”Sentenced suree Miika Tenkulan menetystä. Hän oli rakas ystävä, todella poikkeuksellinen taiteilija sekä muusikko, ja syvin sielu siinä, mitä Sentenced aikanaan oli. Lepää, veli. Musiikissasi ja sydämissämme elät ikuisesti.”
Sentenced hyvästeli soolokitaristinsa Miika Tenkulan helmikuussa 2009. Hän olisi täyttänyt 6. maaliskuuta 2024 pyöreät 50 vuotta. Muhosjoessa on virrannut vettä sen verran, että aika oli ehkä oikea saattaa hänen tarinansa kansien väliin.
Psykologi ja psykoterapeutti Nefertiti Malaty on koonnut Tenkulan elämän vaiheet Like Kustannuksen julkaisemaan Melankolian mestari -teokseen. Sentencedin toinen kitaristi ja pääasiallinen sanoittaja Sami Lopakka toteaa, että kirja oli aiheellista tehdä.
– Miika jättäytyi aina taka-alalle. Sentencedin kuuntelijatkaan eivät välttämättä hirveästi tiedä siitä ukosta.
Lopakka oli luomassa Sentencediä Muhoksella yhdessä Tenkulan ja rumpali Vesa Rannan kanssa jo 1980-luvun loppupuolella. Ranta kertoo aluksi hieman säikähtäneensä kirja-ajatusta. Päähenkilö kun ei ollut enää itse kommentoimassa. Yhtyeelle merkitsi paljon, että Tenkulan perhe oli projektissa mukana. Luottamus Malatyn kanssa syntyi.
– Ilman muuta mies ansaitsee kirjan. Traaginen loppu, mutta hieno ura muusikkona. Bändi on ollut yhtä kauan kuolleena kuin aikoinaan kasassa. Sai pinnistellä muistin kanssa. Tunteiden kirjo oli aika moninainen.
Sentencediin myöhempinä vuosina liittynyt basisti Sami Kukkohovi kuvailee Tenkulaa yhdeksi Suomen aliarvostetuimmista muusikoista ja biisintekijöistä. Hän teki taidettaan kaikessa hiljaisuudessa. Opus oli paikallaan.
– Tavallaan muistelu ahdistikin. Tuli naurunkyyneleitä. Sitten tuli ihan päinvastaisia fiiliksiä, että voi vittu, tuokin asia tapahtui.
Laskettu taakka
Miika Tenkula, Sami Lopakka ja Vesa Ranta tunsivat toisensa mopoikäisistä varhaisteineistä lähtien. Ranta kuvailee, että alku oli kevyttä. Nuoren ihmisen elämä oli viatonta ja tulevaisuus edessä. Vain taivas oli rajana. Vaikka se saattoi olla hetkittäin synkkäkin.
Lopakka sanoo, että he ymmärsivät kyllä, että heillä oli bändissään ”ukko” joka osasi tehdä omia biisejä. Tenkula oli hänen mukaansa ”jo pentuna virtuoosi”.
Ranta muistelee käyneensä viereisestä koulusta jopa ”salakuuntelemassa” Tenkulan ensimmäisen bändin The Spidersin keikkaa. Hän pohti, soittaako yhtye oikeasti vai tuleeko musiikki levyltä. Ranta ajatteli heti, että Tenkulan kanssa kannattaisi lyöttäytyä yhteen.
Tenkula halusi lähteä soittamaan heti omia biisejä. Bändi ei tyytynyt covereihin. Alkuun meno oli vihaista ja kylmää death metalia Shadows of the Pastin (1992) ja North from Heren (1993) malliin, mutta Amok-albumilla (1995) suunta muuttui rokimmaksi.
– Meitä muita yskitti, että tämä on aivan erilaista, mitä edellinen levy oli. Nyt lähtee lapasesta. Itsekin mietin joskus, pystynkö olemaan tässä bändissä enää edes mukana, Lopakka sanoo nauraen.
Kun muut epäröivät, Tenkula piti taiteellisen päänsä. Lopakka kuvailee aisaparinsa melodiantajun olleen aina pettämätön. Tenkula onnistui uittamaan reippaampiinkin kappaleisiin sellaisia säveliä, että ne huomattiin ensin Suomen musiikkipiireissä ja sitten kansainvälisesti. Kyseessä ei ollut peruskitaristi.
