On muusikoita, jotka puhuvat musiikistaan innolla ja intohimolla. Sitten on Martin van Drunen, joka kuulostaa death metalistaan puhuessaan yhtä pitelemättömältä ja vimmatulta kuin tavaramerkkihuutonsa.
Hollantilaisen nopeatempoista puhetta ja sen sekaan upotettuja naurunremakoita kuunnellessa ei voi olla hymyilemättä leveästi. Asphyx-nokkamies saa jopa väsymiseen asti esillä olleen koronan kuulostamaan innostavalta.
– Jos tätä helvetin pandemiaa ei olisi tapahtunut, me emme puhuisi juuri nyt, mies sanoo virnistäen.
– Siis totta kai uusi albumi olisi tullut ennen pitkää, mutta pandemia vauhditti asioita niin, että levy ilmestyy nyt vuoden alkuperäistä suunnitelmaamme aiemmin. Kun kevään kiertueet ja kesän festarit peruttiin, meillä oli kaksi vaihtoehtoa: joko jäämme kotiin eristyksiin murjottamaan ja harmittelemme, että pitipäs sattua, tai sitten otamme vallitsevasta tilanteesta kaiken irti jollain toisella tavalla. Asphyx on aina ollut jälkimmäisen filosofian bändi, niin myös tällä kertaa.
– Siispä kohautimme olkapäitämme ja otimme selvää, voimmeko kokoontua treenikselle ja studioon turvallisesti. Keräsimme nippuun kaikki ideat ja riffit ja ajattelimme, että jos vitutus on kerran tätä luokkaa, se on parempi purkaa death metaliin kuin mihinkään muuhun.
Elävää kuolemaa
Van Drunen räjähtää räkäiseen nauruun, kun totean hänelle, ettei Ashpyxin kaltaisen bändin tyyliin taida muutenkaan kuulua tapa hieroa, hieroa ja hieroa albumeitaan kuin Metallica ikään.
– Ei todellakaan! Olen aina ihmetellyt, että vaikka muusikolla olisi miten isoja rundeja, perhe-elämää ja harrastuksia, miten kukaan jaksaa vääntää samojen riffien kanssa kuusi vuotta, laulaja räkättää.
– Olen jopa heittänyt huulta, että Hetfieldin pitäisi alkaa taas dokata, niin johan alkaisi syntyä riffiä ja tulisi taas Metallica-levyä sillä ”Vittuun kaikki!” -asenteella. Mutta ehkä se on vähän itsekäs haave?
– Vakavasti puhuen olen sitä mieltä, että metallin syvin olemus piilee sen alkukantaisuudessa. Metalli on tässä mielessä kuin hardcorea tai punkkia. Jos haluaa vangita voimakkaimman tunnelatauksen, se on tehtävä hetken mielijohteesta ja luotettava vaistoonsa.
– Mekin olemme joskus käyttäneet levyntekoon kuukausia ja… tulos on ollut hyvää, mutta jo siinä kohdassa vaakakuppi saattaa heilahtaa vähän väärään suuntaan. Necrocerosin tapauksessa kaikki tapahtui muutamassa viikossa [viime vuoden] toukokuussa.
Miten paljon uuden levyn tekeminen erosi parista kolmesta aiemmasta Asphyx-albumista?
– Olemme tehneet biisejä joskus niin, että kaikki poimivat riffejä Paulin [Baayens, kitara] demojen joukosta, ja kokeilemme sitten, mitkä niistä sopivat parhaiten yhteen. Se on ollut joskus hyvin nopeaa, joskus epätoivoisen junnaavaa.
– Nyt kaikki treenasivat osuuksiaan paljon jo etukäteen. Sitten kokoonnuimme treenikselle, aloitimme yhdestä riffistä ja jammailimme spontaanisti. Valtaosa nyt kuulemistasi biiseistä on syntynyt siten, että kun yksi riffi päättyy, joku meistä heittää fiiliksellä jonkin mielestään sopivan siihen perään ja… siinä se! Asphyxia!
