”Kun San Franciscon alueen thrashskene alkoi muovautua 80-luvun alussa, mukana oli ehkä viisikymmentä tyyppiä” – haastattelussa Testament

Keväällä Suomessa kahdesti konsertoineen Testamentin perustaja Eric Peterson rakastaa heavy metalia noin puolen vuosisadan kokemuksella. Kitaristin kipparoima thrash metal -legenda puolestaan täyttää pian neljäkymmentä, mutta eläköitymissuunnitelmat loistavat täydellisellä poissaolollaan.

Testament vuonna 2016.
Kuva: Gene Ambo

Eerie Inhabitants, The New Order, Practice What You Preach, Into the Pit, Raging Waters, The Haunting… Thrash metal -pioneeri Testamentin romuluinen konsertti Helsingin The Circuksessa on edennyt kuuden numeron verran, ja tähän mennessä kaikki yhtyeen esittämät biisit ovat peräisin 1980-luvulla julkaistuilta pitkäsoitoilta. 

Vanhan liiton fanien peukut sojottavat tanakasti kohta kattoa, mutta tuoreemman Testament-materiaalin ystävät lienevät hieman kummissaan. Setin edetessä yhtye esittää pari uudempaakin numeroa, mutta lopuksi laulaja Chuck Billy, kitaristit Eric Peterson ja Alex Skolnick, basisti Steve Di Giorgio ja rumpali Gene Hoglan palaavat perusasioiden äärelle. Yli kolmenkymmenen vuodet takaiset klassikot Over the Wall ja Disciples of the Watch päättävät intensiivisissä tunnelmissa alusta loppuun edenneen konsertin. 

Noin kahdeksantoista tuntia myöhemmin tummatukkainen Peterson istuskelee Tampereen Pakkahuoneen backstagellä. Kaikki mahdolliset ovet ja räppänät ovat visusti kiinni, mutta Hoglanin rumputeknikon soundcheck kuuluu silti varsin napsakasti takahuoneen perukoille asti. 

Napina ja kolina eivät tunnu millään tavalla haittaavan aina yhtä hyväntuulista ja puheliasta Petersonia. Ja tuskin kitaristi on ehtinyt istahtaa alas, kun hän on jo kertomassa edellisillan konsertista. 

– Paiskasimme mainion keikan Oslossa Rockefeller Music Hallissa ja lähdimme ajamaan Ruotsin halki. Tarkoituksenamme oli hypätä laivaan Tukholmassa ja ottaa suunta kohti Helsinkiä. Niinhän me teimmekin, mutta tiukalle se meni, sillä merellä oli valtava myrsky ja moni laivavuoro oli peruttu kokonaan, kitaristi kertoo. 

– Kun sitten lähdimme vesille, aloin toivoa, että meidänkin matkamme olisi peruttu. Aallot olivat julmettuja ja paatti heittelehti merellä kuin vaivainen lastu. Lopulta menin hyttiini kuuntelemaan Mayhemin uutta albumia ja odottamaan matkan loppumista. Täytyy myöntää, että Helsinkiin pääseminen tuntui… no, ei nyt ihan lottovoitolta, mutta todella helpottavalta kuitenkin. 

Testamentin soittolaitteistoa ja lavarekvisiittaa kuljettaneen rekan oli määrä seilata Itämeren yli toisella laivalla, mutta kyseinen alus jäi ruotsalaiseen satamaan. 

– Kun Helsingin-keikkaa alettiin pystyttää, meillä ei ollut oikein mitään. Ei soittimia, ei edes esiintymiskuteita. Onneksi kiertuekumppaniemme Exodusin ja Death Angelin tyypit ovat pitkäaikaisia ystäviämme, joten saimme lainata heidän instrumenttejaan ja vahvistimiaan. Helsingin-keikalla lavan molemmat sivustat olivatkin täpösen täynnä, kun rakkaat kollegamme halusivat nähdä, miten suoriudumme keikasta lainakamoilla. Tai no, ehkä he vain halusivat varmistaa, ettemme särje heidän vehkeitään, Peterson nauraa. 

– Meidän oli pistettävä settilista uusiksi, sillä normaalisti käytämme keikan aikana kolmessa eri vireessä olevia kitaroita, mutta nyt meillä oli mahdollisuus soittaa biisejä vain yhdestä vireestä. No, ainakin vanhan liiton Testamentin ystävät saivat pääsylippurahoilleen täyden vastineen…. Ja mikä olisi ylipäänsä ollut se toinen vaihtoehto? Tietenkin koko keikan peruminen. 

