”Kuka tietää, millaisen suosion olisimme saavuttaneet 1990-luvulla, jos olisimme jatkaneet yhtenäisenä bändinä ja kunnon tuen kanssa” – haastattelussa Diamond Head

Diamond Head kiertää vuonna 2019 maailmaa NWoBHM-legendan maineessa, mutta 1980-luvun alussa kitaristi Brian Tatlerin luotsaama bändi ei meinannut saada korvia hörölle sitten millään.

03.11.2019

Englannin Stourbridgesta soitteleva Brian Tatler ei todellakaan kuulosta 59-vuotiaalta rokkarilta, joka pystytti rokkikärpäsen puremana ensimmäiset bändinsä jo vuosikymmeniä sitten. 

Yhtenä New Wave of British Heavy Metal -liikkeen kivijaloista tunnetun Diamond Headin vuonna 1976 perustanut kitaristi löytää menneiltä päiviltään Suomi-viitteitä jo ennen kuin ehdin edes tervehtiä häntä. 

– Ymmärsin, että puhun nyt Suomeen päin? Suomi on mahtava maa! Tai oli ainakin 1980-luvulla, Brian hekottelee. 

– Vakavasti puhuen en voi sanoa tietäväni Suomesta paljoakaan, mutta sen tiedän, että soitimme siellä kaksi keikkaa Hanoi Rocksin lämppärinä noin vuonna 1982. Mitkähän ne kaupungit olivat… Helsinki, sehän on pääkaupunkinne? Ja sen ohella oli Tamp? Tampr? Tampere! Kuulostaako tämä yhtään tutulta vai puhunko omiani? 

Kesken puhelun tehty nopea googlettelu ei tuota vedenpitävää tulosta enkä voi vahvistaa Brianille hänen muistojensa todenperäisyyttä, mutta jälkikäteen käy selväksi, että Diamond Head todellakin vieraili 37 vuotta sitten Suomessa. 

Hyväntuulinen kitaristi sanoo, ettei ole yleensä erityisen nostalginen ihminen, mutta tällaiset, jo pitkäksi aikaa mielen sopukoihin kadonneet muistot lämmittävät hänenkin mieltään. 

– On hauskaa, mitä ihminen muistaa, ja mitä ihminen ei todellakaan muista! 

– Jos mietin viime vuoden loppua, saattaa olla, etten tiedä ihan varmasti, mitä minäkin kuukautena tapahtui. Mutta sitten kun joku mainitsee minulle Suomen, muistan välittömästi Hanoi Rocksin. Heti sen jälkeen muistan, miten lensimme Suomeen. Olin ehkä 22-vuotias, ja kaikki tuntui niin uudelta ja ihmeelliseltä. 

Hevijuna jyrää jälleen 

Äänensävystään päätellen Brian ei ole menettänyt uteliasta ja innokasta asennetta elämään, vaikka matkamittariin on kertynyt sitten Diamond Headin kasariaikojen parin maailmanympärysmatkan verran kilometrejä. 

Brianin mukaan Diamond Headin kahdeksas albumi The Coffin Train ei olekaan ikälopun bändin väsynyt jäähdyttelylevy, jonka ainoa tarkoitus on saada viisikko takaisin tien päälle. 

– Lienee sanomattakin selvää, että me kaikki rakastamme uutta albumiamme. Emme ikimaailmassa julkaisisi mitään puolivillaista paskaa vain sen takia, että saisimme sulkia hattuun levyjen määrässä.

– Käytimme tämän levyn tekemiseen runsaasti aikaa, ja erityisen suuri kiitos sen onnistumisesta kuuluu Rasmusille [Bom Andersen, laulu], joka liittyi bändiin vuonna 2014. Rasmus ei ole meille ”vain” solisti. Hän myös kirjoitti kaikki uuden levyn sanat, miksasi ja masteroi albumin ja vaikutti muutenkin kaikkeen kansitaiteita myöten. 

– En voi vähätellä myöskään levy-yhtiön ja managementin roolia. The Coffin Train on ensimmäinen levymme Silver Liningin kautta, ja nyt meillä on tukenamme hyvä manageriporras. Pitkästä aikaa – ellei jopa ensimmäistä kertaa Diamond Headin historiassa – tuntuu siltä kuin tähdet olisivat asettumassa oikeaan linjaan. 

Diamond Headin voi siis kirjaimellisesti sanoa olevan yhdistelmä jotain vanhaa ja jotain uutta, kun mukana on tuoreita nuorempia jäseniä ja vanhempia nestoreita? 

