”Jarrupoljinta ei paineta jatkossakaan!” – Amorphisin 30 vuotta yhdessä jutussa, haastattelussa Esa Holopainen

1990. Amorphisin syntysanat lausutaan.
– Minä ja Snoopy [rumpali Jan Rechberger] soitimme Violent Solutionissa. Kun Morbid Angelin, Deathin ja Carcassin tuotanto alkoi iskeä toden teolla, kiinnostus speed metalin tahkoamista kohtaan lopahti pahemman kerran. Eikä tietenkään mennyt aikaakaan, kun päätimme perustaa death metal -yhtyeen. Abhorrencessa vielä tuolloin vetänyt Koippari [Tomi Koivusaari] tuli aluksi vain örisemään, mutta pian hänestä tehtiin myös toinen kitaristi. Basisti Oppu [Olli-Pekka Laine] taas oli tuttu mies Lepakon metallipiireistä ja Espan ”hevikiskalta”, ja hänestä tuli basisti. Kun Abhorrence sitten otti ja hajosi, Koipparikin alkoi pistää kaiken aikansa Amorphisiin.
– Bändin nimi oli eräänlainen vahinko. Olin löytänyt sanakirjasta termin amorphous (suom. hahmoton), mutta muistin sen väärin ja meistä tuli Amorphis. Tai sitten me vain päätimme, että Amorphis kuulostaa siistimmältä? Nimessä on ainakin se hyvä puoli, että vastaan tuskin astelee toista samannimistä porukkaa.

1991. Bändi nauhoittaa ensimmäinen demon.
– Demon nimen piti muistaakseni olla Dismemberment of Soul, mutta jostakin kumman syystä siitä tulikin Disment of Soul. Nämä nimiasiat olivat alkuaikoina vähän hakusessa!
– Nauhoitimme demon Stratovariuksen Timo Tolkin studiossa Herttoniemessä. Timo ei ollut mikään death metalin asiantuntija, ja kyllähän se hymähteli kitarasoundeille ja örinälaululle. Kieltämättä lopputulos kuulosti omissakin korvissa vähän kummalliselta, mutta nauha ajoi asiansa siinä vaiheessa. Sen avulla nimittäin saatiin keikkoja maakuntiin ja vieläpä levytyssopimuskin.
– Jenkkilafka Relapse Records oli alun perin kiinnostunut Abhorrencen kiinnittämisestä, mutta kun bändiä ei sitten enää ollutkaan, Relapse nappasi Amorphisin. Aika pian lähetimme Relapselle muutaman biisin nauhan, sillä yhtiön tarkoituksena oli julkaista Amorphis/Incantation-split-albumi. Sen jälkeen Relapsesta ei kuulunut pitkään aikaan yhtään mitään, ja alettiin jo huolestua, onko koko diili kuivunut sittenkin kasaan. Ei ollut.

1992. Debyyttialbumi The Karelian Isthmus ilmestyy.
– Kun Relapse viimein palasi asiaan, sieltä ilmoitettiin, että tehdäänkin Amorphisin oma albumi eikä mitään splittiä. Saatiin Relapselta sen verran budjettia, että päästiin Tukholman Sunlight-studiolle nauhoitushommiin. Olihan se älyttömän siistiä… Oltiin parikymppisiä kundeja ja yhtäkkiä lähdössä ulkomaille valmistelemaan ensimmäistä pitkäsoittoa. Jos jostakin oli silloin ehtinyt muusikkona haaveilla, niin oman levyn tekemisestä.
– Muistan elävästi sen, että Opulla oli reissussa mukana äskettäin ilmestynyt Kingston Wallin debyyttilevy, ja me diggailtiin sitä ihan hulluna – samalla kun litkittiin holtittomia määriä kakkosolutta. Kyllähän The Karelian Isthmus on vielä selkeästi death metal -albumi, mutta yhtä lailla sieltä kuuluu kaikuja siitä, että pitkäsoiton tekijöiden kovin dödisintoilu alkoi olla menneen talven lumia. Esimerkiksi Paradise Lost oli silloin kovassa huudossa, ja sitä kautta meidänkin musaan alkoi tulla enemmän kitaramelodioita.
– Myös bändin sanoitusmaailma meni ensimmäisen kerran uusiksi. Oltiin itse asiassa palaamassa debyyttilevyn sessioista Helsinkiin, kun päätettiin hyödyntää tulevissa biiseissä Kalevalan tarinoita. On monia bändejä, joille sanoitukset eivät merkitse juuri mitään, mutta tästä Kalevala-kytkystä tuli meille todella tärkeä asia. Suomalainen mystiikka ja mytologia sekä Amorphisin tuotanto ovat kulkeneet käsi kädessä näistä ajoista lähtien.

