Vesi on elämän perusedellytys. Se on elementti, johon ihmiset rakastuvat eliniäkseen. Jos on syntynyt ja kasvanut veden äärellä, virtaa ja maininkeja ikävöi koko ikänsä.
Rainer Nygård on ollut pitkään poissa Kalajoelta, mutta Kalajoki ei lähde miehestä. Vesi on Diablon seitsemännen levyn When All the Rivers Are Silentin keskeisin teema.
– Meri on ollut minulle aina tärkeä elementti. Niinpä tuli jo aikoja sitten mieleen, että haluan kohdistaa katseen mereen ja veteen. Onko se sitten kaivo tai hukkuminen tai silta, niin jotenkin vesi on aina mukana, Nygård aloittaa.
Teema on siis ollut Diablolla esillä aiemminkin. Esimerkiksi Icaros-albumin (2008) päätösraidan nimi on Into the Sea, ja kappaleen päättää Esko Koveron luenta merisäästä.
Mutta takaisin uuteen levyyn. Nygårdin mukaan suurin piirtein kaikki hänen henkilökohtaisessa elämässään on mennyt parin viime vuoden aikana uusiksi. Hän ei avaa asiaa tarkemmin, mutta äänenpainoista kuulee, että kyse ei ole pikkuasioista.
– Se mullistus jatkuu vieläkin. Nyt mä asun täällä Jumalan selän takana Pirkanmaalla, voisi melkein sanoa, että ihmisten tavoittamattomissa.
Nygårdin mukaan uuden levyn tekstit ovat erittäin henkilökohtaista sorttia, ”autofiktiota kuilun partaalta”. Synkät tunnelmat valuivat myös albumin äänitysprosessiin, mutta siitä lisää tuonnempana.
Jutun toinen haastateltava Heikki Malmberg asuu edelleen tukevasti Tampereella. Vaikka hänellä ei ole uuden levyn teemoihin tai teksteihin osaa eikä arpaa, hän sanoo samastuvansa niihin vahvasti.
– Varmaan suurimman osan ihmisistä on aika helppo samastua siihen, kun vituttaa ja maailma kaatuu päälle. Siitä on aika monella kokemusta, varsinkin nyt parin viime vuoden ajalta, hän sanoo.
Uuden levyn päättävän kappaleen nimi on When the Rivers Are Silent. Miksi albumin nimeen on lisätty sana All?
– Mä olin ristinyt levyn jo juhlallisesti aiemmin tuolla otsikolla, mutta kappaletta loppuun sorvatessani unohdin autuaasti koko asian. Se sana putosi jossain välissä pois, siihen liittyi sovituksellinen aspekti, Nygård kertoo.
– Kansitaiteilija Miikka Tikka kuitenkin halusi, että levyn nimi on tuossa muodossa. Hänen mielestään se on artistisempi sillä lailla.
Jotain menee rikki
Kun Diablon edellinen albumi Silvër Horizon julkaistiin vuonna 2015, yhtyeen pitkää hiljaisuutta ihmeteltiin laajasti. Silloin bändi taisi vakuutella julkisesti, että seuraavan levyn tekoon ei mene yhtä pitkään.
No, meni kuitenkin. Miksi?
– Kai me ollaan vaan niin tavattoman hitaita, ja ollaankohan me vähän laiskojakin, Nygård virnistää.
Diablon luovan prosessin kantava voima on Marko ”Kuula” Utriainen. Nygårdin mukaan Kuula on huomattavasti musiikkiorientoituneempi kuin hän itse.
– Mä oon semmoinen ihminen, että välillä pitää tehdä jotain ihan muuta. Mä rakentelen moottoripyörän moottoreita ja sellaista, en todellakaan elä hevimetallia 24/7. Lisäksi Marko on niin perfektionisti, että se haluaa hinkata sovituksia viimeiseen asti.
Nygårdin oman elämän mullistukset olivat vaikuttamassa siihen, että tekemisessä kesti, ja johtivat lopulta siihen, että lopussa tuli helvetillinen kiire. Tämä kaikki on kuitenkin osa Diablon omintakeista vahvuutta. Heikki Malmberg muotoilee asian niin, että yhtye ei tee mitään, jollei se ole toimintakunnossa.
– Vaikka me kaikki ollaan tosi erilaisia ihmisiä, meillä on tämä oma pikku yhteisömme, joka pitää huolta toisistaan. Jos jollakin on esimerkiksi hankaluuksia elämänsä kanssa, muut osaavat ottaa sen huomioon.
