”Huomaa, että mitä enemmän tekee keikkoja, treenejä ja studioita, niin niiden jälkeen ei kyllä jaksa heviä yhtään” – haastattelussa Arion

Melodista poweria soittavalla Arionilla on takanaan kolmen vuoden koetus. Solistinvaihdoksen jälkeen halu saada uutta musiikkia pihalle on ollut suuri, ja toisen studioalbumin julkaisupäivää on odotettu yhtyeen sisällä kärsimättömästi. Taival on ollut välillä tuskainen, mutta sen tuloksena on yhtyeen mukaan levy, jolta ei tarvitse muuttaa mitään.

Istahdamme perjantai-iltapäivänä loosiin Helsingin Urho Kekkosen kadulla sijaitsevassa ravintolassa. Kitaristi Iivo Kaipanen huomauttaa ”perinteen jatkuvan”, ja solisti Lassi Vääränen selittää, että kaksikko tapasi Arionia nykyisin ulkomailla edustavan levy-yhtiön, AMF:n, edustajat ensimmäistä kertaa samassa paikassa. Yhtiön väki oli tullut katsomaan bändin showcase-keikkaa viereiseen Semifinaliin, ja levytyssopimus solmittiin käytännössä samassa pöydässä, jonka ääressä nyt istumme.

Aloitetaan kuitenkin perusteista: mistä nimi Arion oikein tulee?

– Oli hirveän vaikeaa keksiä nimeä alkuaikoina, Iivo kertoo – Lopulta mun mutsi tais heittää jostain mytologiakirjasta ton nimen. Katsottiin vähän sen merkityksiä, ja ilmeisesti Arion on ollut joku muinaisen antiikin Kreikan muusikko, laulaja tai vastaava. Ehdotin sitä jätkille, mutta ne eivät oikein innostuneet. Sitten silloinen laulaja Viljami [Holopainen] nosti sen uudelleen pöydälle ja se jäi.

Toinen studioalbuminne Life Is Not Beautiful julkaistaan tänään, 19. lokakuuta. Mitkä ovat fiilikset? 

– Siis huikeat, pitkät kolme vuotta takana, Lassi aloittaa. – Mä liityin bändiin 2015, ja käytännössä siitä asti tätä päivää on odoteltu. Tuskien taival tämä on ehkä hetkittäin ollut, mutta siinä varrella on ollut myös paljon tosi hienoja juttuja ja kokemuksia. Uskon sen kuuluvan hyvällä tavalla, että oli ehkä vähän tuskaa välillä.

– Ja että on tehty pitkään, Iivo täydentää.

– Levy kuulostaa meidän mielestä oikeastaan just sellaiselta, miltä ollaan haluttu. Ei tarvi miettiä, että jotain olis tarvinnut tehdä toisin. Sellaista fiilistä ei oo tullut kenellekään meistä, Lassi toteaa.

Nyt kun tuska tuli puheeksi, niin albumin nimikkokappale sisältää seuraavat rivit: ”Life is not beautiful, it’s cold and lonely (…) you live and die alone”, mistä moinen pateettisuus kumpuaa?

Iivo huomauttaa, ettei ole kirjoittanut kyseisen kappaleen sanoituksia kokonaan itse, vaan ne ovat suurimmaksi osaksi Jani Liimataisen (Cain’s Offering, ex- Sonata Arctica) käsialaa. 

– Jos mä ymmärrän sen biisin tarinan oikein, se kertoo viihdeteollisuuden kuoppaan ajautuneesta taiteilijasta, josta on imetty kaikki mehut, käytetty loppuun rumasti sanottuna, Iivo kuvailee. – Mutta yleisesti Life Is Not Beautiful toimii hyvin otsikkona levyn kaikille teksteille. Ne kertoo elämän synkemmistä hetkistä. – Siinä on aika paljon tän kolmen vuoden…, Lassi miettii ja Iivo alkaa nauraa, – …sellaisia henkilökohtaisiakin juttuja [Iivo: ”On, on.”], mitä on tullut teksteihin. Ne on Iivon tekstejä, mutta itselläkin on paljon samoja kokemuksia. On tavallaan hieno juttu, että ollaan saatu tallennettua levylle omakohtaisuutta, vaikka ne ei olleet kovin positiivisia asioita.