1993. Keikkailua ja epätoivottu ep.
– Tehtiin keikkoja eri puolilla Suomea, ja monet tämän aikakauden reissuista olivat aika legendaarisia… Erään kerran lähdettiin keikkamatkalle junalla, ja jo ennen Pasilan asemaa konnari huomasi Koipparin availevan oluttölkkiä. Siinä tuli pieni käsirysy ja lennettiin junasta pihalle – siis noin viiden minuutin matkustamisen jälkeen. Koippari sai kaiken huipuksi vielä myöhemmin sakot virkamiehen univormun sotkemisesta.
– Relapse taas julkaisi ilman lupaa aikaisemmin mainittua split-levyä varten nauhoitetun materiaalin. Oltiin aika hemmetin vittuuntuneita Privilege of Evil -ep:n äärellä, sillä mehän liikuttiin musiikillisesti jo ihan muissa maailmoissa ja levy-yhtiö paiskasi markkinoille rujolta soundaavan death metal -julkaisun. Myös ep:n kansi oli ihan käsittämätön – siinä irvistelevä kaverihan näyttää puristavan kädessään lihapiirakkaa!

1994. Tales from the Thousand Lakes räjäyttää pankin.
– Kasper Mårtenson liittyi bändin kosketinsoittajaksi, mikä oli varsinainen onnenpotku. Kasper nimittäin alkoi tehdä kokonaisia biisejä – ainakin Black Winter Dayn – sekä kantavia melodioita ja kosketinsooloja, ja hänen musikaalisuutensa nosti bändin muutenkin uudelle tasolle. Esimerkiksi minun kitaristina piti ottaa niitä kosketinmelodioita haltuun ihan eri tavalla kuin aikaisemmin.
– Nauhoitettiin myös Tales Sunlightilla. Sieltä sattui löytymään vanha Moog-kosketinsoitin, ja sen soundista tuli melkeinpä vahingossa iso osa albumin äänimaisemaa. Haluttiin ehdottomasti mukaan myös puhdasta laulua, ja pyydettiin Kyyriassa silloin vaikuttanut Ville Tuomi mukaan sessioihin.
– Muistan elävästi, kun Sunlight-studion Tomas Skogsberg kysyi jonakin päivänä, että olemmeko me lähettäneet Relapselle mitään demoja. Että tiedetäänkö siellä, miten älyttömän erilaista levyä me ollaan tekemässä. No, emme tietenkään olleet lähettäneet mitään, ja olivathan he sitten aika ihmeissään kuullessaan Talesin ensimmäisen kerran. Ihmetys karisi, kun levy alkoi myydä ihan helvetisti.
Elegyn aikoihin: Olli-Pekka Laine, Tomi Koivusaari, Pasi Koskinen, Pekka Kasari, Esa Holopainen ja Kim Rantala.
– Mainitsin jo Kalevalan… Talesin tekstit otettiin ihan suoraan Kalevalan englanninkielisestä käännöksestä. Katsottiin sieltä meidän biiseihin sopivia pätkiä ja sovitettiin ne lennosta mukaan kappaleisiin. Ja eikun örisemään!
– Samana vuonna tehtiin ensimmäiset kiertueet Euroopassa sekä Entombedin lämmittelijänä Yhdysvalloissa. Syyskuun 27. päivä minun piti antaa Jenkeistä puhelinhaastattelu silloiselle Radio Citylle. Soitin Jone Nikulalle, mutta hän mainitsi puhelimessa, ettei mitään voida tehdä, sillä illalla oli uponnut Estonia-niminen laiva ja kaikki mediat ovat sen kimpussa.