Tenkulan ujo persoona ja omalaatuinen huumori olivat samalla tavalla ainutlaatuisia kuin miehen taiteellinen lahjakkuuskin. Kun Sami Kukkohovi liittyi yhtyeeseen, hän näytti itse koesoitossa muulle bändille, miten biisit mahdollisesti menevät. Tenkulaa asetelma lähinnä nauratti. ”Vittu mikä jätkä”.
– Tenkula oli juuri siinä tilanteessa pikkuvittumainen jätkä, joka osasi soittaa kitaraa hyvin. Kun uusi jantteri tuli bändiin, Miika pisti vähän ilkikurista testiä kehiin. Hän kokeili, mitä uudelle kaverille kestää heittää. Mies oli helvetin lahjakas. Yhteensoitto pelasi. Oli hyvä hypätä siihen kelkkaan.
Kelkka kuitenkin alkoi väistämättä ajautua kohti alamäkeä. Lopakka, Ranta ja Kukkohovi muistavat luisun hyviäkin puolia. He selvisivät kiertueiden ”paskamyrskyistäkin” yhdessä. Ystävyyssuhteet syvenivät, kun toisten kanssa oli tekemisissä ympäri vuorokauden jopa kuukausien ajan.
– Jätkän tuntee sen jälkeen. Kaikkien hyvät ja huonot puolet tulevat jossain vaiheessa esiin. Teimme Miikan kanssa bändihommia 16 vuotta. Kasvoimme samalla pojista miehiksi. Sekin on yksi näkökulma, mitä voi miettiä, Lopakka sanoo.
Kukkohovi puhuu menneistä vuosista raadollisesti ja kauniisti. Tenkulalla oli toki omat mörkönsä, joiden kanssa hän taisteli, mutta Kukkohovin mukaan kukaan ei voinut niille mitään.
– Hän oli hyvä ihminen. Vaikka matkalla sattui kaiken näköistä ja välillä oli vaikeampaa.
Lopakka, Ranta ja Kukkohovi ovat yhtä mieltä, että Sentencedin viimeiset vuodet eivät olleet vain ruusuilla tanssimista, kenellekään. Samat asiat nousevat jokaiselle väkisinkin mieleen. Tosiasiat eivät muutu, vaikka tomuisia vuosia on ollut välissä.
Suruntäyteinen kunnia
Vesa Ranta sanoo, että hänen oli tavallaan mukava muistella hyviä aikoja nuoruudesta, yläasteelta ja bändin perustamisajoilta. Ja etenkin niitä nousuvuosia. Tosin ne ajat olivat kauempana kuin tuoreemmat ja ikävämmät muistot.
Sami Lopakalla oli omalla tavallaan erityinen yhteys Tenkulan kanssa. Ystävykset soittivat samassa bändissä kitaraa toinen toistaan tukien. Sen lisäksi Lopakka otti bändissä suurimman vastuun sanoitusten suhteen, kun Tenkula sävelsi biisejä.
– Hän saattoi todeta joskus, että ”mistä nää tiesit, että mitä mää haen tähän?” Minulla oli olo, että ne sanat olivat valmiina melodioissa. Minun ei tarvinnut kuin poimia ne ilmasta. Ne olivat helvetin hienoja hetkiä.
Lopakka hiljenee toviksi, kun hän puhuu yhteydestään Tenkulan kanssa. Äänensävyssä on aistittavissa jotain syvällistä, vaikka mies ei sitä korostakaan.
– En ole taikauskoinen. Mutta siinä tuli tavallaan haltioituminen. Jumalauta, tämä on helppoa.
Vaikka Tenkula oli Sentencedin pääasiallinen säveltäjä, hän antoi tonttia myös muille. Sami Kukkohovi kertoo päässeensä itsekin ajoittain sisään Tenkulan taiteelliseen maailmaan. Kun Tenkula puhui matalampien taajuuksien aihioista, Kukkohovilla oli omat ajatuksensa.
– Miika oli, että ”mitä vittua? Miten sä tuon voit tietää, että se pittää soittaa noin?” Sen jotenkin hetkittäin hoksasi, miten sen kaverin pää toimi musikaalisesti.
Lopakka muistelee, että yhtye sai palautetta erityisesti Tenkulan sooloista. Hän kertoo, että oli mahtava katsoa vierestä, miten mies vei tunnetilassaan jokaisen kappaleen uudelle tasolle.
Miika Tenkula Sentencedin viimeisellä keikalla Oulun Teatrialla lokakuussa 2005.