Nygård päivittelee haastattelun aikana moneen kertaan, miten kova puristus laulujen äänittäminen oli.
– Se otti lujille fyysisesti ja psyykkisesti. Jostakin puolentoista sekunnin yksityiskohdasta kiisteltiin Utriaisen kanssa varmaan kaksi kokonaista työpäivää. Minä en tuolla lailla tätä laula, hah hah!
– Koko ajan tiesin, että Bogrenin pitää saada tämä miksattavaksi tiettyyn päivään mennessä, mulla on vielä näin paljon laulamatta ja Utriainen vaan prässää sitä jotain yhtä pientä kohtaa. Se oli aika herkkää touhua.
Marraskuun kuudentena vuonna 2021 Nygård oli vihdoin saanut kaiken purkkiin ja levykokonaisuus pääsi Ruotsiin Jens Bogrenin miksattavaksi.
– Muistan vieläkin, kun se kongi kumahti ja löin läppärin kannen kiinni. Meinasi pettää jalat alta. Se loppusuora oli sellainen, että Markolta tuli vielä viimeisenä äänityspäivänä kyselyä, että tuossa kohdassa voisi olla laulua, että se on jotenkin orvon oloinen.
Nygård hymyilee nyt, mutta silmistä näkee, että kokemus on ollut vaikea.
– Siinä tuli mieleen Eppu Normaali -elokuva, jossa Pantse ja Martti Syrjä kertoivat Studio Etanan [1993] tekemisestä. Että kun ihminen puristetaan tarpeeksi tiukkaan väliin, jotain menee rikki. Minusta tuntuu, että jotain meni rikki.
Kaikkeen tähän nähden When All the Rivers Are Silent on ihmeellisen hengittävä teos. Soundi on käsittämättömän julma ja paksu, kenties isompi kuin Diablolla koskaan, mutta jotenkin siinä on mukana aimo annos inhimillistä lämpöä.
Sinne mistä on tullut
Tammikuun lopulla päivänvalon näki The Stranger -kappaleen musiikkivideo. Nygårdin mukaan uuden levyn teksteissä on mukana tunnelmia, joista ei suomeksi kehtaisi laulaa.
Malmberg taas sanoo, että vaikka englanninkieliset tekstit eivät usein kosketa niin helposti kuin suomenkieliset, tällä kertaa on toisin.
– Sen huomasi, että videon kuvauksissa pystyi soittamaan oikeasti fiiliksellä. Biisi on vähän simppelimpi, joten ei tarvinnut keskittyä suorittamiseen. Mä en edes tiennyt, mitä ympärillä tapahtuu, se oli vaan, että nyt soitetaan biisi läpi ja päästetään demonit valloilleen.
Malmbergilla ja Nygårdilla on kymmenisen vuotta ikäeroa ja takanaan parinkymmenen vuoden yhteinen bänditaival. Keskinäisen kunnioituksen aistii, vaikka sekin on selvää, etteivät miehet juuri ole tekemisissä bändikontekstin ulkopuolella.
Uuden levyn teksteistä tulee hetkittäin vaikutelma, että olisiko niissä kyse ajan kulumisesta, ikääntymisestä ja peräti omasta kuolevaisuudesta?
– Sitä olen miettinyt, mitä kaikkea sinne reppuun on jäänyt näitten vuosikymmenten aikana… Miten olen päätynyt tähän missä nyt ollaan, Nygård sanoo.
Hän kokee olevansa uuden kynnyksellä, tai kenties paluun, miten sen nyt haluaa nähdä.
– Mulle on tullut vähän koti-ikävä Kalajoelle ja oon miettinyt, jos en nyt ihan tosissaan, niin vähintään puolitosissaan, että ottaisinko esimerkiksi sieltä päin työtarjouksen vastaan.
Elämä tuo meistä jokaisen joskus risteyskohtaan, toiset useammin kuin toiset, ja tämä on juuri se samastumispinta, josta Malmberg puhuu. Se, että olemme nyt tässä, on monella tavalla menneisyyden valintojemme seurausta. Ja valintoja pitää tehdä jatkuvasti.
– Monet asiat kaduttaa, olisi pitänyt tehdä niin ja näin. Mutta jäljestäpäin ei oikein auta valittaa. On vaan katsottava mitä eteen tulee, Nygård filosofoi.