1995. Kiertueet tulevat vielä tutummiksi.
– Relapsen eurooppalainen yhteistyökumppani Nuclear Blast Records innostui Talesistä aivan jumalattomasti, ja yhtäkkiä huomattiin olevamme pitkillä kiertueilla Euroopassa ja USA:ssa. Koko homma muuttui ihan kokonaan, sillä mehän emme käyneet ensimmäisen levyn jälkeen ulkomailla kertaakaan. Olihan se siistiä reissata ympäri maita ja mantuja, ja joka ilta paikallinen mökki tuntui tulevan täyteen pää punaisena nyrkkiä puivista metallipäistä.
– Myös haastattelurumba oli ihan uusi kokemus. Levy-yhtiöltä tuli faksilla helvetin pitkä lista toimittajien yhteystietoja, ja minun piti sitten omalla lankapuhelimella soittaa jokaiseen numeroon tietyssä järjestyksessä. En osannut englantia mitenkään loistavasti, ja ahdistikin sitten aika paljon, että osaankohan minä kuvailla tätä juttua tarpeeksi hyvin vieraalla kielellä. No, etsin ennen haastatteluja sopivia termejä sanakirjasta, ja sitten vain sönköttämään!

1996. Kokoonpano uudistuu ja Elegy ilmestyy.
– Amorphis-leirissä ei ollut näihin aikoihin varsinaisesti tylsää, sillä kokoonpanon 1990-luvun puolivälin muutokset olivat varsin radikaaleja. Haluttiin ehdottomasti mukaan puhtaasti vetävä laulaja, ja uudeksi rumpaliksi Snoopyn tilalle tullut Stone-herrasmies Pekka Kasari ehdotti solistiksi keravalaista Pasi Koskista. Pasi ei näyttänyt siilitukassaan yhtään metallimieheltä, mutta hän lauloi hyvin ja vaikutti muutenkin mainiolta tyypiltä. Myös kosketinsoittaja vaihtui, Kasperin tilalle ilmestyi Kim Rantala. Kimikään ollut mikään hevipää, mutta kaveri tuntui sopivan porukkaan ja häneltä alkoi tulla hyviä biisi-ideoitakin.
– Kolmoslevy Elegy ilmestyi keväällä 1996, ja jengihän diggasi siitä ihan raivolla. Itselleni Elegy tuntui jonkinlaiselta turboahdetulta Talesiltä – kaikkea oli nyt vähän enemmän, tempo oli rivakampi ja niin edelleen.

1997. Keikkajäyniä maailman turuilla.
– Jos Talesin ilmestyttyä rundattiin reippaasti, niin Elegyn jälkeen kiertueita vasta olikin. Eräällä rundilla Pasin polvi muljahti pahasti sijoiltaan ja se joutui vetämään loput keikat pyörätuolissa istuen. Kierroksen viimeisellä keikalla tehtiin Pasille källi: työnnettiin mies intron soidessa lavalle, mutta jäätiin itse lavan sivustalle. Siellä Pasi sitten istuskeli kyrpiintyneen näköisenä kummastuneen yleisön edessä. Eihän se tietenkään ollut hirveän mukava temppu, mutta kyllähän solistin huumorintaju tuollaisenkin pilan kesti… Vai tapahtuiko tämä sittenkin vasta seuraavan levyn rundilla?

