Puppets -biisiä?
Joukkoon mahtuu pari laulettuakin biisiä Tipe Johnssonin tulkitsemana, vaikka I’m Not Jesus -tulkinta ei tosin tällä kertaa iske yhtä voimallisesti kuin alkuperäinen. On myös mahtavaa nähdä, miten yleisö hiljenee Beautiful-biisin hyväillessä korvia. Lötjönen oli oikeassa: tytöt tykkää.
Teksti ja kuvat: Katja Nykänen