Testamentin, Exodusin ja Death Angelin Euroopan-kiertue kantaa otsikkoa The Bay Strikes Back 2020. Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun nämä kolme San Franciscon lahden alueen, Bay Arean, kasvattia rundaavat yhdessä. 

– Onhan se hämmentävää tajuta, ettemme ole koskaan aikaisemmin tehneet yhteiskiertuetta. Se on sitä erityisesti siksi, että olen tuntenut Exodusin ja Death Angelin herrat 80-luvun alkupuolelta. Eihän niistä ajoista ole kuin vaivaiset neljäkymmentä vuotta, Peterson hymähtää. 

– Maailmanhistoria tuntee muutamia metallimusiikin epäpyhiä pesäkkeitä. Yksi sellainen oli Birminghamin kaupunki 70-luvun alkupuolella, kun taas Norjassa alkoi tapahtua 90-luvun sarastaessa. 80-luvun alkupuoli taas oli Ison-Britannian – siis New Wave of British Heavy Metalin – ja Bay Arean voittokulkua. Olen kiittänyt monet kerran onneani siitä, että satuin elämään San Franciscon laitamilla juuri oikeaan aikaan!

Pelottavia ääniä 

Palataan Bay Arean maineikkaaseen kasariskeneen tuota pikaa, mutta pakitetaan ensin 1970-luvulle. Eric, jos muistelet hieman varhaisvuosiasi, niin miten ylipäänsä ajauduit raskaamman musiikin pariin? 

– Synnyin vuonna 1964, ja isäni ja äitini olivat vain parikymppisiä minut saadessaan. Molemmat pitivät musiikista, ja faijalla oli esimerkiksi Ufon, Led Zeppelinin ja Black Sabbathin pitkäsoittoja. Jos mietin ensimmäistä musiikkiin liittyvää muistikuvaa, mieleeni nousee Sabbathin debyyttilevyn käynnistävä salamointi, kirkonkellot ja yleinen aavemainen tunnelma. Pahaenteiset äänet tuntuivat pelottavilta, mutta halusin siitä huolimatta kuunnella levyn alun uudelleen ja uudelleen. Kun mietin asiaa nyt, elämäni virta taisi löytää uomansa jo silloin. 

– Jos joku olisi sanonut tuolloin, että perustamasi yhtye lähtee jonakin päivänä kiertueelle Black Sabbathin kanssa, en olisi välttämättä uskonut. Mutta niin me vain rundasimme yhdessä kesällä 1992! 

Milloin aloit ostaa omia levyjä? 

– Asuin nuorena Berkeleyn pikkukaupungin laitamilla, ja lähistöllä oli yksi sarjakuvia ja musiikkia kaupannut puoti. Kun löysin sinne ensimmäisen kerran ehkä 16-vuotiaana, sarjikset eivät herättäneet kummoistakaan mielenkiintoa, mutta seinällä olleet Judas Priestin ja Iron Maidenin julisteet kiinnostivat sitäkin enemmän. 

– Ostin Maidenin juuri ilmestyneen debyytin näkemäni julisteen ja levyn kiehtovan kannen perusteella, eikä minun tarvinnut katua vähäisillä rahoilla tekemääni hankintaa. Aloin vierailla kaupassa melkein päivittäin, ja pian omistaja alkoi huikata jo sisään astuessani, että ”Englannista saapui juuri postipaketti, tulehan vilkaisemaan”. Siellä saattoi olla vaikkapa Venomin Welcome to Hell, Angel Witchin nimetön debyytti tai Ravenin Rock Until You Drop. Enhän minä sitä tietenkään kuudentoista ikäisenä ymmärtänyt, mutta tuolloin elettiin uudenlaisen, rankemman metallin historiallisia syntyhetkiä. 

– Ei mennyt kauankaan, kun ryhdyin haaveilemaan oman yhtyeen perustamisesta. Minulla oli onnea, sillä löysin melko pian samanhenkisiä kavereita ja perustimme Legacy-nimisen bändin vuosien 1982–83 vaihteessa. Minun lisäkseni mukana olivat Alex Skolnick, rumpali Louie Clemente, basisti Greg Christian ja laulaja Steve ”Zetro” Souza. 