– Kyllä! Minä ja Karl [Wilcox, rummut] olemme päälle viisikymppisiä ukkoja, mutta Rasmus ja Dean [Ashton, basso] ovat ”vasta” kolmikymppisiä junioreita, mikä on täydellinen yhdistelmä naiivia intoa ja vanhuuden kyynisyyttä, Brian nauraa.

– Kun teimme levyjä vuosikymmeniä sitten, kokoonnuimme soittamaan kasettinauhurin ympärille, ja kaikki oli kiinni siitä, milloin treenit sopivat kaikille. Nyt minulla on oma kotistudio, jossa voin äänittää hyvänkuuloisia demoja milloin lystää. Se on yksi syy siihen, miksi The Coffin Trainille on ikuistettu niin monta hemmetin hyvää riffiä.

Erittäin voimakkaan keskienglantilaisesti puhuvan Brianin energiaa ei voi olla ihailematta hänen siirtyessään puhumaan The Coffin Trainin kappaleista.

– Otetaan vaikkapa levyn nimikkobiisi. Rakastan rockin ja metallin toimivaa dynaamisuutta. Kaikkien aikojen suosikkibändini on Led Zeppelin, ja he olivat dynaamisuuden kuninkaita, kitaristi hehkuttaa.

– The Coffin Train käynnistyy puhtailla kitaroilla, hiipii pikkuhiljaa kohti raskaampaa riffiä, räjäyttää pankin isolla kertosäkeellään ja asettuu taas aloilleen fiilistelemään, kunnes saavutamme biisin lopussa todellisen raskaan metallin riemujuhlan. SE jos mikä on Diamond Headiä, vai mitä?

– Jos haluatte tietää, mitä Diamond Head vuosimallia 2019 edustaa, kuunnelkaa tuo nimikkokappale, The Messenger ja The Sleeper. Ne ovat viisi-kuusiminuuttisia heavy metal anthemeita, joissa on mielestäni kaikki kohdallaan.

Identiteetti hukassa

Kun Brian ylistää, miten onnellinen hän on Diamond Headin tämänhetkisestä tilasta, hän ei piilottele millään tavalla sitä, millaisia ylä- ja alamäkiä bändin vuosikymmenet ovat sisältäneet.

– Jossain vaiheessa olin jo vähällä menettää intoni tähän kaikkeen. En etsinyt enää uutta musiikkia, kuuntelin vain samoja 70-luvun bändejä kuin aina ennenkin ja kitaransoitostakin oli tullut vähän pakkopullaa, Brian myöntää.

– Kun sain nuorta energiaa ympärilleni, kaikki muuttui kuin sormennapsautuksesta, ja Diamond Headin 2010-luku on ollut hyvin erilaista aikaa edelliseen vuosikymmeneen verrattuna. Nykyään soitan kuin nuori, juuri kitaraan tarttunut jantteri, harjoittelen päivittäin skaaloja ja treenaan innokkaasti uusia juttuja.

– Olen myös löytänyt bändejä kuten Muse, joka valoi minuun uskoa, että tänäkin päivänä on mahdollista tehdä rajoja rikkovaa musiikkia, joka valloittaa suuria massoja. Myös bändit kuten Monster Truck, The Amazons, Scorpion Child ja RavenEye ovat saaneet minut innostumaan uudesta musiikista.

Tämän todettuaan Brian painottaa, ettei koe laulaja Nick Tartin (bändissä 2004–14) kanssa tehtyjä albumeita All Will Be Revealed (2005) ja What’s in Your Head? (2007) erityisen huonoiksi. Niistä kuitenkin uupui hänen mukaansa ”se jokin”, joka olisi tehnyt niistä täysiveristä Diamond Headiä. 

– Kun aktivoiduimme vuonna 2000, oli kulunut seitsemän vuotta siitä, kun levytimme viimeksi. Ajatuksenani oli tehdä musiikkia alkuperäisen laulajamme Seanin [Harris] kanssa. Se ei kuitenkaan toiminut. Seanin elämä oli ajautunut eri suuntaan ja olimme kasvaneet erillemme. Minä halusin tehdä täysillä Diamond Headiä, ja Sean halusi… kaikenlaista muuta. 

– Kun Nick liittyi bändiin vuonna 2004, se oli hetken aikaa raikas tuulahdus ummehtuneeseen bändiimme. Teimme Nickin kanssa pari levyä, kiersimme useaan otteeseen Amerikkaa, Kanadaa ja Japania ja pääsimme Eurooppaan esimerkiksi Megadethin ja Thin Lizzyn kanssa, joten Diamond Head eli tuolloin täydempää elämää kuin koskaan ennen. 