1998. Tuonelan materiaali alkaa hahmottua.
– Jossakin vaiheessa keikkatahti alkoi hellittää ja ryhdyimme valmistelemaan Tuonelaa. Kimi lähti näihin aikoihin bändistä ja saimme tilalle Kyyriassa soittaneen Santeri ”Sande” Kallion. Sande oli identiteetiltään hevimies kuten me muutkin ja sopeutui porukkaan loistavasti. Sekään ei tietenkään haitannut yhtään, että Sande on loistava biisinkirjoittaja. Tuonelalle hän ei vielä ehtinyt säveltää, mutta myöhemmille albumeille sitäkin enemmän. Sande ei myöskään esiinny Tuonelan aikaisissa promokuvissa, sillä hän oli aluksi mukana varovasti pelkkänä sessiojäsenenä.
– Englanninkielinen Kalevala oli tässä vaiheessa pistetty kiinni ja Pasi tekstitti lähes kaikki Tuonelan kappaleet. Varsin hyvää jälkeä hän tekikin. Pasi oli alkanut kiinnostua yhä enemmän black metalista, ja kyllähän Tuonelan sanoitukset ovat paikoin aika synkkää julistusta.

1999. Uusi albumi ilmestyy, osa faneista pettyy.
– Elegy oli niin valtavan suosittu levy, että jotkut fanit suhtautuivat Tuonelaan jonkinlaisena pettymyksenä. Itse diggasin – ja diggaan – albumista kovasti ja pidän Tuonelaa vähän aliarvostettuna Amorphis-julkaisuna… Vaikka toki ymmärsin jo aikoinaan sen, että levy ei putoa ihan kaikille. Tuonelahan ei todellakaan ollut mikään Elegy-kakkonen. Mukana oli progressiivisempia ja synkempiä tunnelmia sekä vivahteita esimerkiksi melankolisesta suomi-iskelmästä.
– Tuonelan tuottajaksi oli valikoitunut muun muassa Paradise Lostin ja Napalm Deathin kanssa työskennellyt Simon Efemey. Keitto maistui brittiherralle varsin hyvin, ja jokusen kerran sitä saikin odotella studioon. Kerran Sande oli aloittelemassa kiippariäänityksiä ja soitti minulle, että missähän tuottaja viipyy. Olivat Karmilan Mikon kanssa odotelleet häntä saapuvaksi Finnvoxille jo tovin. Oltiin vuokrattu hemmolle Pikku-Huopalahdesta vuokra-asunto, jonne sitten hurautin. Kerrostalokämpän ovi oli auki ja marssin kämppään, missä Simon makasi sängyllä hajareisin aataminasussa ihan vitun järkyttävässä krapulassa. Mutta reilun tunnin päästä oltiinkin jo Finnvoxilla tuotantohommissa. Sanden mukaan hemmo makasi miksauspöydän alla ja huuteli ohjeita. Jostakin se aina kömpi mestoille ja päästiin tekemään hommia.

2000. Tunnelma alkaa hiipua.
– Uusi vuosituhat ei alkanut hyvin, sillä Oppu lähti bändistä, mikä oli minulle todella kova isku. Oppu ei ollut vain bändikaveri, vaan me hengailtiin yhdessä muutenkin todella paljon. Onneksi Niku [Niclas Etelävuori] löytyi uudeksi basistiksi nopeasti, ja hän löysi pian saumattoman paikkansa kokoonpanosta.
– Meillä on ollut aika paljon miehistönvaihdoksia, ja ainahan ne harmittavat. Amorphis on kuitenkin kuuden ihmisen ”parisuhde”, ja saahan tässä olla aikamoinen diplomaatti, että kaikki pysyvät tyytyväisinä. Joskus on toki tullut mietittyä sitäkin, onko minussa jotakin vikaa vai mikä tässä oikein mättää. Kaikilla on aina olleet omat syynsä lähteä, mutta silti sitä on saattanut jäädä miettimään, miksi ihmeessä tässä kävi näin… Että mikä voisi olla siistimpää kuin soittaa Amorphisissa?

