On häikäisevän valkoista niin kauas kuin silmä jaksaa kantaa. Ikiaikaisen metsän naavaiset oksistot narisevat tanakan lumikerroksen ja paukkuvan pakkasen puristuksessa.
Kinoksiin painuneet jäljet paljastavat susien vaeltaneen näillä raukoilla ja autioilla rajoilla. Yhdenkään elollisen ääniä ei kuitenkaan kuulu, ehkä muutamaa korpin rääkäisyä
lukuun ottamatta. Pian hämärä alkaa laskeutua jylhien notkojen ja nietosten päälle haudaten samalla viimeisetkin hatarat toivonrippeet ikiaikaiseen vaippaansa.
Kohta on vain pimeää ja kylmää – ja se tuntuu hyvältä.
– Jos me olemme onnistuneet viemään sinut tuollaiseen paikkaan, musiikkimme on täyttänyt tehtävänsä, laulaja Henri Koivula sanoo.
Erityisesti kovalla äänenvoimakkuudella ja yksin nautittuna Shape of Despairin jarrut pohjassa vaeltava monumentaalinen musiikki tekee äärimmäisen vaikutuksen – suuntaan tai toiseen. Jos minkäänlaista reaktiota ei synny, vastaanottaja on todennäköisesti aivokuollut.
– Bändin materiaali tuntuu kieltämättä herättävän usein väkeviä ja syviä ajatuksia. Aika taajaan saa kuulla, että meidän musiikilla on ollut jonkinlainen voimaannuttava vaikutus, laulaja jatkaa.
– Yhtä lailla Shape of Despairin musiikki vaikuttaa voimakkaasti myös meihin. Tätä tehdessä saa myös tyhjennettyä pääkopasta kaikenlaisia asioita, kitaristi-kosketinsoittaja Jarno Salomaa lisää.
– Nyt täytyykin todeta, että olen äärettömän kiitollinen bändikavereille, että he haluavat tuottaa tällaista musiikkia kanssani. Funeral doom ei ole ihan jokaisen jampan kamaa, eikä tällä edes tienaa rahaa… Päinvastoin sitä vain menettää. Aivan niin kuin vuosiakin, joita levyjen tekemiseen uppoaa.
Liikaa uhrautumista
Vuosia on kieltämättä taas vierähtänyt, sillä tuoreen Return to the Voidin edeltäjä Monotony Fields ilmestyi kesällä 2015. Toisaalta voi ajatella, että tämän orkesterin murhaavan painostava sielunmessu vyöryy eteenpäin niin ikiaikaisesti, että vuodet ikään kuin menettävät merkityksensä.
– Shape of Despairin sävellysprosessi on hyvin koukuttava ja kokonaisvaltainen. Toisinaan se vaatii vähän liikaakin uhrautumista ja kaikki muut elämän osa-alueet tuntuvat jäävän toissijaisiksi. Luominen on paikoin hyvin työlästä, eikä sen maailmassa pysty olemaan koko aikaa. No, eipä meiltä sitten tulekaan levyjä ihan liukuhihnalta, Salomaa sanoo.
Miten ja milloin Return to the Void alkoi löytää muotoaan?
– Aloin katsoa uusia biisejä yllättävän pian Monotony Fieldsin julkaisun jälkeen. Jostakin syystä tuoreet ideat kuulostivat hyvin primitiivisiltä, ja mietinkin ensin perustavani jonkin uuden projektin niiden julkaisemista varten, Salomaa kertoo.
– Itse asiassa aihiot olivat niin raakoja, että ne toivat mieleen Shape of Despairin esiasteen Ravenin. Se syntyi 90-luvun puolivälissä kanavoimaan teini-iän angsteja, sulkeutuneisuuden tunteita, jonkinlaista itseinhoa ja sosiaalisia fobioita… Mutta kun sitten pyörittelin uusia ideoita hieman pidempään, tajusin jotakin oleellista. Nimittäin sen, että tällainen äänimaisema on enemmän Shape of Despairiä kuin mikään muu. Lopputulos? No, Return to the Void on tunnelmiltaan hyvin kylmä, synkkä, raaka ja raskas.
Onko bändin materiaalin valmisteleminen muuttunut jotenkin vuosien varrella?
– Useimmiten olen laittanut uusien biisien demoversiot – rumpuineen kaikkineen – kasaan paskalaatuisella syntikalla. Tähän liittyy sellainen mielenkiintoinen seikka, että en ole mikään varsinainen kosketinsoittaja enkä osaa esimerkiksi teoriaa pätkääkään. Silti sävelsin Angels of Distressin [2001], Illusion’s Playn [2004] ja Monotony Fieldsin materiaalin lähes pelkästään synalla. Uusi albumi taas on kirjoitettu yksinomaan kitaralla. Toki solistit sitten miettivät kaiken päälle sanoitukset ja laulujen sovitukset.
– Minulla ei ole mitään tiettyä metodia tekstien kirjoittamiseen, mutta yritän tuoda sanoituskokonaisuuteen aina jotakin henkilökohtaista. Useimmiten vain antaudun musiikin vietäväksi ja jään katsomaan, miten lohduttomiin maisemiin se minut kuljettaa, Koivula sanoo.