– Koska halusimme valjastaa tämän tekotavan levylle asti, pidimme spontaaniudesta kiinni loppuun saakka, ja lopulta Necroceros äänitettiin suureksi osaksi livenä.
Poikkeuksellisen spontaani äänitystapa ei ole ainoa asia, joka on muuttunut: yksi bändin soundiin runsaasti vaikuttanut nimi, Dan Swanö, on poissa kuviosta. Necrocerosin miksauspöydän takaa löytyy kokonaan uusi kaveri, Sebastian ”Seeb” Levermann, joka on tunnettu metallimaailmassa esimerkiksi Rhapsody of Firen, Vanishing Pointin, Mob Rulesin, Dragonyn ja Bloodboundin äänittäjänä.
Ei mikään rutinoinut death metal -soundinruuvaaja, vai mitä?
– Niinpä, niinpä! Seeb ei todellakaan ole kaavoihin kangistunut kuolotuottaja, joka tuuttaa pihalle levyjä default-asetuksilla. Hän haluaa, että bändin luonne kuuluu, van Drunen hehkuttaa.
– Totta kai luonnollisin ratkaisu olisi ollut tehdä levy Danin kanssa, sillä hän on tavallaan osa nykyistä tavaramerkkisoundiamme. Luulenpa, että Dan oli asiasta vähän pettynytkin, mutta kyse oli siitä, että halusimme viedä levyn uusia juonteita niiden kokeilevan luonteen loppuun asti.
– Tunnemme useita studiovelhoja, joten järjestimme pienen karsinnan, eli lähetimme samat biisit miksattavaksi useammalle tyypille ja annoimme heille tekemisen suhteen melko vapaat kädet. Homma onnistui siinä mielessä odotettua paremmin, että kaikki soundit olivat helvetin hyviä. Seebin kosketuksessa oli kuitenkin jotain erilaista.
– Necroceros ei ole death metal -levy, joka on vedetty power metal -soundien läpi. Ei tietenkään. Mutta Seeb toi mukaan melodisemman metallin bombastisuutta, mikä korosti täsmälleen oikealla tavalla levyn monipuolisuutta. Hiljaiset jutut soivat hiljaa ja äänekkäämmät kovempaa.
Proosallisia riffejä
Van Drunen alkaa pohtia, miten inspiroiva osa Asphyxia ”riffikuningas” Paul Baayens on. Laulaja kertoo olevansa yhtä paljon Asphyxin ja siten myös Paulin fani kuin bändin jäsen.
– Kun Paul tuo meille loppumattoman määrän riffejä mp3-tiedostoina, kyse ei ole siitä, että savotasta pitäisi löytää jotain äänityskelpoista, vaan ennemminkin siitä, että löytää kovan kaman seasta ne absoluuttiset huiput.
– Mietipä Paulin suurimpia idoleita metallin ja rockin saralla. Ne ovat Tony Iommi, Malcolm Young ja Michael Schenker, ja hän kuuntelee varmasti enemmän hardcorea, punkkia ja doomia kuin deathiä. Se jos mikä kuuluu näissä riffeissä, jotka eivät seuraa mitään death metalin sääntöjä, eikä niiden kuulukaan.
– Heti kun kuulen jonkin Paulin hulluista riffeistä, mieleni täyttyy kuvilla. Mielikuvilla sodasta, taisteluista, ihmisyyden kammottavimmista puolista, ihmismielen sairauksista tai vaikka henkirikoksesta. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, mutta Paulin riffit ovat minulle kuin kirjoja: ne saavat mielikuvitukseni laukkaamaan elävästi.