– Mutta me haetaan koko tuolla levyllä sitä, että ei jäädä synkistelemään, vaan päästään niistä kohti valoa, Iivo kiteyttää. – Ollaan loppujen lopuksi kuitenkin aika elämäniloisia tyyppejä.

Hei, kuka laulaa?

Uusi albuminne on suoraviivaisempi ja kuulijan näkökulmasta elektronisempi kuin debyyttinne (The Last of Us, 2014). Lähdettiinkö tätä tyyliä tavoittelemaan tarkoituksella, ja vaikuttiko esimerkiksi solistinvaihdos siihen?

– No se just vaikutti, Iivo ennättää vastaamaan. – Piti tavallaan alkaa rakentaa biisejä sen ympärille, millainen Lassin ääni ja tyyli on. Kolme ekaa biisiä, jotka tehtiin tälle levylle, ne oli muuten singlet, ne napsahti ihan suoraan. Toimi heti. Sen jälkeen alettiin hakemaan enemmän diversiteettiä ja alkoi syntyä progempaa ja balladiosastoa.

– Siinä kävi ehkä myös niin, että itsekin, mutta ehkä Iivo eniten, alkoi huomata, mitä mä pystyn tekemään mun äänellä, jyväskyläläisestä Cønstantine-yhtyeestä Arioniin löydetty Lassi miettii.

– Me itse asiassa löydettiin sellaisia soundeja, mitä sä et ollut oikeastaan aikaisemmin…, Iivo heittää väliin.

– …ainakaan nauhoitettuna päässyt käyttämään, Lassi täydentää. – Esimerkkinä vaikka Last One Falls, ehkä jopa oma lemppari tuolta levyltä tällä hetkellä.

– Se on sellainen kappale, jolla Lassi laulaa tosi matalalta alussa, erilaisella soundilla, mitä jengi on tottunut kuulemaan. Moni on kysynyt, että onko se sama jätkä joka laulaa sen, Iivo kertoo.

Lassi kertoo, että hänen toinen lempikappaleensa uudelta albumilta on Punish You.

– Siinä on sellaista old school -riffiä ja kertosäkeessä hyvää amerikanmeininkiä. Last One Fallsissa taas on niin eeppinen tunnelma, on jotenkin uskomatonta, miten se on tallentunut niin hienosti. Siinä pääsee sellaseen fiilikseen, että henkilö on sodassa, joka alkaa olla ohi. Usva vaan nousee, ja se kävelee ja vähän niin kuin laulaa sitä biisiä. Itse asiassa se on mennyt aika syvälle tässä jälkeenpäin, kun mun pappani, 93, oli sodassa ja on alkanut vasta vanhoilla päivillä kertomaan mulle sotatarinoita. Ajattelen myös oman pappani kautta sitä tekstiä.

– Sitten kans At the Break of Dawn, siinä kaikki vaan loksahti kohdilleen, Iivo jatkaa suosikkien listaa. – Muistan kun Riku [Pääkkönen, bändin Suomen-levy-yhtiön Ranka Kustannuksen pomo] kuuli sen demon, niin se laittoi viestin, että ”jos tää ei toimi, niin mun pitää vaihtaa alaa”. Ja kyllä se sitten lähti sen verran, että Riku tekee edelleen Suomen musaviennille duunia.

At the Break of Dawn -singlellä laulaa myös Amaranthen Elize Ryd. Miten päädyitte yhteistyöhön hänen kanssaan?

– Tää oli aika hauska, Iivo aloittaa. – Silloin kun aiempi solisti lähti bändistä [jatkaakseen laulajanuraansa hieman erilaisen musiikin parissa], alettiin etsiä hiljaisesti uutta, ja samaan aikaan Riku laittoi viestiä, että kiinnostaisiko tehdä sellainen biisi, jossa laulaisi teidän uusi laulaja ja Elize Ryd. Totta kai kiinnosti, ja kirjoitin biisin siinä vaiheessa Elizelle, vaikka en edes tiennyt, pääseekö se mukaan. Syksyllä mentiin studioon tietämättä vieläkään, tuleeko vierailua tapahtumaan, ja nauhoitettiin kaikki muu paitsi Elizen osuus. Sitten lopulta varmistui, että Elize on Raskasta joulua -kiertueella ja pääsee välipäivinä sopivasti nauhoittamaan. Kaikki meni vaan nappiin sen kanssa.