Saarnaajan nuotti
On monta aspektia, jotka erottavat Diablon muista. Yksi niistä on jäljittelemätön pikimusta huumori, joka on peräisin Nygårdin persoonasta. Miehen puheenparsi on merkillinen yhdistelmä maallikkosaarnaajaa ja autokorjaamon työnjohtajaa. Muusikkoa siinä on vain mausteeksi.
Saarnaamisesta puheen ollen Nygård on totuttu näkemään jopa liperit kaulassa, ”Nivalan saarnamiehenä”.
– Minullahan on siihen vähän sukurasitettakin, koska isoisän isä oli matkasaarnaaja. Hän kiersi Amerikkaa myöten varmaan ruokapalkalla saarnaamassa. Taisi olla vanhoillislestadiolainen, ja suvussa on heitä enemmänkin, muttei meidän perheessä kuitenkaan, Nygård kertoo.
Vaikka bändin nimi viittaa paholaiseen, Nygårdin leikittely uskonnollisella kuvastolla ei ole rienausta. Siinä on mukana lämpöä ja aitoa kunnioitusta.
– Minusta jokainen saa uskoa mitä haluaa, ja sitä pitää kunnioittaa. Minulla on omat välit Herran kanssa kunnossa, ja meille sopii tämä messuaminen sukutaustanikin takia hyvin. Siinä on hyvää pilkettä silmäkulmassa.
Viime jouluna eräs Nygårdin ystävä, syvästi kristitty, lähetti hänelle vilpittömän ystävällisen joulutervehdyksen.
– Hän on ollut mulle tukena todella vaikeissa paikoissa. Kyllä sellainen lähimmäisestä välittäminen… Kyllä siitä vaan tuli todella hyvä olo. Sellaista on nykypäivänä valitettavan vähän, kun on vaan money, money, money ja kiire. Tämä ystäväni muotoili, että toisiamme varten me kuitenkin täällä ollaan.
Kun bändi aikoinaan aloitteli uraansa, teksteihin tuli antikristillisiä ajatuksia kuin itsestään, tavan vuoksi. Sellainenhan on hevihommissa tapana.
– Se oli enemmän nuoren ihmisen provosointia ja näyttämisenhalua, että ollaan muka rajuja. Enää sellainen ei tulisi mieleenkään. Tänä päivänä annan enemmän sijaa armolle.
Diablon lehdistötiedotteet ja someulostulot ovat aina hyvää viihdettä värikkään kielen ja nyrjähtäneen huumorin ystäville. Kuten sanottua, bändin omaleimainen huumori on peräisin nimenomaan Nygårdilta.
– Olen kyllä huomannut, että nimenomaan minulta kysellään lausuntoja tiedotteisiin. Myönnän, että mulla on vähän semmoinen vino katsantokanta. Pakko nostaa käsi pystyyn!
Ihminen astuu koneesta
Diablon debyyttilevy Elegance in Black julkaistiin vuonna 2000. Kakkoslevy Renaissance ilmestyi vuonna 2002, eli se täyttää tänä vuonna 20.
Heikki Malmberg liittyi bändiin, kun hänen ikänsä alkoi vielä ykkösellä. Hän on siis viettänyt koko aikuisikänsä Diablon rumpalina.
– Mielestäni Diablo on erittäin toimiva dysfunktionaalinen bändi. Me ollaan kaikki niin erilaisia, hyvällä tavalla. Kaikkien vahvuudet menee ristiin niin, että se kokonaisuus toimii.
Diablo oli aikoinaan melkein antiteesi kaikelle sille, mitä tämän jutun kirjoittaja ajatteli bändielämästä. Diablo ei treenannut yhdessä kuin erittäin harvoin, sen jäsenet eivät juuri nähneet toisiaan bändin ulkopuolella ja biisit teki yksi bändin jäsen muille treenattavaksi.
Diablo vaikutti enemmän koneelta, tuotantolinjalta, kuin ihmisten muodostamalta yhteisöltä.
Malmberg muistelee, että alkuaikoina Marko Utriainen lähetti hänelle biisidemot cd-levyillä, joita hän sitten haki postista ja ryhtyi treenaamaan. Silloin prosessia ei ollut vielä hiottu loppuun asti.
– Joskus saatettiin vielä demotteluvaiheessakin pompotella ideoita edestakaisin niin, että mä treenasin keskeneräisiä juttuja turhaan.
