”Kuinka pitää bändi omankuuloisena, mutta tehdä silti tuoretta juttua? Se on vaikeaa!” – haastattelussa Queensrÿche

Jo ikämiesluokkaan kuuluva progemetallin kantaisä Queensrÿche vajosi vuosituhannen taitteessa parhaimmillaan siedettävälle, pahimmillaan nololle tasolle. Nujakka laulajan kanssa puhdisti tilanteen ja ohjasi yhtyeen takaisin mielekkäälle polulle.

Queensrÿchen ”uusi” laulaja Todd LaTorre on yhtyeen keulilla jo kolmannella albumillaan. The Verdict on takuuvarmaa nyky-Queensrÿchea: melodista, metallista ja klassisen biisiorientoituneella tavalla progressiivista. Mutta muutosta on tapahtunut, ja se kuuluu ainakin vihkiytyneen korvaan.

Otetaanpa ensin rumpuasiat. Alkuperäisjäsen Scott Rockenfield on ollut isyyslomalla pitkään, ja miehen tonttia on liveympäristössä hoitanut tuuraaja Casey Grillo. Levyn rumpuja ei kuitenkaan soittanut kumpikaan näistä herroista.

– Minä soitin rummut tällä albumilla, vastaa multi-instrumentalisti LaTorre.

No niin! Tätä foliohatut ehtivätkin jo uumoilla. Tyyli on kuitenkin scottmainen, mikä kuuluu bändin soundiin. Samaa stailia varmaan haitkin?

– Joo, otin Scottin juttuja mukaan. Jotain haitsuhommaa, kahta chinapeltiä, vuorottelevaa rideä ja haitsua, joitakin bassarikuvioita… Joistakin filleistäkin voi huomata, että tämä on Jet City Womanista, tuo Speakistä. Tuota kamaa on paljon. Pyrin myös olemaan ylisoittamatta, vaikka pystyisin vetämään rutosti kompleksisimpia juttuja. Halusin soittaa biisien ehdoilla biisinkirjoittaja-rumpalina, en rumpalina, joka pyrkii esittelemään kaikki taitonsa.

Palaako Rockenfield Queensrÿchen rumpukioskin taakse? Tilanne on LaTorrellekin epäselvä.

– En tiedä, en ole kuullut miehestä puoleentoista vuoteen. Hän kertoi vain saaneensa lapsen ja tarvitsevansa taukoa bändistä. Sanoimme tietysti ok. Kysyimme puolen vuoden jälkeen, koska hän pääsisi hommiin. Sitten kysyimme yhdeksän kuukauden päästä, mutta emme saaneet ikinä vastausta. Odotimme, että hän tulisi vuoden 2018 alussa takaisin. Ei tullut. Hän ei lähtenyt bändistä eikä häntä liioin potkittu pois. Kukaan ei tiedä…

LaTorre on osallistunut bändiin liityttyään rumpusovitusten tekemiseen ja soitti uuden levyn demotkin. Täten oli loogista, että hän soittaa myös levyllä. Livetuuraaja Grilloa ei tällä kertaa harkittu. Laulamisen ja rummuttamisen yhdistäminen oli LaTorren mukaan materiaalille eduksi.

– Rumpalina voi soittaa laululinjojen ympärillä, aksentoida laulua. Yleisesti ottaenkin rumpalius auttaa laulajamisessa. Rumpali ajattelee musiikkia rytmikuvioina, ja laulaja tekee sen fraseerauksella. Itse koen laulamisen samankaltaisena kuin lyöntitekniikan tai rudimentit. Lisäksi se, että en ole pelkkä laulaja, auttaa minua puhumaan samaa kieltä instrumentteja soittavien jätkien kanssa.

Fanipoika ja järjen polut

The Verdict tarjoaa samaa jämäkänselkeää metallista progea kuin Condition Hüman (2015). Halusiko bändi eroon kaikesta oudosta kamasta, jota sen levyillä alkoi olla vuosituhannen alkupuolella?

– Kyllä. Heh heh, todellakin. Tiedän varmasti, mistä puhut! Bändin jätkät halusivat palata juurilleen melodisen hard rockin pariin.

Puhumme ex-laulaja Geoff Tatestä, joka poistettiin melkoisen sekoilun ja nujakoinnin päätteeksi yhtyeestä 2012. Sittemmin bändi on fokusoitunut ja saanut juonen päästä kiinni. The Verdict on vitaali ja jopa rento levy.

– Levy on kyllä energinen. Tykkään sen flow’sta. Se ei ole liian hätäinen tai hidas, biisijärjestyskin onnistui hyvin.

Queensrÿchen toinen laulaja kuulostaa paikoitellen varsin paljon siltä alkuperäiseltä. LaTorre on sisäistänyt edeltäjänsä fraseerauksen ja laulutavan luonnollisesti vuosikausien fanituksen kautta. 1974 syntynyt LaTorre oli Queensrÿche-fani jo pentuna.

– Warning [1984] oli suosikkilevyni. Näin bändin livenä 17-vuotiaana, jonotin tunnin levykaupassa nimmareita ja otin pari kuvaakin heidän kanssaan. Olen ollut fani 14-vuotiaasta asti.

Tällä taustalla on varmasti surrealistista huomata olevansa suosikkiyhtyeensä keulakuva.