Stetsonmusiikkia ja fanipoikasaappaita

Millaista musiikkia kuuntelette itse vapaa-ajalla, löytyykö jotain yllättäviä valintoja?

– Laidasta laitaan tulee kuunneltua. Yllättävää on ehkä sellanen imelä poppikantri, mistä mä jostain syystä tykkään, Lassi tunnustaa. – Ei mun metalli-imago siitä varmaan kärsi, eikä se haittaa, vaikka kärsisikin. Niissä melodioissa on vaan jotain niin hienoa. Jazziakin tulee kuunneltua. Huomaa, että mitä enemmän tekee keikkoja, treenejä ja studioita, niin niiden jälkeen ei kyllä jaksa heviä yhtään. Se menee sitten tohon.

– Tykkään soundtrackmusiikista tosi paljon, Iivo puolestaan kertoo. – Oon Hans Zimmer- ja John Williams -fani. Vaihtelee paljon, kuunteleeko välillä ylipäänsä musiikkia ollenkaan. Kun on paljon biisintekohommaa, siihen päälle ei välttämättä hirveästi jaksa. Jos jotain bändejä pitää nostaa, niin Bring Me the Horizon on paras koko maailmankaikkeudessa, ainoa bändi jonka suhteen mä tunnen itteni fanipojaksi.

– No jos heitetään isoksi, niin kyllä Bruce Dickinson ois aika siisti joskus tavata, Lassi jatkaa. – Mulla ei ehkä ole sellaista ihan älytöntä fanitusta enää ketään kohtaan, että mä oisin innoissani, että pääsen ottamaan selfien jonkun kanssa. Varmaan siinä hetkessä tietysti menee niihin fanipojan saappaisiin ja tää on ihan täyttä paskaa, mitä mä nyt kerron. Kun Dickinson tulee, niin oon ”hey, alright”, Lassi sanoo ja esittää ottavansa häthätää selfietä jonkun kanssa.

– Ei vittu, Iivo kommentoi huvittuneena.

– Mutta niin, ei oo ehkä ihan sitä fiilistä, Lassi miettii. 

Jahti ja jet lag

Onko jotain tiettyä keikkapaikkaa, jonne haluaisitte esiintymään?

– Mulla on ehkä kaksi. Wacken ja Jenkkeihin, ehkä rundille, mutta sitten on alkanut kiinnostaa myös se 7… Tons of Metal, se Miamista lähtevä risteily, Lassi aloittaa.

– Se on muuten mun bucket-listalla! Iivo huomauttaa.

Seuraavaksi Iivo ja Lassi arvuuttelevat risteilyn virallista nimeä (70 000 Tons of Metal) vaihtaen sen edessä olevaa numeroa.

– Vittu se on joku, Iivo naurahtaa, – mutta siis mulla on samat, ne tuli kaikki tossa.

Seuraavaksi tiedustelen unohtumattomimmista keikkamuistoista tai fanitapaamisista.

– Yks hassu juttu kävi meidän tokalla Japanin-reissulla 2014 Loud Parkissa, Iivo pohjustaa. – Mulla meni aikaeron takia unirytmi ihan sekaisin, olin valvonut vähintään 38 tuntia. Selvisin siitä jotenkin läpi, jollain adrenaliineilla vaan. Sitten keikan jälkeen tulin bäkkärille, join seitsemän Red Bullia, kolme kuppia kahvia ja nukahdin tälleen, kitaristi selittää ja demonstroi tapahtumaa retkahtaen penkille. – Puolen tunnin päästä yhtäkkiä vaan heräsin ja olin silleen, että aha, mulla on mennyt taju. Joka paikkaan sattui ihan älyttömästi, toivon ettei sama käy uudestaan.

