Kolumni: Sisäisiin maailmoihin

Kirjoittajan laatima soittolista tälle kolumnille sisältäisi Mika Vainion kappaleen Load, Kaukolammen teoksen Three Legged Giant Centipede, Randy Barracudan biisin Rotterdam, Sperm-yhtyeen Korvapoliklinikka Hesperian ja Billie Eilishin Bond-tunnarin No Time to Die.

Rock and rollin ekstaattisuus ja puhdistava voima.
Kuva: AOP

Turkuun laskeutui lento täynnä tartuntoja. Rovaniemeläisessä yökerhossa bailasi rutkasti altistuneita, joista osa jatkaa autuaan tietämättömänä muiden altistamista. Lempääläinen kokoomuslippatukka penää ensin maskipakkoa ja postaa perään kuvan salibandyjengin näköisestä kaveriporukastaan tappituntumalla lonkerot lapasissa ilman ensimmäistäkään suojavälinettä. Täältä Uudeltamaalta en viitsi edes kertoa kuulumisia. 

Uutisia edes nimellisesti seuranneille asia on jo selviö, ellei pahanlaatuinen denialismi kutita korvien välissä: toinen aalto tuli huomattavasti nopeammin kuin black metalissa. 

Ajattelin kerrankin käyttää kolumnia konkreettisten ideoiden jakoon, tarjoamaan valonpilkahduksia väistämättä ja vauhdikkaasti pimeneviin aikoihin. Loskaisen lockdownin selviytymisopas. Koronan comeback niin sanotusti ”posin kautta”. 

Tulin tietysti toisiin aatoksiin, kuten varmasti arvasittekin. Yritin kyllä! Etsin inspiraatiota esimerkiksi Billie Eilishin kuusitoistasivuisesta haastattelusta Ison-Britannian GQ-lehdestä. Uuden sukupolven äänellä, popmusiikin uudistajalla ja hyperlahjakkaalla 18-vuotiaalla on pakko olla virkeitä mielipiteitä, joista yli tuplaten vanhemmat kolumnistit voivat poimia tuoreimmat omiin nimiinsä. 

Yhden seikan olin tosin unohtanut: Billie Eilish on teini. Hän puhui masennuksestaan, itsemurha-ajatuksista ja kuolemasta. 

Kyllä minä nuo aihepiirit tunnen! Kuolema, tai pikemminkin kuolleet ihmiset, on ollut läsnä myös omissa ajatuksissani vahvasti viime päivinä. 

Olen päässyt tutustumaan Kiasmassa avautuvan Mika Vainion näyttelyn materiaaleihin ennalta ja uskallan suositella sitä kaikille – mikäli museot vain saavat pitää ovensa auki. Vainio kuoli Ranskassa vuonna 2017 ja jätti elektronisen musiikin saralla jälkeensä armottoman kovatasoisen ja kansainvälisesti arvostetun diskografian, niin soolona kuin osana Pan Sonicia. Vainion musiikki on äärimmäisen minimalistista ja kurinalaista, samanaikaisesti kivikasvoisen brutaalia ja jumalaisen kaunista. K-X-P-maestro ja Vainion ystävä Timo Kaukolampi kertoi näkevänsä vastaavaa taiteen puhtautta Lemmyssä. 

Lemmyn nimeen vannoi myös Perttu Häkkinen, jonka tapaturmaisesta kuolemasta tulee tätä kolumnia kirjoittaessani täyteen päivälleen kaksi vuotta. Häkkinen kertoi Hawkwindin Space Ritualin pelastaneen hänet teininä grungelta ja muulta tuhruiselta jollotukselta. Motörheadin hän kuvaili palvovan rock and rollin ekstaattisuutta ja puhdistavaa voimaa. ”He kurkottivat transsendenttiin, tuonpuoleiseen, tietoisuuden taakse”, Häkkinen sanaili Lemmyn muistokirjoituksessa. 

Transsendenttista äänitaidetta teki myös Pekka Airaksinen. Muistan elävästi erään illan Suomenlinnan lautalla, kun kävin Perttu Häkkisen kanssa intohimoista, Jaloviinan voitelemaa keskustelua Airaksisen perustaman, viranomaisten hampaisiinkin joutuneen Sperm-yhtyeen avantgardeklassikosta Shh!. Jopa niin intohimoista, että lautan henkilökunta joutui käydä toppuuttelemassa, että shh, nyt oikeasti! Elättelen silti toivoa, että Spermin siemen jäi kytemään edes yhteen palopuheillemme altistuneeseen ihmistaimeen, ohitse vanhempiensa paheksunnasta kurttuisten otsaryppyjen. 

Keväällä 2019 menehtynyt Airaksinen julkaisi syntetisoijineen pitkän rivin meditatiivista, mystistä ja henkistä musiikkia, mutta yli 50-vuotias Shh! on eittämättä hänen magnus opuksensa. Se soi minimalistisesti mutta nyanssirikkaasti. Se on niin kaukana arkisista murheista, että se on täysin ajaton. 

Yksi Häkkisen opettajanakin toimineen Airaksisen viisauksista oli, että taiteessa ja elämässä on tärkeämpää kiinnittää huomiota ulkomaailman sijasta sisäiseen maailmaan. Sen portit ovat auki, vaikka kulkutauti tai muu vitsaus sulkisi meitä ympäröivän yhteiskunnan, pakottaisi rajoittamaan ihmiskontaktit Wolt-kuskiin ja vanupuikkoa nieluun survovaan koronatestaajaan, vetäisi töpselin irti niistä vähistäkin kalenterissa seisovista keikoista, lukitsisi kirjastot ja kapakat. 

Mahdollisia rajoitteita, ja oikeastaan ulkomaailmaa per se, ajatellessa Billie Eilishin haastattelun yönmustat pilvet vyöryvät määrätietoisesti ylleni. Tahtoisin uskoa, että hän löytää sisäisestä maailmastaan myös taivaansineä. Yksi sen maailman ovista johtanee hänen työparinsa ja veljensä huoneeseen, jossa kaksikko edelleen tekee musiikkia. Siellä tummasävyiset ja säröiset bassot vellovat hitaahkoilla tempoilla ja Billie Eilish kuiskaa vastustamattomasti: ”Are you death or paradise? Now you’ll never see me cry. There’s just no time to die.” 

Grammy-gaalan palkintopuheessa sisarukset alleviivasivat, että kyseessä on tunnustus jokaiselle makuuhuonemuusikolle. Maallisten palkintojen tavoittelu on toissijaista, mutta Grammy oli muistutus siitä, että omaehtoisella tekemisellä ja matkoilla sisäisiin maailmoihin voi yhä pelastaa henkiä. Niin tekijöiden kuin meidän kuuntelijoidenkin.

Julkaistu Infernossa 7/2020.