2001. Kohti syviä vesiä.
– Jos katselen nyt Amorphisin koko uraa, niin kyllähän yhtyeen meininki oli nihkeimmillään suunnilleen vuosina 2001–2004. Vasta jälkikäteen sitä on ylipäänsä ymmärtänyt, miten hemmetin syvissä vesissä me silloin räpiköitiin.
– Am Universum ilmestyi talvella 2001, mutta se ei ollut vielä mikään pohjakosketus. Myös meille tyypilliset kokeilut jatkuivat, ja levyllä kuultiin muun muassa Sakari Kukon soittamaa saksofonia. Itse pidän Tuonelaa ja Am Universumia varsin samanhenkisenä kaksikkona, mutta Tuonela on levyistä ehdottomasti parempi.

2002. Parempien aikojen toivossa.
– Pekka lähti yhtyeestä muun muassa perhesyiden takia ja Snoopy palasi kokoonpanoon. Soitettiin keikkoja, alettiin kirjoittaa Far From the Sun -albumia ja tehtiin diili Suomen EMIn kanssa. Valonpilkahduksia siis näkyi, mutta olihan se selvää, että yhtye oli nähnyt parempiakin päiviä.

2003. Tekohengitystä.
– EMI lanseerasi alamerkkinsä Virginin Suomeen Far from the Sun -albumin avulla, ja homma oli levy-yhtiönkin puolelta opettelua. Paljon karumpaa meininki oli ulkomailla: esimerkiksi Saksan EMI ei ollut varmaan kuullutkaan meistä, eivätkä ne tienneet metallibändin promotoimisesta mitään. Siinä tuli mieleen, pitääkö minun itse soittaa paikallisen Metal Hammerin kavereille ja tarjota haastattelua. Sitten meidän A&R Jone Nikula kävi Englannissa soittamassa levyä paikalliselle Virginin dirikalle, jonka mielestä se oli parasta shittiä pitkään aikaan. Kun Jone sitten innokkaana pyysi äänitettä prioriteettijulkaisuksi, hemmo totesi, että ei tää nyt ihan niin kyllä mene. Toki meillä oli edelleen keikkoja niin Suomessa kuin muuallakin, mutta kyllähän homma pyöri jo aikamoisella tekohengityksellä.

2004. Pohjakosketus.
– Pasi lähti bändistä ja purimme diilin EMIn kanssa. Bändin meininki alkoi oikeasti olla niin synkkä, ettei siinä ollut enää mitään tolkkua. Ei diiliä, ei laulajaa, viimeisin levy luvalla sanoen heikko… Kun juttelin tuttujen ja tuntemattomien kanssa bändistä, vaikutti siltä, että tyypit suunnilleen säälivät meitä. Sopivasti juuri samaan aikaan Nightwish, Children of Bodom ja monet muut suomalaiset yhtyeet alkoivat olla ihan mielettömässä nousukiidossa, ja katselihan niitä kollegoiden touhuja sellaisella ”olisihan se älyttömän kivaa lähteä tuollaiselle rundille” -fiiliksellä.