– Tällä kerralla uuden materiaalin raakuus ohjasi tekemistä varsin paljon, sillä tietynlainen karheus tuntui sopivan myös teksteihin. Joskus olen käyttänyt paljonkin aikaa muotojen
ja tyyliseikkojen miettimiseen, mutta Return to the Voidin suhteen hienosäätöä ei juuri tehty, vaan sanat ovat pitkälti niin sanotussa ensimmäisessä olomuodossaan.
”Raakuus” on mainittu jo useampaan kertaan. Millaisia muita hallitsevia ajatuksia uusi albumi nostattaa yhtyeen sisällä?
– En tiedä, voiko näin edes sanoa, mutta Return to the Void on meidän ”yhteisöllisin” albumi, yhtyeen toinen laulaja Natalie Koskinen pääsee ääneen.
– Esimerkiksi sovitustyö on tehty aikaisempaa enemmän koko yhtyeen voimin, eikä homma ole ollut pelkästään Jarnon harteilla. Tuntuu muutenkin siltä, että olemme ottaneet isoja harppauksia bändinä.
– Tämä yhteisöllisyys on tuntunut todella palkitsevalta, Salomaa kehuu. – On ihan mieletöntä, että yhtyekaverit ovat löytäneet entistäkin paremmin omat paikkansa tästä tyhjästä syntyneestä musiikillisesta maisemasta ja kyenneet sen jälkeen täydentämään tätä universumia.
Jonkin verran sulkeutuneita
Tässä kohtaa täytyy nostaa esiin jokerikortti nimeltään Samu Ruotsalainen. Rumpali poistui Shape of Despairin vahvuudesta vuonna 2015 tarkoituksenaan laittaa pillit, kapulat ja pannut pussiin lopullisesti.
– Tässä tullaan albumin otsikkoon, sillä Return to the Void tarkoittaa paluuta johonkin vanhaan, muttei pelkästään musiikkityylin osalta. Samu on tosiaan taas remmissä, Koskinen ilmoittaa.
Ruotsalaisen paussin aikana bändissä rumpaloi romanialainen Daniel Neagoe.
– Tulimme ajan myötä siihen päätelmään, että tämä bändi tarvitsee suomalaisen rumpalin. Ei pelkästään logistiikan vaan myös mentaliteetin takia. Ei varmaan jäänyt kenellekään epäselväksi, että me ollaan jonkin verran sulkeutuneita sieluja, Koskinen sanoo.
– Sitä saattaa tehdä tyhmiä ratkaisuja, kun kalenteri on täynnä siviilitöitä ja päässä on keltaista nestettä, Ruotsalainen heittää.
– Kun lähdin Shapen riveistä, olin päättänyt lopettaa soittamisen kokonaan ja myydä rummut pois. Mutta kas kummaa, viimeinen kipinä ei sitten sammunutkaan, ja tuntemukset kääntyivät lopulta päälaelleen. Kun aloin viestitellä Jarnon kanssa mahdollisesta paluusta, päätös oli puoleltani jo ihan selvä.
Kerropa nyt, millaista funeral doomin soittaminen on studio-olosuhteissa?
– No, klikkiä on pakko käyttää, koska tässä hommassa ollaan niin vahvasti tempokarttojen pimeämmällä puolella. Itse pääsen laahauksen sisälle parhaiten niin, että alan soittaa osuuksiani hämärässä huoneessa ja annan iskujen löytää paikkansa jostakin sieltä äänimassan keskeltä.
Ruotsalaisen paluu on sikälikin merkittävä asia, että hän vastaa Return to the Voidin murskaavasta miksauksesta.
– Me ollaan itse asiassa pohdittu jo melko pitkään, että tehtäisiin masterointia lukuun ottamatta kaikki – instrumenttien nauhoitus, miksaus ja niin edelleen – itse. Bändin sisältä löytyy kaikki tarvittava osaaminen, ja me toki itse tiedämme parhaiten, miltä Shape of Despairin jokaisen nyanssin pitää kuulostaa, Koskinen toteaa.
– Juuri nyt tuntui ensisijaisen tärkeältä ja jopa eheyttävältä valmistella Return to the Void ilman ulkopuolista tuottajaa ja/tai miksaajaa. Edellisillä levyillä on ehkä jouduttu tekemään muutamia kompromisseja joidenkin soundijuttujen kanssa, mutta siihen ei tällä kerralla menty, Ruotsalainen sanoo.
– Nyt kitarat operoivat kipurajan tuntumassa ja kaikesta löytyy kaikua ja delaytä niin että melkein hirvittää. Aikoinaan on tehty wall of soundia, mutta me rakennettiin jonkinlainen…. church of sound.
– Uppouduttiin Samun Beat Domination -studion uumeniin todella monta kertaa ja hinkattiin levyn äänikuvaa kyllästymisen saakka. Haluttu soundi oli kovan työn takana, mutta lopputulos on kaiken vaivan väärti. Siihen ei ole mitään lisättävää, Koskinen sanoo.
– Kun miksaus oli viimein paketissa, istahdettiin alas ja luukutettiin kokonaisuus läpi aivan helvetin kovalla. Siinä vaiheessa me ei tosin enää kuunneltu levyä, vaan me tunnettiin se!
Julkaistu Infernossa 2/2022.