Maailman paras pienlehti Isten antoi metallin klikkiytymistä ja luutumia ivanneessa Isten 100 -eepoksessaan (1999) kolme määritelmää skenemetallille. Klubin syyssunnuntaisen keikkaillan kohdalla näistä voidaan ottaa premisseiksi kaksi jälkimmäistä.
Istenin mukaan skenemetallia soittavat ihmiset, joita aidosti kiinnostaa oman musiikin tekeminen mutta jotka eivät toistaiseksi ole löytäneet tunnetta tai idea, jonka voisivat ilmaista. Näistä ihmisistä tuntuu, että metalli on heille jotain velkaa. Itse he eivät kuitenkin ole vastuunalaisia metallille. Tuloksena syntyy ”kokeiluja” syntikoiden, viulujen, huilujen, muiden nössöjen instrumenttien, runouden, pyöröovien, klassisen musiikin, teknon, filosofian, romantiikan, tyttöystävien, vanhan koulun ”trash” metalin, teatterin ja melkein minkä tahansa muun parissa. Toisen Istenin antaman määritelmän mukaan skenemetallilla ei välttämättä ole mitään tekemistä metallin kanssa – usein se on jopa loukkaus metallia kohtaan. On samantekevää luokittavatko tekijät musiikkinsa itse metalliksi, ja sen vuoksi metallin ympärillä pyöriikin kaikenlaisia toivottomia, gootti-, cold meat-, folk-, industrial- ja ambient-projekteja, joita julkaisevat metalliin kytköksissä olevat levylafkat.
Anathema, Anneke van Giersbergen ja Petter Carlsen ovat kaikki metallin lapsia. Vielä vanhainkodissakin näiden artistien ovessa lukee ”metal-oriented”. Onko se yhtyeiden itsensä mielestä kiroilun vai ylpeyden aihe, tuntuu vaihtelevan päivästä ja soittajasta riippuen.
Ihmissuhteiden kierteisistä puolista monia melankolisen rockin kärkikajahduksia truutannut Anathema oli aina vuonna 1995 ilmestyneeseen The Silent Enigmaan asti Celtic Frostin ja Paradise Lostin taiteellisia jätöksiä nuuskinut, santapaperisesta doom/deathista kohti vähemmän kömpelöä ”goottimetallia” nitkuttanut yhtye, joka itsensä löytäessään hukkasi metallin. Metallin ensimmäisiin taiteellisesti vakuuttaviin naisääniin lukeutunut Anneke van Giersbergen pelasti The Gatheringin hieman samantyyppisestä tilanteesta, kulki bändin mukana 1990-luvun kansansuosion vuodet ja 2000-luvun yhä äänitapettisemman kauden. Kunnes lähti. 27-vuotias norjalainen laulaja-lauluntekijä Petter Carlsen on kolmikosta vähiten tunnettu, mutta niinpä vain hänkin tulee hevimetallin ja raskaan rockin viitekehyksestä. Tähän mennessä ainoa levy, viimevuotisen albumidebyytin You Go Bird on tehty yhteistyössä In the Woods…issa ja Drawnissa unohtumattomia progressiivisia metallilevyjä kitaristina edistäneen Christer Andre Cederbergin kanssa.
Kaikki illan artistit ovat saaneet metallilta paljon – mahdollisuuden ilmaista itseään, yleisön, taiteellisen uskottavuuden, usein myös julkaisukanavan – mutta eivät anna sille nykyisessä tuotannossaan paljonkaan huomiota. Vaan niinpä vain tekin luette tätä metallisivustolta ja olittepa mahdollisesti jopa joku niistä lukemattomista hevipaitoihin sonnustautuneista pitkätukista, jotka kävivät artistit paikan päällä katsastamassa. Juuri tähän ”avomielisen” ja kaikkiruokaisen musiikkimaun mantramaista gospelia kaiuttavaan metallin ja muun musiikin väliseen limboon uppoan itsekin. Juuri siihen koloon, jossa ei osata päättää mitä halutaan, vaan otetaan vähän kaikkea vähän kaikesta.
Kokeiluja syntikoiden, viulujen, romantiikan, folkin, ambientin ja gootistelun kanssa ei illan artisteista moni voi itsestään irrottaa, mutta – jos tukeudutaan Istenin määritelmään – miten on sisällön kanssa? Ovatko soittajat keksineet ”tunteen” tai ”idean” ilmaisunsa pönkäksi tilassa, jossa metallinen kuori ei enää sen paremmin suojaa kuin ahdista?