Renaissance oli ensimmäinen levy, jolla Malmberg oli mukana. Silloin hän antoi nuoren miehen innolla itsestään levylle ja bändille kaiken mahdollisen.
– Eterniumista [2004] aina Icarokseen asti kävi sitten vähän niin, että mä olin oikeastaan Kuulan rumpukone. Treenasin hyvin uskollisesti Kuulan tekemien demojen pohjalta, koska miksi korjata ehjää.
Taustalla oli myös erilainen rytmiymmärrys. Malmbergin piti opetella Utriaisen visiot pieteetillä, koska ne eivät olleet sitä, mitä hän itse olisi tehnyt.
Toista on nyt. Silvër Horizonille Malmberg tarkisti toimintatapaansa, ja se kuuluu vielä enemmän When All the Rivers Are Silentilla.
– Nyt mä olen ottanut ihan toisenlaisen lähestymistavan. Otan demoista pelkän perusinformaation ja jätän käytännössä kaiken muun tilan itselleni. Improvisaatio on ollut mulle aina tärkeää, ja moni uudenkin levyn juttu on syntynyt sen pohjalta.
Malmbergin imago tarkkana ja pedanttina, kontrollia korostavana rumpalina saattaakin olla vähän harhaanjohtava. Hän kertoo jopa ärsyyntyneensä, kun Bogrenin miksaus karsi hänen soitostaan inhimillisiä sävyjä.
Sellaiset eivät ehkä tule Diablosta ensimmäisenä mieleen muutenkaan, mutta kieltämättä ne ovat uineet kuin huomaamatta osaksi bändin tuoreimpia levyjä.
Edelläkävijät lavalla
Tietty jääräpäisyys on olennainen osa Diabloa itse musiikista toimintamalleihin.
Jo kauan sitten Diablo ympäröi itsensä luotettavilla hahmoilla. Mainittu Miikka Tikka on ollut Diablon kansitaiteilija alusta asti. Studiomies Samu Oittinen on ollut tekemässä Diablon jokaista levyä. Niin Malmberg kuin Nygård kokee, että nämä ammattilaiset bändin ympärillä ovat aina osanneet sparrata yhtyettä juuri oikealla tavalla.
On kuitenkin eräs kulma, josta katsoen Diablo on ollut suorastaan edelläkävijä.
Kauan sitten, ehkä vuoden 2005 Nummirockissa, kävin katsomassa Diablon keikkaa lavan sivusta. Lavalle ei kuulunut mitään muuta kuin rummut. Mitä ihmettä?
Tämä johtui siitä, että yhtyeen kitara-, laulu- ja bassosignaalit ajettiin niin sanotusti suoraan linjaan, eli ne eivät tulleet ulos muualta kuin PA:sta ja bändin jäsenten korvanapeista.
Kappaleita ei laskenut sisään kukaan, kaikki vain aloittivat biisit yhtä aikaa. Utriaisen ja Nygårdin kitarasoundit vaihtuivat itsestään oikeassa kohdassa.
Tämä taas johtui siitä, että kitarakamppeita ohjattiin miditekniikan avulla, ja koska kappaleet soitettiin klikkiin, etukäteen ohjelmoidut soundivaihdot tapahtuivat silloin kun pitikin.
Tuohon aikaan tällainen lähestymistapa ei ollut vielä standardi, ja siksi siinä riitti ihmettelemistä. Tänä päivänä kitaravahvistimet alkavat olla lavalla harvinaisuus, ja rumpalit soittavat livenä useammin klikin kanssa kuin ilman.
Tämä tietysti edellyttää, että kappaleet soitetaan oikein.
Kun Diablo otti korvamonitorit käyttöön, ensimmäinen keikka uudella systeemillä oli Porissa.
– Mä mokasin heti ekassa biisissä ja soitin melkein koko biisin puoli tahtia väärästä kohtaa. Totta kai siinä biisissä oli taustanauhoja. Kaikki synat ja taustalaulut ja myös kitarasoundien vaihdot tuli väärässä kohtaa, Malmberg muistelee.
Keikan jälkeen mieheltä kyseltiin, mitä ihmettä siinä alussa tapahtui.
– Sanoin suoraan, että soitin päin vittua, mutta kukaan ei uskonut!
Nygårdin mukaan Diablon tekniseen lähestymistapaan on vaikuttanut ennen kaikkea Marko Utriainen.