Jotakin Bay Arean bändien läheisistä tunnelmista kertoo se, että monissa eri ryhmissä on vaikuttanut samoja muusikoita. 

– Zetro lähti myöhemmin Testamentista liittyäkseen Exodusin riveihin, ja esimerkiksi rumpalit Paul Bostaph ja John Tempesta ovat vaikuttaneet useissa Bay Arean yhtyeissä, Peterson selittää. 

– Kun San Franciscon alueen thrashskene alkoi muovautua 80-luvun alussa, mukana oli ehkä viisikymmentä tyyppiä. Sitten meitä oli kaksisataa ja vähän myöhemmin kaksituhatta. Kaikki bändit – edellä mainittujen lisäksi muun muassa Possessed, Vio-Lence, Forbidden ja tietenkin Los Angelesista kulmakunnalle muuttanut Metallica – tunsivat toisensa, ja muusikoiden kesken syntyi pian myös hupiprojekteja. Yksi niistä oli punkhenkinen Spastik Children, jossa vaikuttivat Metallican James Hetfield ja Cliff Burton sekä Exodusin Gary Holt ja Paul Baloff. 

– Kun skene kasvoi, syntyi uusia keikkapaikkoja ja pääsin näkemään livenä muun muassa Mercyful Faten, Motörheadin ja Deathin – Chuck Schuldinerhan asui Kaliforniassa ennen muuttoaan Floridaan. Skenetoiminnan keskus oli mainio musiikkiluola Ruthie’s Inn, jossa paikalliset ja vähän pienemmät muualta tulleet yhtyeet soittivat. Kun vaikkapa Forbidden tai Possessed nousivat lavalle, meininki yltyi aina todella hurjaksi. Jos aihe kiinnostaa, niin Murder in the Front Row -dokumentti ja -kirja pureutuvat aiheeseen vähän tarkemmin. 

– Tämä on kliseisesti sanottu, mutta jos joku olisi tullut selittämään Ruthiesin baaritiskillä shotteja kumonneelle Ericille, että sinun yhtyeesi kiertää maailmalla vielä vuosikymmeniä myöhemmin Death Angelin ja Exodusin kanssa, olisin nauranut todella makeasti. Enhän minä olisi uskonut edes sitä, että olen elossa vuonna 2020!

Unelmat toteen 

Mennäänpä kohti varhaisen Testamentin maailmaa. Kun Metallica löi isosti ja ansaitusti läpi Master of Puppets -klassikolla vuonna 1986 ja Exodusin rattaat rullasivat Bonded by Bloodin (1985) rasvaamina, levy-yhtiöiden uusia lahjakkuuksia haravoineet katseet suuntautuivat San Franciscoon. Eikä mennyt aikaakaan, kun monikansallinen Atlantic Records kiinnitti Testamentin. 

– Se oli ihan uskomatonta. Olimme pikkuisen yli parikymppisiä metallifaneja, ja yhtäkkiä Atlantic löi nenän eteen diilin ja ilmoitti, että nimituottaja Alex Perialas [Metallica, Anthrax, Overkill] odottaa teitä Pyramid Sound -studiolla New Yorkin osavaltiossa. 

– The Legacy -debyyttimme ilmestyi keväällä 1987. Se niitti kehuvia arvosteluita ja kauppakin alkoi käydä mukavasti: ensimmäiset satatuhatta kopiota menivät nopealla tahdilla. Seuraavaksi levy-yhtiö kustansi meidät tien päälle ja rundasimme ympäri Yhdysvaltoja Among the Living -albumin julkaisseen Anthraxin kanssa. Lienee sanomattakin selvää, että olimme onnemme kukkuloilla, sillä kaikki unelmamme tuntuivat käyvän toteen. 

Among the Living -kiertueen avausyhtyeen pesti toi Testamentin myös Manner-Eurooppaan. 

– Kun selvisi, että pääsemme rundaamaan Eurooppaan, minulle olisi yhtä hyvin voitu ilmoittaa, että te muuten lähdette kuuhun. Käytännössä kaikki suosikkibändini tulivat vanhalta mantereelta, enkä voinut oikeasti uskoa, että pääsen näkemään omin silmin Birminghamin, Lontoon, Hannoverin ja Kööpenhaminan kaltaiset suosikkibändieni kotikaupungit. Niin, ja maistelemaan kaikkia mahtavia eurooppalaisia mallasjuomia. 