Iltaman aloittaneen norjalaistrubaduuri Petter Carlsenin repertuaari koostui pääasiassa säröttömästä ja ketään satuttamattomasta sähkökitarakudelmasta. Mies, ääni ja kitara -pohjalta, muttei springsteenmäisen rehevästi tai dylaniaanisen narisevasti, vaan nykyisestä indiepopista tuttuun, poikamaiseen ja sisäänpäin kääntyneeseen tyyliin. Tyyli istuikin painavamman rockin maailmasta vähäeleisempään ilmaisuun kehittyneelle sooloartistille hyvin.
Carlsen ei varustellut kappaleitaan loputtomilla mieleenjäävyyksillä, mutta äänimaiseman paljas minimalismi ja tilanteen intiimihkö tunnelma antoivat tämän anteeksi. Miekkosen kirkas ja kaunis, aavistuksen Damien Riceä muistuttava ääni hinasi lauluja syvemmälle mielihyvän alueelle. Enteiltiinpä e-bow-iltamiakin jo varhaisessa vaiheessa sähköjousen raukeantarkalla venyttelyllä. Välispiikeissä sympaattisesti ujo norjalainen kertoi olevansa soittamisesta yhtä aikaa hermostunut ja innoissaan – hermostunut luultavasti siksi, että loppuunmyydyn sunnuntaikeikan yleisö oli lähtenyt aikaisin liikkelle ja tapitti Carlsenia tiiviisti kuunnellen, pääluvultaan tiheänä jo alkuminuuteista asti.
Setin loppupuolella soittajienkin piiri alkoi kasvaa, mutta pyöri silti pienenä. Ensin huikattiin Danny Cavanagh säestämään Carlsenin soittoa sähköpianolla, sitten setin päättävässä Pull the Brakesissa mukaan taustaharmonioita laulamaan talsivat myös Vincent Cavanagh ja Anneke van Giersbergen. Dannyn kera Carlsen pystyi vielä säilyttämään musiikkinsa ja laulunsa vähäeleisyyden, mutta päätöskappaleessa Vinnyn ja Anneken hyökyvät taustaharmoniat varastivat turhankin paljon huomiota intiimiltä biisiltä. Muusikot itse tuntuivat olevan yhteistyöstä ja -kiertueesta erittäinkin hyvillään. Etenkin Danny ylisti norjalaisen kappaleita täysin varauksetta ja yltyi paremmaksi vakuudeksi tekemään biisien välissä palvovia kumarruseleitäkin tämän suuntaan. Carlsen laittoi kohteliaasti hehkun kiertämään kehumalla vuolaasti Anatheman edellisiltaista esiintymistä Teatrialla. Mukavaa, kun on mukavaa.
Kun Carlsen ja Cavanaghit olivat hommansa hoitaneet, nämä poistuivat lavalta mutta Giersbergen jäi aloilleen toisen lämmittelyaktin virassa ja starttasi settinsä saman tien. Annekella ei ollut mukanaan Agua de Annique -bändiään, joten rouva säteili lavalla laulumikrofonin, sähköpianon ja akustisen kitaran nojalla. Ja todellakin säteili: on vaikea tajuta kuinka neljääkymmentä käyvä (s. 1973), käsivarsistaan vahvasti tatuoitu muusikko pystyi keräämään olemukseensa niin valtavasti vetovoimastaan tietoista ”aikuista naista” ja samalla ujonpirteää tyttölasta. Vakuuttavaa oli sekin, kuinka hyvin artisti pystyi pelaamaan tämän jännitteen kanssa vaikka vain ylähuulta kohottamalla tai fraseerausta ja artikulaatiota muuttamalla. Pienet eleet niin musiikissa kuin soittajassaan johdattivat keikkaa niin suvereenisti, että jokaisen kuulijan olisi suonut seurata esitystä maksimissaan viiden metrin päästä. Laulajan kirkkaana ja heleänä resonoiva äänikin oli täysimuotoisessa iskussa.