– Se olisi pystynyt varmaan soittamaan jotain maailmanennätysnopeuksia tekniikallaan vouhottaen. Mutta eihän siinä ole mitään järkeä musiikin kannalta. Hän oli syvästi sillä kannalla, että jokaisen äänen pitää palvella musiikkia eikä soittajaa.
Melankolian mestari keskittyy Tenkulan parhaisiin vuosiin, mutta kirjassa puhutaan myös vaikeammista asioista. Lopakka muistaa ne ikävämmätkin ajat, eikä se hänen mukaansa palvelisi lukijaakaan, jos teos maalaisi kuvan ”pyhimyksestä”.
– Ei sellaista jaksaisi lukea kukaan. Sellaisiakin kirjoja on ihan saatanasti. Kun tehtiin kirjaa minulle merkittävästä henkilöstä, oli tunne että oman muisteluvihkosen täytyi olla auki joka puolelta.
Toisaalta Lopakka sanoo, että esimerkiksi alkoholinkäytön retostelussa ei olisi ollut yksinkertaisesti mitään järkeä tai mielekkyyttä. Hän puhuu aiheesta vain omalta osaltaan.
– Miika oli rakas ystävä ja lojaali ihminen lähipiirin kesken. Hän oli hyvinkin avoin ja suora. Kaikin puolin hieno mies.
Tyyntä ja rauhallista
Sentencedin tie oli pitkä, jäinen ja kivinen. Sami Kukkohovin mukaan paketti ei ollut enää loppuaikoina tiivis. Sami Lopakka sanoo, että bändi oli käytännössä lakannut olemasta jo ennen yhtyeen viimeiseksi jääneen levyn Funeral Albumin äänitystä. Lopakka kuitenkin onnistui puhumaan muut ympäri. Viimeinen levy.
– Kerran vielä. Se ei todellakaan ollut ilmoitusluontoinen asia tekstiviestillä lopettaa se bändi, Lopakka sanoo.
Hän sai kyllä tehdä töitä. Laulaja Ville Laihiala ja Sami Kukkohovi olivat täydellisen kypsiä hautaamaan bändin ilman sen suurempia muistotilaisuuksia. Tenkula ja Ranta olisivat mahdollisesti halunneet jatkaa yhtyeen taivalta pidemmällekin.
– Minulle oli selvää, että jos Sentencedin tarina jatkuu ruumisarkkukiertueen jälkeen, se jatkuu ilman minua, Lopakka sanoo.
Kukkohovi on ollut mahdollisesti yhtyeen tiukin jäsen. Kun Sentencedin pilvilinna alkoi romahtaa ja hyvästit yleisölle lähestyivät, Nefertiti Malatyn kirja paljastaa, että bändi jakautui eri leireihin.
Toisella puolella olivat rempseämmän kiertue-elämän puolesta suruliputtaneet Miika Tenkula ja Ville Laihiala, toisella taas hillitymmät Lopakka ja Kukkohovi. Bändin sosiaalisin ihminen ja jäänmurtaja Vesa Ranta jäi jonnekin välimaastoon. Ehkä hieman hämmentyneenäkin.
– Ei se ihan niin mustavalkoista ollut. Kyllä minä olin joka ikisen ukon kanssa tekemisissä. Jos mietti hotellihuonejakoa, siis kenen kanssa on samassa, siinä se saattoi näkyä. Kahdella tyypillä saattoi olla hieman eri meno kuin toisella kahdella, Lopakka sanoo.
Kyräileviä kuppikuntia ei Lopakan mukaan kuitenkaan ollut. Bändi saapui hänen näkökulmastaan yhdessä maaliin jurojen miesten yhtenäisenä ponnistuksena, eikä kulisseja täytynyt pitää. Ranta tosin allekirjoittaa leirijaon omalla tavallaan. Hän vahvistaa, että saattoi olla itse kahden joukkueen välissä.
– Ehkä Samit olivat pikkuisen pitkävihaisempia kuin minä, jos kännissä oli sekoiltu. Ehkä minä jaksoin katsoa touhua enempi sormieni läpi. Mutta enhän minäkään tykännyt, jos keikat soitettiin liian humalassa. Siitä ei oikein kukaan saanut mitään. Näitä kertoja ei kuitenkaan ihan hirveän usein osunut kohdalle.
Kukkohovi nostaa esiin Tenkulan poikkeuksellisesta lahjakkuudesta, että hän kykeni soittamaan keikat juovuksissakin.
– Miika pystyi vetämään ok-keikan ihan hirveässä muusissa. Meillä oli hyviä keikkoja. Aika kultaa ja multaa muistot. Mieleen pompsahtelee edelleen hetkiä, kun bändi oli timangia. Ja kun se toimi, kyllähän se oli maagista.