– Ironista kyllä väsähdin itse musiikkikuvioihin juuri kun meillä oli mahdollisuus ihan kaikkeen. Nick oli kaikkein vähiten syypää siihen, etteivät levymme ottaneet tuulta alleen. Hän oli erinomainen keulakuva Diamond Headille, joka kuitenkin ajautui noihin aikoihin ehkä liian kauas juuristaan. 

Se perkeleen bisnes 

Uudella vuosituhannella Diamond Head alkoi matkata kohti sitä ammattimaisuutta, jonka on viime vuosina saavuttanut. Yhtyeen 1990-lukua Brian kuvailee sen sijaan”vähintäänkin haasteelliseksi.” Syyttävä sormi ei tosin osoita tavanomaiseen grungeen vaan bändiin itseensä. 

– Diamond Headiä on leimannut yhdistelmä naiiviuttamme ja raha-asioita, joita eri managerit ovat hoitaneet aika värikkäällä tavalla, Brian sanoo käheää ääntään selvitellen. 

– 2000-luvulla aloimme tehdä kaiken itse, koska olimme niin pettyneitä siihen, miten muut olivat hoitaneet asioitamme. Syyttelimme pitkään kaikkia muita, mutta minulle on valjennut vasta vuosia myöhemmin, miten mustavalkoisesti suhtauduimme näihin juttuihin. 

Diamond Head julkaisi koko 1990-luvun aikana vain yhden albumin, Death and Progressin (1993), minkä jälkeen bändi hajosi. Albumia on sittemmin luonnehdittu suoraviivaisuutensa vuoksi yhtyeen linjasta eniten poikkeavaksi. 

– Se oli eräänlainen yritys huutaa kaikkia niitä vastoinkäymisiä vastaan, joita olimme vuosien aikana kokeneet. Lähdimme tekemään levyä verenmaku suussa ja näyttämisenhalu suurimmillaan, kitaristi muistelee. 

– Se energia ei kestänyt kovin pitkään. Ensimmäiset biisit syntyivät todella nopeasti, mutta sitten kesti vuosia, ennen kuin levy oli valmis. Olimme käytännössä hajonneet jo ennen kuin levy edes julkaistiin, ja sekin oli lähellä jäädä tapahtumatta. Soitimme silti pari keikkaa siellä täällä esimerkiksi Metallican lämppärinä. 

– Minusta Death and Progress oli aika onnistunut levy, ja erityisesti Sean oli sillä parhaimmillaan. En vieläkään tiedä täysin, mikä Diamond Headissä oli alkanut hiertää Seania niin paljon, mutta luulisin sen olevan sama juttu kuin monilla muillakin: olimme kulkeneet hyvistä levyistä huolimatta jyrkkää ylämäkeä jo yli 15 vuoden ajan. 

Brian toteaa ”Diamond Head -ironian” toteutuneen myös tuolloin: Am I Evil? -coveria soittanut Metallica näytteli isoa osaa siinä, että aliarvostettu Diamond Head tuli tunnetummaksi – aivan liian myöhään. Juuri kun tie oli pedattu otolliseksi, bändi oli leipääntynyt musiikkibisneksen kiemuroihin. 

– Jotenkin meistä oli tullut 80-luvun lopulla isompi rockbändi paperilla kuin oikeasti, Brian naurahtaa. 

– Manageriportaamme tuhlaili isoja budjetteja yhteen jos toiseenkin asiaan, emmekä olleet sen parempia. Rahaa meni enemmän kuin tuli, kunnes oli laskujen maksamisen aika, eikä bänditoiminta enää maistunut samaan malliin. 

– Siksi soitin Radio Moscow’n ja Quillin kaltaisissa coverprojekteissa 80-luvun lopulta 90-luvun loppuun. Se oli tavallaan paluuta perusasioihin. Soitin Thin Lizzy- ja David Bowie -tribuuttibändeissä, koska se oli niin mutkatonta ja opin samalla uusia asioita soittamisesta. 

– Kuka tietää, millaisen suosion olisimme saavuttaneet 90-luvulla, jos olisimme jatkaneet yhtenäisenä bändinä ja kunnon tuen kanssa. Metallica ja erityisesti Lars Ulrich olivat nostaneet meitä jalustalle niin paljon, että nuoremmatkin löysivät viimein musiikkimme, joka oli hukkunut jonnekin 80-luvun metallitulvan sekaan. 

Myöhään tunnustettu legenda 

Kun kuuntelee Brianin kertomuksia Diamond Headin vähintäänkin ohdakkeisesta urasta, niitä on vaikea uskoa todeksi. 