– Tiedän hetkessä, miten tulen rytmittämään huutoni ja mistä tulen kirjoittamaan sanat. Sitten seuraa se tärkein hetki, kun inspiraatio on vangittava jossain muodossa. Haluan vangita Paulin riffien herättämän primitiivisen fiiliksen välittömästi, ja useimmiten lopulliset laulusovitukseni ovat juuri ne ensimmäiset.
– Jos tällaisissa jutuissa alkaa miettiä yhtään, onko jokin ratkaisu jonkin mittarin mukaan ”oikein” tai ”väärin” tai ”saako näin tehdä”, osa death metalin syvimmästä olemuksesta on menetetty.
Van Drunen naurahtaa kertoessaan, että death metalia vaivaa monesti sama asia kuin nykyelokuvia pahimmillaan: ei malteta rakentaa jännitettä ja korostaa siten kliimakseja. Kaikkea pitää tykittää täysillä koko ajan.
– Parasta vaikkapa Star Warsissa ei ole se, että valomiekkoja heiluteltaisiin koko ajan, vaan se, kun sitä joutuu odottamaan suuren osan elokuvasta. Parasta kauhuelokuvissa ei ole säikähtäminen, vaan jännite juuri ennen sitä. Parasta monissa jännityselokuvissa ei ole se, mitä nähdään vaan se, mitä ei nähdä.
– Periaatteessa tässä on myös Asphyxin ydin! Ei sillä, etteikö Paul osaisi säveltää vitun hyviä nopeita juttuja, mutta ne vain voimistuvat, kun ympärillä on hitaita, tonninpainoisia riffejä. Näissä asioissa on pystyttävä luottamaan intuitioonsa ja annettava tempojen vaihdella järjettömällä tavalla, jopa riffin sisällä.
Suolia ja historiaa
Necrocerosilla kuullaan Ashpyx-kolikon molempia puolia: rujoa death metalia (Molten Black Earth, Knight Templar Stand , Botox Implosion), mutta myös selvästi polveilevampia, hidastempoisempia ja doomahtavampia luomuksia (Mount Skull, Three Years of Famine, Necroceros).
– Mount Skull on täydellinen esimerkki Necroceros-sessioiden groovesta. Aloimme jammailla biisin introriffiä, Stefan [Hüskens, rummut] jatkoi siitä omilla jutuillaan, Paul tiesi heti millä riffillä jatkaa ja minä iskin perään nopeamman osuuden, jonka olin löytänyt jo varhaisessa vaiheessa Paulin ideoita kuunnellessani. Se eteni kuin raiteilla!
– Three Years of Famine taas on aivan poikkeuksellinen Ashpyx-raita. Se on kuin oma pieni sotansa massamurhineen. Vyöryvä pääriffi, jännitystä kasvattava, puhtailla kitaroilla soitettu väliosa ja lopun räjähdysmäinen maailmanlopun tunnelma… Jumalauta, vielä muutama vuosi sitten emme olisi osanneet haaveillakaan tällaisesta eepoksesta.
– Biisissähän ei kuulla ääntäni mitenkään liikaa. Joskus vuosia sitten olisin varmasti örissyt riffien päälle ihan periaatteesta paljon enemmän, koska pitäähän death metalissa olla paljon örinää. Nyt annoin mennä täysin tunteella ja huusin demolaulut treeniksellä juuri niihin kohtiin, joissa se tuntuivat oikeilta
– Nyt jälkeenpäin naurattaa, että Famine oli hylätty idea ennen noita toukokuun sessioita! Se ei oikein toiminut demona, mutta kaikki eri osat kasaan jammailemalla se nousi kuolleista kuin sekopäinen zombi.
Asphyx edustaa vanhan liiton death metalia, kyllä, mutta kyse on aina ollut muustakin. Hollantilaiset laajentavat näkökulmiaan kuolemasta edelleen.
– En usko, että keskustelisin nyt kanssasi, jos olisimme jossain vaiheessa päättäneet kirjoittaa ainoastaan päiden irrottelemisesta ja suolien repimisestä, vaikka onhan sekin toisinaan herkullista mässäiltävää, laulaja sanoo.