Myöhemmässä vaiheessa levy-yhtiön edustajat yrittivät viedä Tenkulaa ja Sentencediä isommin maailmalle. Bändiä kehotettiin muuttamaan Helsinkiin lähemmäksi mediamyllyä. Sitten Saksaan. Jopa tilapäisesti kimppakämppään Yhdysvaltoihin.
– Meillä olisi ollut joku vitun luukku puoli vuotta, jossa olisimme olleet kiertueiden välissä keskenämme. Nauroin ihan ääneen idealle, kun tämä esitettiin. Eivät ehkä muistaneet, kenelle soittivat. Se oli täysin mahdoton ajatus. Jopa se Helsinki. Ei nyt saatana aikuiset ihmiset muuta yhdessä johonkin Töölöön, Lopakka sanoo.
Bändi pohti, että ennemmin he muuttaisivat vain kauemmaksi pohjoiseen. Ihan periaatteesta. Yhtyeen mentaliteetti oli sellainen, että firman kaavailemat kiertueet eivät olisi onnistuneet edes Oulun ja Muhoksen välillä.
Ei se ollut niin paha
”Senarit kiittää. See you in hell!” Ville Laihiala huusi mikrofoniinsa Sentencedin viimeisellä keikalla 1. lokakuuta 2005 ennen Miika Tenkulan kitarasooloa kappaleessa End of the Road. Sanat olivat yhtyeen jäsenille helvetti ja helpotus.
Miika Tenkulalle ne olivat valitettavasti ehkä enemmän ensimmäistä kuin muille.
Hän oli Sentencedistä ainoa, joka ei vienyt musikaalisia intohimojaan seuraavaan vakavamman sorttiseen projektiin. Lopakkaa on harmittanut, että hän ei koskaan saanut kuulla Tenkulan seuraavan bändin tuotoksia. Tai hänen muille artisteille tekemiään sävellyksiä.
– Odotin, että mies pääsisi takaisin omalle tontilleen. Puheasteella se oli jatkuvasti. Mutta se olisi tarvinnut jonkinlaista managerointia. Hän oli tyylipuhdas taiteilija. Käytännön säätöpuoli ei kiinnostanut.
– Olimme niin nuoria, kun pistimme bändin multiin. Meillä oli ikää vain rapiat kolmekymmentä vuotta! Se oli traagista ja rohkeaa toimintaa, Vesa Ranta sanoo.
Tenkulalla oli Rannan kanssa puhetta uudesta projektista. Nefertiti Malaty korjaa kirjassaan yleisen väärinkäsityksen, jonka mukaan Tenkula olisi ollut mahdollisesti mukana The Man-Eating Tree -yhtyeessä. Kaksikko kaavaili aivan toista kuviota, joka etenikin treenikämppäsoitteluksi asti.
– Musa kuulosti vähän liikaa Sentencediltä. Sitten oli liian pitkiä taukoja, ettei oikein saatu säännöllistä rytmiä siihen touhuun. Miikalla oli myös omat haasteensa siihen aikaan. Minullakin oli tosi paljon töitä valokuvaushommissa.
Ranta ei voinut olla ajattelematta, että mahdollisessa uudessa projektissa voisi olla haasteita Tenkulan elämäntapojenkin suhteen. Hän itse panosti parisuhteeseensa ja kuvaajan ammattiinsa.
– Miika tykkäsi tehdä itse biisejä. Hän oli hyvä siinä. Ehkä sitä ajatteli, että nyt on vähän sellainen elämäntilanne, että uuden bändin perustaminen vanhan soittokaverin kanssa ei ollut juuri silloin paras mahdollinen idea.
Moni Sentencedin jäsen sai jälkikasvua jo yhtyeen loppuaikoina. Rannan mukaan pidempi kiertäminen olisi johtanut siihen, että bändikavereiden naamat olisivat alkaneet vituttaa ehkä enemmän.
– Kaikki tarvitsivat omat poteronsa. Etenkin pari viimeistä vuotta olivat bändille haastavia.
Ei se pelkästään satuttanut
Kun muu yhtye muutti pois Muhokselta, Miika Tenkula vannoi kotiseuturakkauden – ja -rauhan – nimeen. Hän jäi. Sami
Lopakka ja Tenkula olivat Sentencedin jälkeen yhteyksissä lähinnä tekstiviestitse. Kun Tenkulaa oikein ahdisti alhossaan, joskus ystävykset puhuivat puhelimessa tuntejakin.