2005. Uusi nousukiito alkaa.
– Ilmassa alkoi olla kaikenlaisia merkkejä… Esimerkiksi Koippari, Sande ja Niku soittivat Verenpisarassa ja niiden homma oli kevyessä nousussa. Amorphisin lopettamisesta ei suoranaisesti puhuttu, mutta kyllähän sekin varmasti kävi monella mielessä.
– Sitten alettiin miettiä ihan vakavasti, että julkaistaan instrumentaalilevy, jos meillä ei kerran ole laulajaa. Siihen ei lopulta menty, sillä Lohjalta löytyi muutaman mutkan kautta mahtava laulaja, Tomi Joutsen. Hän oli vanhan Amorphis-materiaalin kova fani, mikä varmaan vaikutti alitajuisesti siihen, että alettiin kirjoittaa taas vähän hevimpiä biisejä. Seuraavaksi otin yhteyttä Nuclear Blastin pomoon Markus Staigeriin ja kysyin häneltä Amorphisille uutta diiliä. Se vastasi, että totta kai. Samaan syssyyn bändin manageriksi tuli Jouni Markkanen.
– Myös meidän levyjen tuotantotiimi meni kokonaan uusiksi: Nino Laurenne tuli äänittäjäksi, Marko Hietala laulutuottajaksi, Mikko Karmila miksaajaksi, Travis Smith kansien tekijäksi ja niin edelleen. Yhtäkkiä hyviä asioita alkoi tapahtua ihan solkenaan.

2006. Eclipse nostaa Amorphisin kultakantaan.
– Julkaistiin Eclipse alkuvuodesta. Se nousi Suomen myyntilistan ykköseksi ja myi myöhemmin kultaa. Tuntui muuten aika hienolta!
– Pitkäsoiton ensimmäinen Saksan-kiertue tapahtui Neckbreaker’s Ball -otsikon alaisuudessa muun muassa Hypocrisyn ja Soilworkin kanssa, ja rundi oli meille ihan hirveä suksee. Niihin aikoihin teimme myös päätöksen, että nyt ei jarrutella yhtään vaan tehdään hommia – kirjoitetaan uutta musaa ja paiskataan keikkoja – tukka putkella.

2007. Silent Waters jatkaa uutta voittokulkua.
– Silent Waters ilmestyi vain puolitoista vuotta Eclipsen jälkeen. Edellisellä levyllä löytynyt tuotantotiimi pysyi samana, mutta muutoksiakin tapahtui: Pekka Kainulainen asteli kuvioihin ja alkoi kirjoittaa meille sanoituksia. Silent Watersin tekstit perustuivat Lemminkäisen tarinaan, mutta olivat kuitenkin Pekan omaa käsialaa.
– Kainulainen tuli mukaan Joutsenen Tomin kautta. Kun Tomi kertoi meille kaverista, tajusimme saman tien, että Pekka on sama performanssitaiteilija, joka on esimerkiksi soutanut puuveneellä keskellä Helsingin Kauppatoria. Että joo, tällä tyypillä on selkeästi hyvä meininki!

2008. Nousukiito jatkuu tien päällä.
– Suomalaisen metallin suosio oli tähän aikaan ehkä kuumimmillaan ja mekin oltiin edelleen jatkuvassa nousukiidossa. Kierrettiin ankaralla tahdilla ja saatiin todella paljon uusia faneja. Tästä aikakaudesta on pelkästään hienoja muistoja.

2009. Toisen tulemisen Elegy.
– Loistava meininki kulminoitui Skyforger-albumiin, joka oli tämän ”toisen tulemisen” Elegy. Jos Elegyn jälkeiset kiertueet olivat olleet yhtä suosion hyökyaaltoa, täsmälleen sama juttu tapahtui Skyforgerin jälkeen. Ja fiilis oli tietenkin taas kerran loistava.

2010. Katse kohti vanhoja aikoja.
– Nuclear Blast tiedusteli, julkaisisimmeko kokoelman. Mikäpä siinä, mutta samalla teki mieli keksiä kokikseen jokin kulma. Päätettiin sitten nauhoittaa vanhaa materiaalia uudelleen Joutsenen kanssa, ja albumin nimeksi tuli Magic & Mayhem – Tales from the Early Years. Totta kai jotkut fanit narisivat, että miksi te menette sorkkimaan niin sanottuja vanhoja klassikoita, mutta emme jaksaneet välittää niistä kommenteista. Valitusta nyt tulee aina, tekee mitä hyvänsä.
– Tämä vuosi oli muutenkin aikamoista olkapään yli katselua, kun samaan syssyyn julkaistiin Oulussa ja Saksassa kuvattu live-dvd Forging the Land of Thousand Lakes. Samalla kirjoitettiin toki myös uusia kappaleita.