– Minä en ole kiinnostunut niistä asioista yhtään, mutta Marko haluaa kokeilla uusia juttuja. Minä en juokse tekniikan perässä.
Malmberg huomauttaa, että vaikka Diablo oli ehkä edelläkävijä vuonna 2005, nykyään sen livesetup alkaa olla melko ”vintage”.
– Meillä pitää olla kaikki sellaista, että se pyörii vanhan raudan kanssa. Jos uudistaisi kaiken, se olisi vitunmoinen homma ja uudestaan opettelu.
Nykyään Diablo on jopa mennyt asiassa vähän taaksepäin. Lavalla on taas vahvistimia.
– Kun Vuolukan Eero tuli miksaamaan meitä Silvër Horizonin jälkeen, se haukkui meidän mallintavien soundit ihan paskaksi! Siinä oli pakko tehdä jotain. Marko oli säästänyt kaikki vanhat vehkeet, mutta mä sisuunnuin niin paljon, että ostin netistä läjän vahvistintarvikkeita ihan vaan sillä perusteella, että ne oli midiohjattavia, Nygård kertoo.
Kaapiksi valikoitui vanha Randall jostakin 1980-luvulta. Kun Nygård sai kaiken kasaan ja löi piuhat kiinni, soundi teki vaikutuksen häneen itseensäkin.
– Siitä syntyi Jack of All Mistakesin riffi! Ja soundi kelpasi Eerollekin.
Perämettästä maailmalle
Diablo on kokenut yli kahdenkymmenen vuoden levytysuransa aikana monet nousut ja laskut. Sekä Nygård että Malmberg ovat kiinnostavan diplomaattisia, kun yritän udella matkan heikoista hetkistä.
Malmberg kuitenkin raottaa sanaista arkkuaan hieman. Hän muistaa hyvin, kuinka Diablo teki helmikuussa 2009 Euroopan-rundin Children of Bodomin ja Cannibal Corpsen kanssa. Se oli yhtyeelle merkittävä kansainvälinen päänavaus.
– Mitä me sen jälkeen tehtiin? Vetäydyttiin määrittelemättömän pituiselle tauolle, Malmberg virnistää.
Se tuskin olisi ollut vältettävissä, mutta kieltämättä ajoitus oli heikohko.
Myös Nygård muistaa kiertueen.
– Olihan se hämmentävää, kun aivan perämettästä mennään johonkin Lontooseen ja jengi on ihan pähkinöinä… Ei semmosta olisi voinut poikasena kuvitellakaan, että mennään vieraaseen kulttuuriin, polkastaan show käyntiin ja jumalauta rappaukset meinaa tippua katosta, kun on niin kova meininki!
Voisiko Diabloa vielä viedä ulkomaille? Bändin konsepti uppoaa Suomessa kuin kuuma veitsi voihin, uppoaisiko se muuallakin?
– Marko aina sanoo, että musiikki puhuu ja on aivan sama, mistä sitä laulaa, Nygård miettii.
Tietenkin Diablolle puuhataan reissuja ulkomaille, ja miksipä ei, koska sille on helppo povata kansainvälistä menestystä. Bändi on riittävän eksoottinen ja outo. Vaikka Nygård virnuilee, että ”kunhan malttaisi pitää suunsa kiinni biisien välissä”, niin juuri hänen höpinänsä voi kääntyä kansainvälisestikin suorastaan syömähampaaksi.
On selvää, että Suomessa bändille on kysyntää aina vain ja uudestaan, vaikka levytystauoista tulisi kuinka pitkiä. Yhtyeen komealle uralle soisi kuitenkin myös kansainvälisen huipennuksen.
– Mä en ole koskaan haaveillut ammattimaisesta kiertämisestä, enkä ole varma siitäkään, pystyykö tässä tekemään edes kolmen viikon reissua kerran vuoteen, Nygård pohtii varovasti.
Malmberg ilmoittaa lakonisesti olevansa ”heti mukana”, kun Diablo lähtee ulkomaille. Yleinen tahtotila bändin sisällä taitaa olla, että rundille lähdetään, ja hyvä niin.
Mutta kotimaa tulee ensin. Nygård sanoo, että bändille buukatut isot ja komeat keikkapaikat vetävät mielen nöyräksi. – Katsotaan nyt ensin, tuleeko sinne ketään. On eri asia buukata keikka kuin se, että sinne tulee vielä ihmisiäkin!
Julkaistu Infernossa 2/2022.