Toisen kerran kuluvana vuonna Suomeen rettelöitsemään lentänyt Airbourne sai Tampereella kohennettua esiintymispuitteitaan pykälällä edelliskerralta. Jos maaliskuussa rökitettiin Klubin puolella arkitorstaina, nyt olosuhteet olivat paperilla niin priimat kuin mahdollista: perjantaiehtoo, isompi salitila Pakkahuoneelta ja lämmittelyakti Enforcer suoraan kihisevän kasarimetallitrendin kärjestä.
Vaan niinpä ne paperit myttääntyvät. Enforcerin jouduttua Ruotsissa kovaan mutta jäsenistön säästäneeseen liikennekolariin aussimöykkäreitä lämmitteli ainoastaan sheffieldiläinen Black Spiders. Parhaillaan esikoispitkäsoittonsa julkaisua odotteleva, muutamalla ep:llä väläytellyt teräskaupungin poppoo polkaisi iltaman käyntiin jämäkkään tapaan.
Kolmen kitaran rivistä jyrähti ääniä juurevasta seitkytlukurokista aavikkomaiseen stoner-rytinään ja yksinkertaisen tehokkaaseen, Mustaschia ja Danko Jonesia muistuttaneeseen radiovalmiiseen riffirouhintaan. Sekoitussuhde oli tuttu mutta toimiva.
The Spideriksi itseään kutsuvan parrakkaan laulaja-kitaristin ääni jaksoi kantaa väkevänä yli kitaravallin, mutta olisi kaivannut pienistä chriscornellismeistaan huolimatta lisää sävyä ja repivyyttä todellista karismaa ilmentääkseen.
Presenssin tasollakin karisman elementit tahtoivat jäädä mörkömäiseen heiluntaan ja keskisormien flippailuun. Suurimman huomion keräsikin yhtyeen robottimaisilla, laajoilla liikeradoilla peruskomppia jauhanut töyhtöpäinen rumpali, jonka kasvonliikkeet olivat yhtä lailla huvittavan suureellisia – teatterikorkeaan tuollainen kuuluisi.
Black Spidersin biisinikkarointikyvyt riittivät tasalaatuiseen esitykseen, josta jäi mieleen lähinnä laulajan KISS-unitarinan pohjustama, leppoisasti katurokannut Kiss (Tried to Kill Me) sekä Airbournelle omistettu What Use Is a Rock Without a Roll.
Aika näyttää, jääkö yhtyeen performanssi mieleen hämäränä äijärokkikuriositeettina vaiko varhaisena katsauksena läpimurtoa edeltäneeseen kasvuvaiheeseen. Kyynisenä tahdon kallistua edelliseen. Kun näitä bändejä on kuitenkin niin paljon.
Samaan lopputulemaan päätyi ilmeisesti valtaosa yleisöstäkin, joka halusi pysytellä mahdollisimman lähellä tankkauspisteitä pääbändiä odotellessaan.
Airbourne on urallaan usein esiintynyt isompiensa joukossa samassa toimessa kuin Black Spiders, lämmittelevänä alamaisena muun muassa Motörheadille ja The Rolling Stonesille. Yhtyeestä löytyy silti myös se yksi ylimääräinen vaihde – kutsuttakoon tuota vaikka karvalakkistadionmaisuudeksi – joka kirkastaa keskinkertaisemmatkin kappaleet livetilanteessa kelpo pläjäyksiksi.
Jos keväällä Tampereella nähtiin pienellä lavalla ja ihmisläheisissä olosuhteissa äärimmäisen tiukan setin heittänyt hikilinko, nyt tapitettiin Marshall-muurien ja korvia tykittävän soundin tukemaa ryhmää, jonka into täytti vaivatta laveammatkin tilat.
Keväällä ilmestyneen No Guts. No Glory -levyn pohjilta edelleen keikkailevan kvartetin taiteelliseen repertuaariin mennyt puolivuotinen ei suurempia muutoksia ollut tuonut. Ykköspitkäsoitto Runnin’ Wildin tärkeimmät raidat Girls in Black etunenässä toivat täydennystä kavalkadiin, jonka ytimen muodostivat uuden levyn keskitempoiset, uhkeuteen luottavat raidat Born to Killin, Blonde, Bad and Beautifulin, No Way But the Hard Wayn ja Chewin’ the Fatin malliin.