– Meidät buukattiin yllättäen myös Dynamo Open Air -festivaalille, kun Agent Steel joutui perumaan esiintymisensä. Päätimme saman tien julkaista keikasta myös ep:n, ja Live at Eindhoven kuvaakin sen ajan livetoimitustamme varsin hyvin. 

Tuohon aikaan oli tapana, että bändit eivät juuri pitäneet taukoja. Testamentin maineikas kakkoslevy The New Order ilmestyikin vain vuoden päivät debyytin jälkeen. 

– Ei minusta tuntunut siltä, että meillä olisi ollut mikään erityinen kiire. Vietimme paljon aikaa tien päällä debyyttilevymme jälkeen, mutta kirjoitimme samaan aikaan myös uutta musiikkia. Palasimme Pyramid Sound -studiolle jo loppuvuodesta 1987, ja Alex toimi taas homman päällepäsmärinä. Studiotyöskentely oli jo varsin tuttua ja saimme albumin nopeasti kasaan, Peterson muistelee. 

– The New Order nosti meidät kokonaan uudelle tasolle. Music Television pyöritti videoitamme ja levyn myyntimäärä nousi nopeasti yli kahteensataantuhanteen kopioon. Kiertueet kasvoivat ja meininki oli paikoin todella villiä niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin. Jos Testamentin urasta julkaistaan joskus vuosien kuluttua kirja, saatan uskaltautua kertomaan 80-luvun lopun hurjista ajoista seikkaperäisemmin, mutta vielä tässä vaiheessa joudun sulkemaan suuni. Hah hah!

Kohti death metalia 

Nykyään klassikoiksi luettavilla The Legacy- ja The New Order -levytyksillä uransa käynnistänyt Testament jatkoi studioalbumi ja maailmankiertue per vuosi -tahdilla vielä Practice What You Preachin (1989) ja Souls of Blackin (1990) ajan. 

Viime vuosituhannen viimeinen vuosikymmenen oli tunnetusti vaikeaa aikaa niin Testamentille kuin lukemattomille muillekin metallibändeille. The Ritual -pitkäsoitto (1992) ja sen johtosingle Electric Crown yrittivät vielä päästä Metallican hallitsemille valtavirta-apajille, mutta suuri yleisö ei innostunut. Seurannut studioalbumi Low kertoo jo nimellään yhtyeen tunnelmista vuonna 1994. 

– Alex ja Louie jättivät yhtyeen The Ritualin jälkeen, ja päätimme samalla yhteistyön pitkäaikaisen managerimme kanssa. Kiertuetarjouksia ei enää tullut mistään, ja musiikkiteollisuus vihasi metallia ja rakasti grungea… Kollektiivinen fiiliksemme oli varsin matalalla, mutta emme silti luovuttaneet, vaikka lähellä se kieltämättä oli, Peterson toteaa. 

– Kun aloimme tehdä Demonicia [1997], bändin sisällä oli sellainen fuck the world -tunnelma. Olin itse innostunut Emperorin ja Dimmu Borgirin kaltaisista yhtyeistä, minkä kuulee albumin materiaalista varsin selvästi. 

Nykyään on mielenkiintoista katsoa, mitä 1980-luvulla esiin nousseet thrashbändit tekivät 1990-luvulla. Siinä missä Demonic lähestyi death metalia, Metallica vuosimallia 1997 flirttaili Reload-albumillaan esimerkiksi southern rockin kanssa. 

– Metallican toimintatavat ja samalla ongelmat olivat vähän toisenlaisia kuin meillä, Peterson naurahtaa. 

– Itse rakastin Demonicin rajuutta ja synkkyyttä, mutta albumi oli ymmärrettävästi vähän liian tuhti pala esimerkiksi The Ritual -levyyn ihastuneille Testamentin ystäville. Mutta kun kirjoittaa musiikkia ensisijaisesti itselleen, ei pysty ihan aina miellyttämään kaikkia! 

Testamentin suosio kynti alamaissa, mutta bändi ei siitä suuremmin välittänyt vaan ryhtyi valmistelemaan seuraavaa albumia. Kesällä 1999 julkaistiin The Gathering, joka osoittautui aikamoiseksi pommiksi. Kun Dave Lombardon rumpalikseen pestannut yhtye repäisi pitkäsoiton käyntiin hienolla D.N.R. (Do Not Resuscitate) -rallilla, vakuuttuneita olivat niin vanhat kuin uudet Testament-fanit. 