Settilistaan kuului niin The Gatheringiä (mm. kuolettavan hieno rakkauslaulu My Electricity), Agua de Anniqueta (mm. tappavan karmea erolaulu Day After Yesterday) kuin coverointia (Dannyn kanssa vedetty Damien Rice -laina The Blower’s Daughter, jossa pidettiin sydämistä kiinni ja tunnelmoitiin). Edellä mainittujen kohokohtien lisäksi mainita sopii Agua de Anniquen Air-debyytin (2007) avaava Beautiful One, joka toimi akustiselle kitaralle sovitettuna aivan loistavasti. Keikka jätti lopulta kuvan vapautuneesta artistista, joka teki lavalla juuri sitä mitä halusi tehdä ja teki sen erittäin viehkosti. Metallia ei tarvinnut muistella, vaikka kevyttä tangeerausta sen suuntaan Gathering-materiaalin formussa tunnusteltiinkin.
Seitsemän vuotta ei ole lyhyt aika. Sinä aikana Anathemakin on ehtinyt poiketa Suomessa useampaan otteeseen esittelemässä vanhoista vedoista koostuvia settilistoja. Mikään ihme ei ollut, että yhtye käynnisti tämänkertaisen visiittinsä neljän veisun suoralla uusimman We’re Here Because We’re Here -levyn alkupuoliskolta. Jo laiskanraukeasti levyn ja keikan korkannut Thin Air osoitti, että krautilta toistonsa nappaava, hivenen steriilikin tunnelmointi todella herää eloon ja ryskeeseen lavalla. Etenkin laulaja-kitaristi Vincent tuntui keikan alussa kuin irti päässeeltä pedolta. Mies tärisi, hyppi, riehui, rankoi kitaraa kuin raiskaajaa ja tähysti yleisöön katseella, jonka selväjärkisyydestä ei voinut olla alkuunkaan varma. Kaikesta huomasi että bändillä oli paljon pelissä. Yleisön puolelleen voittamisesta ei voinut jäädä pienintäkään epäilystä. Kun Summernight Horizonin loppupuolen kasvattelut tulivat ympäri korvia kaoottisin kiertein, huomasi että kyllä – tältähän tämän pitää kuulostaa ja tämähän on aivan saatanan kovaa! Dreaming Light toi hommaan pientä lepuutusta ja hengähdystaukoa, kunnes Everythingin nykivätempoinen jynkytys taas todisti uuden materiaalin parhaita liveominaisuuksia.
Uuden levyn lineaarisen esittelyn jälkeen alettiin palailla takaisin päin. A Natural Disasterin (2003) omaperäisimpään kärkeen kuuluva Closer vokoodereineen ja robottisine kosketinkuvioineen sopi aloitettuun linjaan erittäin hyvin. Sitä seurannut hyppy vanhimpaan keikalla kuultuun Anathemaan oli kuitenkin iso: tusinan vuotta vanhat Lost Control ja Destiny kuulostivat erilaisen, romuluisemman bändin tekeleiltä, ja Les Smithin vanhan miehen kädetkin (katsastakaa A Moment in Time -DVD ja sanokaa että miehen kädet eivät näytä pelottavilta) joutuivat loihtimaan koskettimistoltaan kovin päivettyneen oloisia äänipetejä. Pientä vanhentuneisuuden tuntua eivät poistaneet Lost Controliin ujutetut Antony and the Johnsons -henkiset kiekumiset eikä Destinyn lopun harvinaislaatuisen intiimi yleisön ja soittajien totaalihiljaisuuden hetki. Se näytti hämmentyneistä naurahduksista päätellen yllättävän bändinkin. Heti perään startannut pettämätön liverokkijuna Empty loi dramaturgisesti useammallakin tasolla mielettömän osuvan vastinkappaleen.
Vinnyn ilmeisestikin improvisoidun ja oudohkon Auld Lang Syne -melodialla kulkeneen We’re Here Because We’re Here -veisuupätkän myötä oli aika palata hetkeksi uuteen materiaaliin, tarkemmin uuden levyn tyypillisimmin Anathema-henkiseen raitaan Angels Walk Among Us. Niin mukavan hempeästi kuin kappale soljuikin, se tuntui sittenkin jollain lailla haljulta ja ulkoa opiskellulta. Eipä Vincent turhaan vakuutellut biisin perästä, että seuraava Ana-levy tulee olemaan rutkasti Angelsin emolevyä priimampi. Helppohan sitä on lupailla, jos seuraajaa odotellaan taas puolen tusinaa vuotta. Pian jyhkeydestä riisutun ja tummasti svenganneen Deepin perästä bändi intoutui vetämään WHBWH:n kuningasraidan A Simple Mistakenkin. Bändin soundiin uutta tuulta tuonut kappale liikkui lauteilla paljon kulmikasta levyversiotaan suoremmin – ja vaisummin. Olipa muuten ensimmäinen uuden levyn biiseistä, jonka rumpali John Douglas soitteli ilman kuulokkeita, mikä kertonee jotain bändin motorisemmasta, napakampaan rytmiikkaan perustuvasta nykyilmeestä.