Lopakka, Vesa Ranta ja Sami Kukkohovi vahvistavat tiedon, että Tenkula oli eniten avoin ajatukselle Sentencedin tarinan jatkamisesta. Ville Laihiala ja Kukkohovi olivat valmiita naulaamaan arkun jo ennen viimeistä Funeral Albumia.
Sentenced viimeisen levynsä The Funeral Albumin (2005) promokuvassa: Sami Kukkohovi, Miika Tenkula, Vesa Ranta, Sami Lopakka ja Ville Laihiala.
Sentencedin hautajaiset olivat jotain, mitä ei ole nähty Suomessa, tai edes kansainvälisesti, sittemmin.
– En minä olisi ollut mukana enää, jos se olisi jatkunut, Lopakka toistaa. – Se päättyi omalta kohdaltani siihen. Niin se päättyi kaikilta muiltakin.
Kukkohovi sanoo, että hänen osaltaan asia oli loppuunkäsitelty. Hän ei nähnyt mitään mahdollisuutta jatkon saati sitten paluun suhteen.
– En tiedä, olisivatko Vesku ja Miika saaneet jotain aikaan. Olisiko se ollut sen pysyvämpää. Tästähän me emme koskaan saa tietää.
Ranta ja Tenkula kävivät soittamassa yhdessä muutaman kerran Sentencedin jälkeen. Enimmäkseen yhteydenpito rajoittui heilläkin puhelimeen.
Ranta myöntää, että hän oli Tenkulan jälkeen mahdollisesti toiseksi eniten valmis jatkamaan Sentencedin taivalta. Tosin hän toteaa samaan hengenvetoon, että oli kyllä täysin Lopakan hautajaisehdotuksen puolella.
– Ehkä ensireaktioni oli, että olisiko määrittämättömän mittainen tauko? Katsellaan, miten elämät lähtevät menemään. Toisaalta se, miten niitattiin bändi hautaan temaattisesti, oli tosi hienoa ja ainutlaatuista.
Ranta sanoo, että Sentencedin tarina syntyi kovalla työllä ja hyvillä, Tenkulan tekemillä biiseillä. Loppu oli kohtalo.
– Se kova kiertäminen kaikkine lieveilmiöineen ei ollut meidän juttu yhtään sen pidempään. Emme osanneet ajatella muusikkoutta elämän mittaisena urana, vaan suosio tuli vähän vahingossa, ilman mitään laskelmointia.
Tien pää
Miika Tenkula kuoli perinnöllisen sydänvian aiheuttamaan äkilliseen sydänkohtaukseen kotonaan Muhoksella 18. helmikuuta 2009. Sami Lopakka sai puhelimeensa tekstiviestin Tenkulan serkulta ja bändin luottomieheltä Tuomas ”Tose” Tossavaiselta. ”Miika on kuollut”.
Lopakka katsoi elokuvaa. Hän luuli, että kyseessä oli bändille tyypillinen mustahumoristinen huono vitsi. Vastaavia läppiä oli lähetelty puolin ja toisin esimerkiksi aprillipäivinä. Puolen tunnin jälkeen oli painettava pysäytysnappulaa ja tartuttava luuriin. Kyseessä ei ollut jäynä.
– Se oli kuin olisi silta pudonnut alta ja minä rotkoon. Se oli ihan hirveä tilanne. Siinä meni monta päivää, jopa kuukausia, että sen pystyi sisäistämään. Ajattelin, että kohta Temelältä tulee joku tekstiviesti. Sitten muisti, että ei vittu, ei tule enää, Lopakka sanoo.
Lopakan äänessä kuuluu ontto kaiku vielä yli 15 vuotta myöhemmin.
Vesa Ranta oli Lapissa työmatkalla kuvaamassa, kun sai tiedon ystävänsä kuolemasta. Hänkään ei ollut uskoa asiaa todeksi. Ranta sanoo, että osasi tavallaan pelätä kuolemaa jo pari vuotta aiemmin. Sentencedin touhu oli ollut viimeisinä vuosina sen verran rajua.
Sami Kukkohovi oli kotonaan. Rannan tavoin hänkään ei ollut pelkästään yllättynyt. Mies pohti ensin, onko Tenkula mahdollisesti telonut itsensä humalapäissään.
– Siinä meni aikaa istuskellessa ja miettiessä, että nallekarkit eivät menneet ihan tasan tässäkään hommassa. Kyllä siinä tuli semmoinen musertava painolastin tunne rintaan. Näin oli käynyt.