– Necroceros selvensi itselleni entisestään, että samojen Asphyx-kansien välissä voi tehdä kaikenlaista. Siksi mukana on Molten Black Earth, joka on täysin överisti räiskyvää gorea ja mustaa huumoria, mutta pitääkö koko albumin olla joko sitä tai sitten todellista historiaa? Ei helvetissä. Totta kai se voi olla molempia.
– Toin levylle mukaan esimerkiksi The Nameless Eliten, johon sain idean yhdestä Paulin riffistä, jossa oli ainutlaatuista viheläisyyttä. Olin juuri lukenut eri maiden armeijoiden erikoisjoukoista, jotka tekivät sota-aikana täsmäiskuja ja salamurhia, mutta nykyään sellaiset suorittavat terrorisminvastaisia ennaltaehkäiseviä hyökkäyksiä, joista emme kuule koskaan. Nämä miehet ja naiset ovat tekemisissä kuoleman kanssa tavoilla, joita emme voi edes ymmärtää.
– Luin myös taannoin paljon Mao Zedongista [Kiinan kommunistisen puoleen perustaja, 1893–1976], mistä syntyi Three Years of Famine. Yritin päästä sisälle ajatusmaailmaan, jossa ihmishengillä ei ole mitään merkitystä ja jota ei aja eteenpäin raha tai valta, vaan silkka pakkomielle. Mao tapatti miljoonia ihmisiä nälänhätään ja tarinoiden mukaan nautti siitä. Ihmiset olivat hänelle vain pelinappuloita ideologisessa pelissä.
– Voisitko kuvitellakaan, että Hitlerin kuva koristaisi saksalaisia euroja tai Stalinin kuva Venäjän ruplia? En minäkään. Mutta kenen kuva kiinalaisista kolikoista löytyy tänäkin päivänä? Niin, Maon, massamurhaajan.
Asphyx vaihtelee, van Drunen pysyy
Vuosi 2021 ei ole Ashpyxin death metalin juhlaa vain uuden albumin kautta, bändin debyytti kun täyttää samalla pyöreitä. Erikoista on, että Necrocerosia ja The Rack -esikoista (1991) yhdistää vain yksi asia: Martin van Drunen, joka lauloi bändissä ensin vuosina 1990–92 ja palasi mikinvarteen 2007, minkä jälkeen on julkaissut yhtyeen kanssa neljä albumia.
– Tiedätkö, mikä oli ennen Asphyxin vakio? Se, että kokoonpano muuttui koko ajan, laulaja nauraa.
– Jos saat jostain käsiisi porukan varhaisia demoja ja splittejä, niistä jokainen on kuin eri bändin tekemä. Jopa kirjaimellisesti. Asphyx veti treenejä, joku soittaja vaihtui, mentiin studioon, äänitettiin demo, seuraavaksi treenattiin taas eri porukalla, mentiin eri studioon ja tulos oli jotain ihan muuta.
– Lopulta se oli Eric Daniels [kitara vuosina 1988–1994, 1995–1996 ja 1997–2000], joka periaatteessa sementoi sen soundin, jota Asphyx edustaa tätäkin nykyä. Se löytyi The Rackillä, jolla jokin vain loksahti kohdilleen. Sitä ennen Asphyxin ei voi sanoa olleen oikeastaan edes bändi. Kaikki rimpuilivat eri suuntiin, ja vasta Eric löysi pitävän soundimme.
Asphyx teki jo debyytillään jotain poikkeuksellista tuomalla mukaan sotaa, todella hitaita tempoja, melodisia leadkitaroita ja sovituksia, jotka eivät olleet pelkkää turpaanvetoa.