– Heh heh, todellakin! Kun olin päässyt yhtyeeseen, makoilin kerran sohvalla ja nukahdin. Kello oli neljä aamulla ja telkkarissa oli päällä VH1 Classic -ohjelma. Siinä näytettiin vanhaa rockia ja metallia, Warlockia, Krokusta ja sellaista. Juuri kun havahduin ja aloin könytä makkariin, tuli Queensrÿchea. Tuumin fanina, että aijai, onpa mahtava biisi. Huomasin Michaelin [Wilton, kitara] ja ajattelin, että minähän tunnen tuon kaverin. Ja Eddie [Jackson, basso] näytti tutulta myös… Sitten kirkastui, että perhana, minähän olen tässä bändissä! Tuo hetki on jäänyt mieleeni.

– Joskus en usko kuviota vieläkään, ja toisinaan koen olevani hommassa täysin sisällä. Se ei tunnu oudolta, koska olen niin läheinen muiden jätkien kanssa. Olen ollut yhtyeessä kohta seitsemän vuotta, joten asian tajuaminen ei enää ole sokki, mutta ajoittain kyllä ihmettelen, olenko ihan oikeasti tässä bändissä, heh heh!

Yhtyeen mittavassa katalogissa on paljon loistavaa materiaalia, jota fanipoika esittää mielellään.

– Whisper… Child of Fire… N M 156 -biisiä on hauska vetää. Suosikkikamaani on ihan vanhin materiaali, ekan ep:n [1983], Warningin ja Rage for Orderin [1986] biisit. Pidän myös Operation: Mindcrimesta [1988], vaikka se ei ole suosikkilevyni. Tykkään niistä kaikista, mutta vähän eri syistä. Itselleni kaikkein rakkainta on heavypainotteinen kama.

– Laulaessani vanhoja biisejä olen niihin yllättävän hyvin yhteydessä. Oikeastaan ihan samaan tapaan kuin itse kirjoittamaani materiaaliin. En tavallaan suosi kumpaakaan. Uuden matskun laulaminen on vähän vaikeampaa, koska se ei ole vielä iskostunut lihasmuistiini samaan tapaan kuin vanhempi tavara. Minun pitää opetella laulamaan omat biisini yhtä hyvin kuin vanhat kappaleet!

– Se on vähän kuin kuntoilussa. Voi puskea penkkipunnerrusta totutulla tavalla sujuvasti, mutta kun siirtää käsiä vähän lähemmäs toisiaan, liike muuttuu ihan erilaiseksi ja vaatii eri lihasten toimintaa.

Pieniä yllätyksiä

Mikä ihmeellisintä, Queensrÿche kuulostaa LaTorren keulittamana uusiutuneelta mutta täysin itseltään, mikä ei ollut miehen aikakautta edeltävinä vuosina lainkaan itsestään selvää.

– Pidämme bändin uniikin soundin vahvasti esillä, mutta kokeilemme pieniä juttuja, ettei homma mene tylsäksi saman jankkaamiseksi. Kuinka pitää bändi omankuuloisena, mutta tehdä silti tuoretta juttua? Se on vaikeaa!

– Koetamme saada nyky-Queensrÿchen kuulostamaan vuoden 2019 bändiltä. Emme kopioi vanhaa ja pysyttelemme kaukana parasta ennen -päiväyksestä. Tarkoitus on kuulostaa uudelta, tuoreelta ja hauskalta!

Vaikka The Verdict kuulostaa pintapuolisesti hyvin tarkalleen yhtyeen tuotannon jatkeelta, siltä löytyy uusiakin juttuja.

– Tällä levyllä on karheampaa laulua, jollaista bändiltä ei ole aiemmin juuri löytynyt. Sitten esimerkiksi Light Years -biisissä on siisti progeileva välikohta ennen kitarasooloa, ja siellä on aika siistejä rumpujuttuja… jotain Mike Portnoyn tyylistä menoa. Ja wahwah-bassoa, kitaraswellejä… Light Years on hyvä esimerkki erilaisesta Queensrÿchesta.

Kyseinen kappale, samoin kuin seuraava Inside Out, kiinnittivätkin huomioni. Ne muistuttavat, paljolti laulun ansiosta, 90-lukulaisesta Saigon Kick -yhtyeestä.

– Heh heh, rakastan sitä bändiä! Itse asiassa tunnen Matt Kramerin ja Jason Biehlerin, he ovat ihan kavereitani. Kun teimme Michaelin kanssa Inside Outia, sanoin hänelle, että tämä biisi kuulostaa Saigon Kickiltä. Kertsihän on ihan Queensrÿchea, mutta säe lauluharmonioineen ja riffeineen Saigon Kick -kamaa. Kerroinkin Jasonille tehneemme biisin, jota tämä varmasti arvostaa!

LaTorre on työstänyt vuosikaudet sooloalbumia kaverinsa kanssa.

– Aah, se projekti on kyllä kestänyt. Biisejä eri valmiusasteella on aimo tukku. Toivottavasti saan levyn pakettiin tänä vuonna, mutta enpä tiedä, onnistuuko se, kun Queensrÿche lähtee kiertueelle. Pitäisi kirjoittaa lyriikoita ja melodioita, että pääsisin eteenpäin. Haluan saada albumin tehtyä, ja nyt siihen voisi olla aikaakin, kun The Verdict on valmis. Minun on oltava sataprosenttisen fokusoitunut Queenrÿcheen sitä tehdessäni. Oma kama tulee toisena.

Ja se oma kama on metallia?

– Kyllä, siitä on tulossa todella raskasta tavaraa.

Julkaistu Infernossa 2/2019.