Diamond Headhän on legenda, ja bändin varhaisemman tuotannon kappaleet kuten Am I Evil?, Heat of the Night, It’s Electric, Borrowed Time ja Helpless ovat suoranaisia NWoBHM-ikivihreitä. 

Bändin status ei kuitenkaan ollut lähelläkään myöhempää nostetta 1980-alussa, kun se julkaisi sittemmin klassikoksi tituleeratun Lightning to the Nationsin ja siitä juonnetun Borrowed Time -albumin. 

– Tehdessämme Lightning to the Nationsiä olimme soittaneet yhdessä jo kolme neljä vuotta ja meillä oli tonneittain biisejä. Valikoimme levylle seitsemän parasta noin sadan joukosta, Brian kertoo.

– Demomme ei kiinnostanut ketään. Ei yhtään ketään. Sen takia äänitimme, miksasimme ja masteroimme levyn muutamassa päivässä ihan itse. Olimme niin varmoja sen polveilevan metallin voimasta, että painatimme levystä tuhannen kappaleen painoksen, jota myimme sitten kovaa vauhtia postimyynnissä ja keikoillamme.

– Siitä huolimatta emme saaneet edes levytyssopimusta. Palkkaamamme managerit kävivät kyllä Lontoossa kuunteluttamassa debyyttiämme kaikilla mahdollisilla levy-yhtiöillä, mutta kukaan ei pitänyt siitä. Kaikki sanoivat, että metallimme oli liian kummallista, biisimme olivat liian pitkiä ja bändikään ei näyttänyt tarpeeksi hyvältä.

– Lightning to the Nations ei siis todellakaan ollut ilmestyessään mikään vallankumouksellinen läpimurtoalbumi, joka olisi räjäyttänyt kaikkien tajunnat. Siitä kirjoitettiin aikoinaan ehkä yksi levyarvio, ja siinä se. Metal Hammerin kaltaiset lehdet eivät korvaansa lotkauttaneet, vaikka meiltä löytyi nippu loistavia biisejä.

Diamond Head taisi olla 1980-luvun taitteessa samaan aikaan ajastaan jäljessä ja aikaansa edellä: jos sen varhaiset levyt olisi julkaistu muutamia vuosia aiemmin tai myöhemmin, bändin tarina olisi ehkä erilainen?

– Voi olla. Koko 80-luvun ajan levy-yhtiöt vaativat meitä kirjoittamaan isompia kertosäkeitä ja lyhyempiä hittibiisejä, mutta se ei sopinut yhtään tyyliimme. Kuka tietää, ehkä pidimme kiinni omasta ilmaisustamme liiankin lujasti?

– Polveuduimme bändeistä kuten Led Zeppelin, Black Sabbath ja Deep Purple. Halusimme kirjoittaa pitkiä kappaleita täynnä toinen toistaan komeampia riffejä, aivan kuten nämä bändit olivat tehneet vuosia aiemmin ja Metallican kaltaiset bändit alkoivat tehdä 80-luvun puolivälistä lähtien.

Brian sanoo pitävänsä Diamond Headin 1980-luvun albumeita yhä vahvoina teoksina.

– Suurin virheemme oli, että luulimme kaiken lähtevän liikkeelle levystä. Halusimme niin lujasti tehdä levyjä, ettemme tehneet tarpeeksi työtä keikkojen eteen ja pistäneet itseämme riittävästi peliin, Brian pyörittelee.

– Tämä jatkui Lightning to the Nationsin jälkeenkin. Aloimme tehdä omalla työllämme mainetta täällä Briteissä, mutta meidän olisi ehdottomasti pitänyt pistää kaikkemme peliin ja lähteä kiertämään Eurooppaa ja Yhdysvaltoja vaikka omilla rahoillamme. Suurempi noste olisi tarvinnut suurempia tekoja.

– Osa meistä oli mukana Diamond Headissä intohimosta musiikkiin, osa taas halusi päästä oikotietä rock’n’roll-elämään. Se ei ollut kauaskantoinen yhdistelmä ja johti väistämättömään tuhoon.

– Olen ajatellut viime vuosina, että Diamond Head oli todellinen Diamond Head vuosina 1976–85 ja syntyi uudelleen 29 vuotta myöhemmin. Silloin löysimme jälleen sen Diamond Headin tinkimättömän yhteisen sävelen, jonka luulin hetken aikaa kadonneen iäksi.

Julkaistu Infernossa 5/2019.

Lisää luettavaa