– Siellä oli [Deathin] Scream Bloody Gorea ja Autopsya, totta kai, mutta Asphyx kurotteli jo varhain Black Sabbathin ja rujomman bluesin viipyilevyyteen, mikä puhutteli minua niin paljon, että liityin aika nopeasti mukaan porukkaan.
Oliko The Rack soundinne syntymisen jälkeen nuoren ja nälkäisen bändin määrätietoisen työn tulosta?
– Ei! Ei alkuunkaan! Päinvastoin! laulaja hymähtelee.
– Muistan riemuinneeni, kun joissakin arvioissa hehkuteltiin, miten vahvan vision bändi Asphyx oli. Tosiasiassa meillä ei ollut mitään käsitystä, mitä olimme tekemässä. Asioita on ollut helppo analysoida vasta jälkikäteen.
– Halusimme vain tehdä levyn mahdollisimman pian, koska mielikuvamme oli, ettei äärimetallibändillä ole tulevaisuutta. Kaiken ajateltiin olevan ohi hetkessä, koska eihän tällaista kamaa voi tehdä kovin vanhaksi, vai mitä?
– Heti kun tilaisuus tehdä albumi aukesi, menimme studioon ja äänitimme levyn muutamalla otolla livenä. Huusin mikkiin pleksin takana ja… siinä se oli! ”Visionäärinen” albumi äänitettynä parissa kolmessa päivässä.
The Rack tavataan nostaa esiin, kun puhutaan vanhan liiton death metalin kovimmista levyistä. Van Drunen kertoo, että kun levy huhtikuussa 1991 ilmestyi, vastaanotto ei ollut täynnä riemunkiljahduksia.
– Hollanti on aina ollut maa, jossa ei olla kauhean kannustavia omia kohtaan. Olipa kyse sitten erikoisemmasta musiikista tai vaikka urheilusta. Väki osaa olla todella vittumaista. Jos menee huonosti, siitä piruillaan heti. Jos taas joku sattuu menestymään, sanotaan että asiaan uskottiin koko ajan, hah hah!
– Asphyx ja Pestilence [jossa van Drunen vaikutti 1987–90] soittivat täällä aikoinaan muutamille kymmenille ihmisille. Kukaan ei meinannut haluta ottaa meitä keikoille, koska emme edustaneet edes metallin mittareilla mitään konservatiivista. Mutta entä sitten, kun lähdimme vaikkapa Entombedin kanssa Saksan puolelle? 1500–2000 hengen klubit olivat pullollaan väkeä.
– Juuri se faniporukka sai meidät uskomaan itseemme. The Rack sai lehdistöltä yhtä paljon kahden kuin neljän tähden arvioita, ja moni toimittaja sanoi meidän soittavan joko liian hidasta tai liian erikoista metallia. Jos olisimme kuunnelleet hollantilaisia tai musiikkitoimittajia, Asphyxin matka olisi varmasti tyssännyt debyyttiin.
Van Drunen nauraa todetessaan, että Asphyxin, kuten monen muunkin death metal bändin, parasta ennen -päiväyksen ennustettiin menevän umpeen jo 1990-luvun alussa. Toisin kävi.
– Olin 25-vuotias, mielestäni ikäloppu örisijä, jolla ei olisi enää montaa vuotta aikaa genressä… Mieti nyt, millainen äärimetallibändien elinkaari tuolloin oli! Slayerin tunnetuin line-up oli jo hajoamaisillaan ja heidän ennustettiin lopettavan. Celtic Frost oli parhaat päivänsä nähnyt. Venomin jätkätkin olivat tehneet parhaat levynsä jo kymmenen vuotta aiemmin, eikä heiltä odotettu enää mitään…
– Mutta tässä sitä ollaan! Omaa kolmikymmenvuotista sotaamme myöhemmin. Puhumassa Necrocerosista. Ja erikoista kyllä, nyt minusta tuntuu taas siltä, etten tule lopettamaan tätä keuhkoamista ihan heti!
Julkaistu Infernossa 1/2021.