2011. Väsähtämisen merkkejä.
– The Beginning of Times tehtiin edelleen saman tuotantotiimin kanssa, mutta ilmassa alkoi olla pieniä hyytymisen merkkejä eikä biisimateriaali ollut ihan terävintä kärkeä. Kaiken huipuksi levystä tuli melkein tunnin mittainen, mikä oli selvästi liikaa.
– Kiersimme taas ahkerasti ja levy sai hyvän vastaanoton, mutta jotakin kertoo sekin, että tänä päivänä meidän livesetissä ei ole yhtään biisiä The Beginning of Timesilta. Albumista tulikin sitten yhden aikakauden päätös.

2012. Ruotsalaisia tuulia.
– Päätimme remontoida albumien tekemisen kaavan. Heiteltiin ilmoille tuottajaehdotuksia, ja mieleen nousi tuttu Hypocrisy/Pain-herra Peter Tägtgren. Hän oli todennut jo vuosia aikaisemmin, että voitaisin tehdä joskus levy yhdessä.
– Vetäydyttiinkin sitten Hollolan Petrax-studiolle syksyllä, ja homma toimi hienosti. Peteriltä tuli hyviä ideoita, eikä aikaa tuhlattu edes ryyppäämiseen – Peterhän ei varsinaisesti sylje lasiin.
– Muutakin uudistumista tapahtui. The Beginning of Timesin tekstit kertoivat Väinämöisen tarinan, ja kun niin ultimaalisen Kalevala-hahmon jälkeen ei ollut enää paljon sanottavaa, Kainulainen alkoi kirjoittaa enemmän omiin ajatuksiinsa pohjautuvia sanoituksia. Pekan tarinat sopivatkin hyvin yksiin Amorphisin hengen kanssa.

2013. Vuoden paras metallilevy.
– Circle ilmestyi keväällä ja upposi kuin se kuuluisa kuuma veitsi voihin. Saksan Metal Hammer palkitsi Circlen vuoden parhaana metallialbumina, mikä tuntui kieltämättä todella hienolta kunnianosoitukselta. Saksa on maapallon johtavia hevimaita, ja jos seutukunnan suurin metallilehti antaa tunnustuksen vuoden kovimmasta julkaisusta… Niin, paskemminkin olisi voinut mennä! Menestys näkyi tutulla tavalla: vietimme todella pitkiä aikoja tien päällä.

2014. Uusia ruotsalaisia tuulia.
– Aloimme hiljalleen miettiä ja kasata Circlen seuraajaa. Tägtgrenin aikataulut olivat tukossa ja käänsimme katseet toiseen ruotsalaistuottajaan – Jens Bogren ottikin homman kokonaisvaltaisesti haltuun. Amorphisin riveistä löytyy monia biisinkirjoittajia, ja joskus lopullisen kappalekavalkadin valitseminen on ollut vaikeaa, mutta Bogrenin kanssa ongelmia ei ollut lainkaan. Tämä johtui siitä, että Jens ilmoitti meille esituotantovaiheen jälkeen, mitkä biisit tulevat lopulliselle albumille. Piste. Päätimme luottaa hänen visioonsa, sillä mies oli tehnyt aikaisemmin hyvää jälkeä muun muassa Opethin, Amon Amarthin ja Paradise Lostin kanssa.

2015. Uudelle askelmalle.
– Uuden albumin nimeksi valikoitui Under the Red Cloud ja se ilmestyi syksyllä. Jos Circle onnistui nostamaan meidät taas yhdelle uudelle askelmalle, sama tapahtui tämän pitkäsoiton myötä. Loistavan vastaanoton saanut albumi poiki keikkatarjouksia sen verran reilusti, että albumin maailmankiertue venähti peräti kahden vuoden mittaiseksi.

