Kolumni: Taide on tehtävä vaarattomaksi

Jukka Hätisen mukaan olisi ihanaa, jos myös musiikin saralla voitaisiin käydä kiivaitakin debatteja, joissa a) uskallettaisiin ilmaista perusteltuja kantoja, vaikka ne olisivat ajan hengen vastaisia, b) suhtauduttaisiin kunnioittavasti saatuun kritiikkiin ja vastattaisiin siihen omaa positiota reflektoiden ja c) ei vetäydyttäisi marttyyrin lailla siilipuolustukseen. 

Tulen muistamaan syksyn 2020 siitä, että taidekeskustelu oli pitkästä aikaa hetken verran säkenöivää. Yle julkaisi kuvataiteilija Anna Tuorin haastattelun, jossa kerrattiin hänen Nuori Voima -lehteen muutamaa vuotta aiemmin kirjoittamaansa esseetä: taide banalisoituu ja latistuu sloganeiksi banderolleissa, ja se huolestuttaa. Jatkojutussa instagrammattavan poliittisen nykytaiteen etupenkkiläiset latasivat vastaan. 

Minusta olisi ihanaa, jos myös musiikin saralla voitaisiin käydä kiivaitakin debatteja, joissa a) uskallettaisiin ilmaista perusteltuja kantoja, vaikka ne olisivat ajan hengen vastaisia, b) suhtauduttaisiin kunnioittavasti saatuun kritiikkiin ja vastattaisiin siihen omaa positiota reflektoiden ja c) ei vetäydyttäisi marttyyrin lailla siilipuolustukseen. 

Viime aikoina musiikin ympärillä käyty keskustelu on kuitenkin tylpistynyt alan rakenteisiin ja konkretiaan. Se on toki aivan ymmärrettävää, kun ylhäältä on saneltu, ettei kyseistä taiteenalaa voida vallitsevissa olosuhteissa harjoittaa kuten on totuttu. Kommenttipalstat eivät ole yllättäneet: kansan syvien rivien mukaan musiikki- ja tapahtuma-ala on saanut puuhastella hyvinvointiyhteiskunnassa, mutta nyt on aika tehdä ”oikeita töitä”. 

Koska tämä kolumni painetaan musiikkilehteen, voin luottavaisin mielin olettaa, että valtaosa lukijoista kaipaa keikoille, ymmärtää alan ahdinkoa ja tuntee sympatiaa artistin työn mahdollistavaa joukkoa kohtaan, aina teknikoista autokuskeihin. Valitettavasti uskon myös, että osa lukijoista nyökyttelee hyväksyvästi niille kommenteille, joissa Tuorin ja kumppanien ulostulot mitätöidään ”apurahataiteilijoiden nillityksenä”. 

On täysin absurdi ajatus, että taiteen pitäisi olla tuottavaa. Ja nyt käsi sydämellä, kumman uskot omaavan enemmän kaupallista potentiaalia vuonna 2020: kansallisromanttisen esittävän maalaustaiteen vai oikeamielisillä iskulauseilla koristeltujen muropakettien. Whataboutismin uhallakin tahtoisin nähdä epäkaupallisen taiteen vastustajan hankkimassa lomamatkaa Mallorcalle lentoyhtiöltä, joka ei nauti hyvinvointiyhteiskunnan tuista. 

Teemu Mäki kirjoitti esseekokoelmassaan Taiteen tehtävä (2017), että taiteen neljä perustehtävää ovat keskustelun, viisauden, nautinnon ja tunne-elämän voimistaminen. Taiteen kokeminen on aina subjektiivista, mutta kahdesta viimeksi mainitusta tuskin kukaan on eri mieltä: taiteen äärellä haluamme nautiskella ja tuntea. 

Kaksi ensin mainittua ovat kinkkisempiä. Yhteiskunnallista keskustelua ei synny, jos taide ei jätä tilaa tulkinnalle. Viisaus ei lisäänny, jos valmis vastaus tuodaan valmiiksi pureksittuna tarjottimella nenän eteen. Tällöin saarnataan käännytetyille, ja se johtaa pahimmassa tapauksessa cancel-kulttuuriin, joka Suomeen ei onneksi ole vielä rantautunut. 

Ylen jatkojutussa Tuorin kritiikkiin vastasi muun muassa Riiko Sakkinen. Hän tekee hyperpoliittista taidetta, jossa kaupallinen kuvasto on käännetty itseään vastaan. Sakkisen teokset ovat tuttuine piirroshahmoineen ja muine viittauksineen helposti lähestyttäviä mutta oivaltavia. Jopa niin oivaltavia, että ne uhkaavat jäädä identiteettipolitiikan välineiksi, galleriakäynnin jälkeen Espresso Housen pöydästä sometetuksi myötäkarvaan silittelyksi – ja puhun nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä. 

Sakkisen mukaan Tuorin teokset ovat vastuuttomia. ”On mahdollisuus puhua, mutta ei puhuta. Se on vähän kuin popmusiikki, että lauletaan vain rakkaudesta, eikä tehdä protestilauluja”, hän sanoo Ylen artikkelissa. Sakkinen unohtaa kuitenkin sen, että artistit eivät tee protestilauluja, vaan kuuntelijat eli taiteen tulkitsijat tekevät sen päätöksen. 

Sakkisen Turborealism-konseptin manifestin mukaan taide on ase, jolla on mahdollisuus muuttaa maailmaa. Suhtauduin tähän kyynisesti, kunnes Helsingin poliisilaitos tiedotti sosiaalisessa mediassa etsivänsä edesmenneen kuvanveistäjän Markus Copperin 25 vuotta vanhan teoksen osia. Copper oli lahjoittanut Sixpack of Instant Death -teoksen kuusi fallosta muistuttavaa ja nitroselluloosalla ladattua osaa ystävilleen. 

”Ne on tehtävä vaarattomiksi”, poliisin tiedotteessa seisoi. 

Kunpa tänä päivänäkin tehty taide tuntuisi vaaralliselta neljännesvuosisadan kuluttua.

– Jukka Hätinen
Kirjoittajan Instagram Storiesista löytää ne näyttelyt, joissa pitää käydä.

Julkaistu Infernossa 8/2020.