Lopakka kertoo, että koko yhtye oli enemmän tai vähemmän lukossa. Pohjoispohjalaiset muusikot eivät olleet koskaan ”puhumisen maailmanmestareita”. Bändin sisällä vallitsi kuitenkin sanaton yhteisymmärrys.
Se konkretisoitui viimeistään, kun jäljelle jääneet jäsenet kantoivat Miika Tenkulan viimeiselle matkalle Muhoksen Kirkkosaaren hautausmaalle.
Ikuisesti yhtä
Hautajaisten jälkeen Sentencedin jäsenet eivät ole juuri kokoontuneet yhteen.
– Emme me mikään makkaranpaistokerho ole. Ilman syytä sitä harvoin kokoontuu millään porukalla. Kun bändiä ei ollut, sitten ei vain ole ollut kokoontumisia. Se ei tarkoita, ettemmekö olisi väleissä. Ei vain ole ollut syytä kokoontua.
Yhtyeen jäsenet ovat kaikki noin viisikymppisiä. Heillä on parisuhteet, jälkikasvua ja päivätyöt. Lopakan mukaan ”erakoitumista” on tapahtunut yhdellä jos toisellakin.
Lopakka, Ranta ja Kukkohovi ovat kaikki hämmentyneitä Sentencedin jatkuneesta suosiosta. He saavat edelleen haastattelupyyntöjä ympäri maailmaa. Paluukeikasta on tarjottu isojakin summia. Siihen Sentenced ei ole lähtenyt. Fanit eivät ole vastaavasti unohtaneet.
– Ihmetyttää välillä, että se on niin laajaa ja syvää edelleen. On nuorempaa sakkia, jotka eivät keikoillemme ehtineet. Ukot kuolevat, mutta musiikki elää pidempään. Tuo historia kulkee meidän mukana siihen asti, että olemme kaikki maan alla. Se ei ole minulle vaikea asia, vaikka bändissä oli vaikeita hetkiä, Lopakka sanoo.
Kukkohovi sanoo, että bändi ei ole koskaan ”porissut” keskenään Tenkulan kuolemasta. Yhteydenpito oli lopettamisen jälkeen muutenkin vähissä. Hän arvioi, että Melankolian mestari raottaa salaisuuden verhoa Miika Tenkulan persoonan ympärillä.
Ranta sanoo, että hänen mielestään kirja antaa rehellisen kuvan, millainen ihminen Miika Tenkula oli. Kitaristi ei miettinyt imagoaan liikaa, vaan oli juuri sellainen kuin halusi.
– Hän oli tietyllä tapaa helvetin vaatimaton, mutta oman arvonsa tunteva. Varsinkin jos puhutaan musikaalisesta lahjakkuudesta. Hän ymmärsi, että osaa tehdä biisejä, ja muut meistä ei pysty häntä siinä päihittämään.
Senteced kirjoitti historiaa. Miika Tenkulan nuotit kaikuvat ikuisesti.
Sami Lopakka ja Sami Kukkohovi ovat soittaneet yhdessä Kypck-yhtyeessä, joka lopettaa toimintansa kuluvana vuonna. Yhtye on ilmoittanut vaihtavansa nimensä ja laulukielensä venäjästä englanniksi Ukrainan sodan vuoksi. Lopakka ja Kukkohovi jatkavat siinä bändissä, mikä Kypckin jälkeen syntyykään.
Vesa Ranta on keskittynyt kuvaajan työhön. Sentencedin jälkeen hän on ollut mukana The Man-Eating Treessä ja soittaa nykyisin doom metal -bändi The Abbeyssä sekä progressiivisemmassa Kuumet-yhtyeessä.
Ville Laihialalla on ollut Poisonblack-yhtyeensä, ja myöhemmin kuvioihin tulivat S-Tool ja sooloura. Laihialan edeltäjä Taneli Jarva on kunnostautunut nyt jo edesmenneessä The Black League -yhtyeessä ja myöhemmin bändeissä Poison Whisky ja T. Jarva and the Dark Place. Hänen tarinansa voi lukea tämän lehden Pölkyllä-palstalta.
Ville Laihiala ei antanut haastattelua Melankolian mestariin. Tästä syystä myös Inferno on kunnioittanut miehen toivetta eikä pyytänyt häneltä kommenttia.
Teksti: Antti Halonen. Julkaistu Infernossa 3/2024.