– Tuuloksen-keikalle taas tuli Saksasta fani, joka oli maalannut mun muotokuvan ja antoi sen mulle lahjaksi, Lassi muistelee. – Se oli ensimmäinen kokemus siitä, että joku on nähnyt niin paljon vaivaa, fanittanut niin paljon. Ja että se tuli Tuulokseen, mikä on tuolla noin… Tuuloksessahan se on

Lassi ja Iivo repeävät nauruun.

– Se ei oo helpoin paikka tulla kuitenkaan, Iivo hekottaa.

Otsikot muuttuvat, musiikki ei

Puhutaan paljon siitä, että rock- ja metallimusiikki on tulossa takaisin. Miten itse näette asian? 

– En usko, että se muuttuu pitkään aikaan hirveästi, enkä usko, että se on muuttunutkaan, Iivo pohtii. – Otsikointi on tavallaan muuttunut,ehkä sen jälkeen, kun suomibändit menestyi ekaa kertaa isosti, bodomit ja nightwishit ja muut. Kun sellaista ei ole vähään aikaan tapahtunut, niin ehkä se vaikuttaa siihen, miltä täällä Suomessa tuntuu. Hyviä bändejä, jotka pystyy pääsemään sille levelille, on paljon tälläkin hetkellä. Blind Channel, Shiraz Lane ja mitä kaikkia muita nyt on. Niillä on työmoraalia ja sellainen taito, että ne pystyy kyllä pääsemään sinne.

Ajaudumme analysoimaan, mitä ”rockin paluulla” käytännössä tarkoitetaan, ja keskustelussa vilahtavat The Rasmuksen kaltaiset, kevyempää rockia soittavat yhtyeet ja niiden mahdottomuus päästä massamusiikin asemaan tulevaisuudessa. Ehkä rockin paluulla tarkoitetaankin 1950–1980-lukujen kaltaista tilaa, jossa rock on ollut valtavirtaa? 

– Se on ollut silloin kaikki, Iivo sanoo. – Ei se siihen tuu meneen, eikä sen tarvikaan. Mä uskon, että sen jengin määrä, joka kaipaa sitä vaihtoehtoista musiikkia, ei tule häviämään tai pienenemään koskaan.

– Mutta englanninkielisen musiikin tekeminen on varmasti vähentynyt Suomessa mainstream-puolella, Lassi huomauttaa. – Joku tilasto tais olla, että jopa 90 prosenttia isojen radiokanavien musiikista on suomenkielistä. Uskon kuitenkin, että metallissa muutosta ei ole ollut.

– Joku majorlafka saattaa tarjota diiliä, jos vaihtaa kielen suomeksi, Iivo pohtii vakavana. – Moni valitsee sen, että pääsee ineen helposti versus se, että tekee jotain, mitä ainakin luulee haluavansa tehdä. Se on monelle varmasti vaikea valinta. Jotkut kallistuu tohon, eikä siinä ole mitään väärää.

Te sen sijaan olette menestyneet omalla tyylillänne. Miltä tuntuu, kun on saavuttanut jo noinkin paljon noin nuorena?

– Ei me bändin sisällä ehkä hirveästi ajatella, että oltais saavutettu paljon, Iivo miettii. – Ehkä meillä on sellanen ilmapiiri.

– Tavallaan meillä kaikilla nälkä kasvaa syödessä. Kun joku ulospäin hieno juttu tapahtuu, me ollaan jo itse asiassa täällä, Lassi sanoo ja nostaa kätensä ylös pöydältä, – ja tavoitellaan jotain ihan muuta, isompaa. Kyllä saavutuksista pitää osata nauttia, sitä pitää yrittää ehkä tässä opetellakin. Nauttia enemmän hetkestä, tästäkin päivästä, kun se levy on oikeasti ulkona.

– Just näin, Iivo sanoo. – Nää on makeita juttuja eikä todellakaan tapahdu kaikille, niillekään jotka sen ansaitsisi. Me ollaan sitä mieltä, että ollaan ansaittu kaikki toi hype, mutta ei me sitä sen kummemmin ajatella, katsotaan eteenpäin.

– Joo, ja se on pakkokin, ei voi lopettaa tähän ”huipulle”, Lassi lohkaisee ja molemmat nauravat. – Kyllä meillä kaikilla on tavoitteet niin korkealla ja pitkällä.

Julkaistu Infernossa 10/2018.