– Kirjoitin Demonicin jälkeen D.N.R:n sekä Fall of Sipledomen ja keksin tiedustella Dave Lombardon kiinnostusta. Hän kuunteli biisien demoversiot ja vastasi saman tien myöntävästi. Näihin aikoihin yhtyeeseen liittyi myös pitkäaikainen ystäväni Steve Di Giorgio, ja päätimme antaa levylle otsikon The Gathering, sillä albumi tuntui ikään kuin hyvin tyyppien kokoontumisajoilta.

Helppoa ja hauskaa

”Uudestisyntyneen” Testamentin 2000-luku ei lähtenyt The Gatheringin ansioista huolimatta käyntiin toivotulla tavalla. Vanhojen biisien tuoreita versioita tarjonnut First Strike Still Deadly -pitkäsoitto julkaistiin syksyllä 2001, mutta varsinainen uusi studioalbumi ilmestyi – hämmentävää kyllä – vasta keväällä 2008.

– Koko lehden sivumäärä ei riittäisi, mikäli palaisin kaikkien 2000-luvun alkupuolen mutkien pariin, Peterson nauraa.

– Jälkikäteen oleellista on ainoastaan se, että saimme rivimme lopulta järjestykseen ja Nuclear Blastin julkaisema The Formation of Damnation palautti yhtyeen metalliselle maailmankartalle.

Paluualbumi on saanut seuraa Dark Roots of Earthistä (2012) ja Brotherhood of the Snakestä (2016). Nyt käsillä on yhtyeen kolmastoista studiolevytys Titans of Creation.

– Tavoitteeni oli kirjoittaa modernia thrash metalia vanhan koulun hengessä. Kun pääsin vauhtiin, Titansin biisien kirjoittaminen oli helppoa ja hauskaa – ehkä helpompaa ja hauskempaa kuin koskaan ennen.

– Kotitalossani on miesluola, joka on täynnä on vinyylejä, pienoismalleja, julisteita, kitaroita ja niin edelleen. Vetäydyn sinne iltaisin ja saatan avata jonkin pullonkin. Sen jälkeen alan kuunnella hienoja levyjä, eikä yleensä mene kauankaan, kun joku kiinnostava riffi tai melodianpätkä alkaa soida päässäni.

– Hahmottelen uusia ideoita myös tien päällä. Lämmittelen aina ennen esiintymistä, eikä ole mitenkään harvinaista, että tajuan vahingossa tapailevani jotakin tasokkaan kuuloista tuoretta ideaa. Tallennan oivallukset aina puhelimeeni, enkä ole ainakaan toistaiseksi kadottanut luuriani. Hah hah!

Haluaisitko kertoa, mitkä levyt olivat tehokuuntelussa, kun hahmottelit Titans of Creationin materiaalia?

– Kuten aina, Mercyful Faten Don’t Break the Oath ja Melissa ovat listalla, sillä niiden tunnelma on edelleen aivan omaa luokkaansa. Myös Scorpions on eräs suosikkiyhtyeistäni, ja palaan heidän vanhojen julkaisujensa äärelle tuon tuostakin. Bostonin debyyttilevy, Judas Priestin Unleashed in the East ja Ufon Force It olivat myös esillä.

– Uudemmista albumeista olen intoillut erityisesti Taylor Swiftin ja Opethin viimeisimmistä, ja nimenomaan in Cauda Venenumin ruotsinkielisestä versiosta. Minussahan virtaa isäni puolelta vähän ruotsalaista verta, ja ehkä siinä on syy, miksi Livets trädgård ja muut iskevät englanninkielisiä biisejä paremmin.

Kuluvan vuoden osalta Testamentin suunnitelmat ovat selvillä: luvassa on kiertämistä kiertämisen jälkeen. Entä sitten?

– Jatkamme rundaamista myös ensi vuonna, mutta tarkemmat aikataulut ovat vielä avoinna. Vuoden 2022 osalta en osaa sanoa vielä mitään varmaa, mutta bändin perustamisestahan tulee sen lopulla kuluneeksi neljäkymmentä vuotta. Ehkä me keksimme jotakin siihen liittyvää, Peterson aprikoi.

– No, yksi asia on harvinaisen varma: emme ole jäämässä eläkkeelle vielä pitkiin aikoihin! 

Julkaistu Infernossa 3/2020.