Keskenään turhankin samankaltaisten tasatamppausten kärjeksi nousi ärhäkällä underdog-asenteella vedetty Bottom of the Well, mutta ei sille mitään voi – Hellfire, Diamond in the Rough ja Too Much Too Young Too Fast ja ennen kaikkea Cheap Wine, Cheaper Women kuulostivat taas paremmilta kuin myöhemmät sisaruksensa.
Laulaja, kitaristi ja Bon Scott -näköiskilpailun musta hevonen Joel O’Keeffe on aika ajoin saanut osakseen soraääniä siitä, ettei lähde kunnon viestintäpeliin yleisönsä kanssa. Perjantai-iltana Tampereella näitä moitteita oli vaikea ymmärtää.
O’Keeffe keuhkosi, narisi ja murisi kuin heikkopäinen, huudatti miellyttävän runsaslukuista yleisöä huomioivaan sävyyn, tarjoili eturiveille vetelemäänsä punaviiniä, sytytteli sytkäriä slovarissa, paiskoi kaljatölkkejä päähänsä, purskutti kaljaa suustaan ja teki muutenkin kaikkensa, jotta rockbändinsä myös näyttäisi rockilta. Basisti Justin Street ja rytmikitaristi David Roads toivat taustatukea maanisella tukanpyörityksellä, stemmahoilauksella ja paikanvaihdolla, mutta illan ylivoimainen katseennaulitsija oli silti J. O’Keeffe.
Hieman epäilytti, olisiko kapoinen kiharapää lähtenyt Pakkahuoneella piuhattoman kitaransa kanssa perinteiselle vaellukselle yleisön joukkoon Girls in Blackin aikana, mutta tämäkin kikka nähtiin. Hintelä nokkamies riipi kitaraansa rotevan nahkatukkaroudarin olkapäiltä ja yleisö nautti lähietäisyydelle pääsystä. Setissä tuntui noin muutenkin olevan keväistä visiittiä enemmän taukopaikkoja intuitiivisille kitarasooloille. Käsiin tunnin ja vartin mittainen esitys ei kuitenkaan missään vaiheessa levinnyt.
Keikan loppuun O’Keeffen veljeksillä ja kahdella soittotoverillaan oli tarjota ne tavalliset: Runnin’ Wild ja Stand Up for Rock n’ Roll. Pieni pettymys oli, että uuden levyn nasakampiin lukeutuvaa Back on the Bottlea ei kuultu, mutta muuten loppuun oli sijoitettu juuri ne biisit, joissa Airbourne on edustavimmillaan.
Se, että raidat muodostavat yli kolme vuotta sitten ilmestyneen ensimmäisen täyspitkän avausbiisikaksikon, voi tietysti hieman arveluttaa. Riittääkö Airbournella luomisen leveyttä ja painoa uusille ässävedoille myös hamassa tulevaisuudessa? Vai onko se sittenkin ennen kaikkea kova bailueläin ja lavapumppu, jonka täytyy yrittää elää parhaista biiseistään mahdollisimman pitkään ja siirtyä ajankuvajaisena sivuun ennen kuin ehtii löytää suuret perusrocktarinat synnyttävän pitkäjänteisyyden?
Kotimaansa ykkösesikuvabändi AC/DC:n mittarilukemiin on tietysti vielä huikeasti matkaa, eikä Buffalon ja Rose Tattoon pieteettitasojakaan vielä parilla satunnaisosumalla saavuteta. Airbournen poltetta hommaansa ei kuitenkaan voi epäillä – manselainenkin yleisö pysyy taatusti jossain muodossa orkesterin sydämessä, kuten O’Keeffe keikan loppusuoralla nyrkillä rintaansa takoen meuhkasi. Yhtye pysynee myös yleisön sydämissä ellei maksava kansanosa äkkiä päätä olla tapaamatta bändiä sen sydänmaalla, ylimitoitetun PA-laitteiston keskellä.
Lyhytjännitteistä hyvää, mutta hyvää silti.
Teksti ja kuvat: Mikko Kuronen