2016. Keikkoja ja taas keikkoja.
– Olimme tien päällä lähes taukoamatta! Kun bändissä on kuusi vahvaa kaveria, kaikkien sataprosenttinen miellyttäminen on joskus mahdotonta. Välillä joutuu pyllistämään, toisinaan kumartamaan. Jokaista vituttaa jonakin päivänä, mutta niiltäkin hetkiltä pitäisi pystyä näkemään kokonaisuus, se isompi kuva siellä jossakin taustalla. Muuten tulee turhaa skismaa… Saimme huomata tämän seuraavan vuoden keväällä ihan konkreettisesti.

2017. Yhden päivän loma.
– Under the Red Cloud -kiertue päättyi Helsingin The Circukseen lauantaina 23. syyskuuta. Pidimme sunnuntain lomaa ja seuraavan levyn esituotantovaihe alkoi maanantaina.
– Basson varressa The Circuksessa oli Oppu, sillä hän oli palannut yhtyeeseen jo saman vuoden keväänä. Seitsemäntoista vuotta porukassa ollut Niku erosi bändistä, kun hänen ja taustavoimien sukset menivät pahemman kerran ristiin.

2018. Vieläkin parempi albumi.
– Edellisenä syksynä ja talvena valmisteltu Queen of Time ilmestyi loppukeväästä. Muistan levyn tekovaiheilta hetken, kun Jens innostui jo vähän hehkuttamaan, että nyt muuten tulee kova kiekko. Olin itse vähän epäilevämmällä kannalla ja tuumin, että jos tässä päästään Under the Red Cloudin tasolle, niin aivan hemmetin hienoa. Jens kuittasi heti, että älä huoli, tästä tulee vielä parempi. Niin taisi muuten tulla.
– Jens on kivikova ammattilainen, eivätkä kaikki tykkää sen jyrkähköstä työskentelytyylistä. Se sanoo ihan suoraan, miten levy tehdään, ja siinä on aika turha pulista vastaan. Kun valmisteltiin Queen of Timea, se jätti monta minunkin biisiä rannalle, ja totta kai herkkää taiteilijaa vitutti jonkin aikaa. Mutta sitten kun Jensin visio albumikokonaisuudesta alkoi selvitä, oli pakko nyökyttää päätä, että tämä kaverihan on aikamoinen guru.

2019. Täysiä tupia joka puolella.
– Queen of Time on pitänyt meidät tien päällä. On tehty pistokeikkoja festareille ja viikkojen mittaisia kiertueita Suomessa, Venäjällä, USA:ssa, Etelä-Amerikassa ja Euroopassa. Tuvat ovat olleet täynnä ja meininki on ollut katossa. Myös se tuntuu erittäin hienolta, että Oppu on taas hitsautunut yhdeksi yhtyeen kulmakivistä.

2020. Tasavuosijuhlien aika.
– Paiskaamme alkuvuodesta lyhyen Euroopan-kiertueen Dimmu Borgirin kanssa ja alamme sitten juhlistaa yhtyeen kolmikymppisiä. Teemme ensi vuonna todella paljon keikkoja, ja settilistoilta tulee löytymään monia vanhempia kappaleita, jotka ovat olleet lepovuorossa viime vuosina – ehkä jotain niiltä synkemmiltäkin ajoilta.
– Jossakin välissä alamme katsoa myös uusia biisejä, ja mikäli suunnitelmat pitävät kutinsa, julkaisemme uuden studioalbumin vuoden 2021 aikana. Teimme tosiaan jo 2006 pyhän lupauksen, että jarrupoljinta ei paineta. Eikä muuten paineta jatkossakaan!

Julkaistu Infernossa 11/2019.