Kun edellä mainitun Douglasin sisko Lee oli saatu taas kerran juoksutettua lavan sivustalta laulamaan savuinen Portishead-pastissi A Natural Disaster, pitkäksi arvattu keikka otti lisäpituutta Dannyn kitarakaappiongelmista. Ilmaiseksi Englannista saatu vahvistin sanoi yhteistyösopimuksen irti (Vinny: ”You get what you pay for”), rikkinäinen peli laitettiin vaihtoon ja sooloartistinakin melko hyvällä menestyksellä siipiään kokeillut Danny paikkasi väliaikamusiikilla. Akustisina vedetyt Radiohead-coveri Exit Music ja Annekelle omistettu Are You There? toivat keikkaan mainiota vaihtelua ennen paluuta bändikokoonpanolla vedettyihin painavampiin ja paisuttelevampiin Ana-originaaleihin.
Kun pelit ja jermut oli taas saatu lavalle – ja kun aiemmilta keikoilta tuttu Judgement/Panic-potpurin oli mennyt ohi höyryjunan fysiikalla – liverpoolilaiset laittoivat savukoneen laulamaan niin lavalla kuin musiikissa. Utuisa himmailukolmikko Temporary Peace-Universal-Hindsight osoitti, että edes liveympäristö ei poista bändin nykyjammailujen pilvistä ilmettä – kun vielä A Fine Day to Exitin (2001) päätösraita oli tarttuva ja nätisti keinahteleva, jälkimmäiset jäivät perätysten laitettuna näinkin pitkän setin häntäpäässä lähinnä unohtamisen arvoisiksi.
Jäljelle jäivät encoret. Vielä ensimmäinen runkoon kuulumattomista esityksistä, aina Judgementin (1999) fillerinä pitämäni Parisienne Moonlight vaipui Leen kohtalokkaasta laulusuorituksesta huolimatta vähän turhan oloiseksi. Naisen ratkaisu hipsiä lavalle ja sieltä pois aina samalla hassunkömpelöllä ja teennäisen varovaisella tavalla alkoi ärsyttää sekin. Onneksi heti perään alkoi tapahtua. Koska bändi oli jättänyt aivan vanhimman materiaalinsa keikkasetin ulkopuolelle, illan raskainta sarkaa edusti kolossaalinen One Last Goodbye. Oli vakuuttavaa, kun lavalla runttasi menemään kolme äitinsä menetyksestä ammentavaa kielisoittajaa, ja paino todella kuului musiikissa ja tulkinnassa. Kun perään laitettiin muutaman Pink Floydin Shine on You Crazy Diamondin nuotin maustamana yksi bändin onnistuneimmista menevyyden ja kaihon liitoksista, Fragile Dreams, keikka oli nopeasti onnistuttu taittamaan hieman hahmottomasta fiilistelystä takaisin biisien kultasuoneen.
Mutta siinä se, hitusta vajaan parinkymmenen veisun jälkeen, sitten olikin. Anathema näytti Tampereella, ettei sen edelleenkään kannata katsoa metalliseen menneisyyteensä vaan uskoa, että yleisö on kasvanut yhtyeensä mukana. Vaikka Cavanaghien ja Douglasien perhebändin voi tämänkin setin jälkeen säilyttää keikkabändien kärkirankingissa, on yhtyeellä etenkin vanhan materiaalinsa osalta esillepanossa kevyttä manerismia. Onneksi Anathema halusi kuitenkin tuoda painavasti esiin uuden levynsä junnaavampaa materiaalia, joka toimi etenkin esityksen alkupuolella kuin unelma. Ei metalliliitteistä skenemusiikkia vaan tunnetta, idean kera.
Teksti ja kuvat: Mikko Kuronen