Tunnustettavahan se on: I Surrender, kuultuna radiosta joskus 80-luvun alkupuolella, räjäytti juuri toiselle vuosikymmenelle päässeen kossin tajunnan. Se on ensimmäisiä raskaan rockin kappaleita jotka ovat jääneet mieleen, ja edelleenhän tuo kuulostaa kovalta – joskaan ei liian usein kuultuna.
Enpä silti osannut arvata, että tuon veisun voisi vielä kuulla livenä ja että klassinen heviunivormuni olisi yleisössä vähemmistössä. Miespuolisen porukan päällä kun näki enemmän erilaisia ja -värisiä kauluspaitoja kuin mustia bändipukineita.
Pukeutumiskoodin selittää Pakkahuoneelle hieman vaatimattoman, noin vajaa viisisataapäisen yleisön ikäjakauma. Moni paikalle saapunut olisi voinut ottaa paremman puoliskonsa sijasta mukaan raskaasta rockista innostuneen teini-ikäisen jälkikasvunsa teemalla ”tällaista oli heavy rock, kun isä oli nuori.”
Lavalla ei ollut puhettakaan pappamenosta, kun setti tempaistiin käyntiin kivenkovalla ja vauhdikkaalla Tarot Woman–Kill the King -kaksikolla. Ennakkoluulot pahasti ikääntyneistä ja osittain divaritason muusikoista lämmittelemässä vanhoja hyviä aikoja ja keräämässä rahat pois ”hieman irrottelemaan ja rokkaamaan” tulleelta yleisöltä unohtuivat sen sileän tien. Sen verran vakuuttavaa oli ammattimiesten esiintyminen.
Ilahduttavinta oli huomata, kuinka kovassa vedossa herra Joe Lynn Turner on ja kuinka bändi ei tyytynyt soittamaan pelkkää 70–80-lukujen taitteen popimpaa materiaalia, vaan varsin kattavan setin myös vanhempaa tavaraa. Ja vaikka maailmassa ei ikinä voi olla kuin yksi Ronnie James Dio, ei Turnerin tulkintaa Dion vetämissä Rainbow-klassikoissa voi väittää mitenkään huonoksi, vaikka pienimuotoista ”fuskaamista” tapahtuikin. Esimerkiksi Man on the Silver Mountainin tai Long Live Rock ’n’ Rollin kaltaiset vauhdikkaat raidat vedettiin astetta hitaammalla tempolla.
Siinä missä Jürgen ”Ritchien poika” Blackmore oli kuusikielisen varressa mies paikallaan, ja ilmeisesti perinyt myös ainakin osan isänsä musikantin geeneistä, show’ta johdatti Turnerin lisäksi basisti Greg Smith. Herran kasvoilta paistoi koko setin ajan vilpitön soittamisen ilo, eivätkä stemmalaulutkaan lähteneet huonosti.
Hittitykityksestä johtuen varsinaisen setin puolivälissä soitetut, Stranger in Us All -albumilta napatut Ariel ja Wolf to the Moon latistivat hivenen tunnelmaa, vaikka eivät varsinaisesti huonoja kappaleita olekaan. Turnerin ääni tuntui hieman väsyvän setin loppua kohden, mutta ilta ei ollut ensi vuonna 60 täyttävältä rokkikukolta missään nimessä väheksyttävä suoritus.
Varsin flegmaattinen yleisö innostui taputtamaan hieman yllättyneen yhtyeen pariinkin kertaan lavalle soittamaan neljä encorevetoa. 105 minuuttia on tullut usein vietettyä huonomminkin.
Biisilista:
Tarot Woman
Kill the King
Can’t Let You Go
All Night Long
Death Alley Driver
Eyes of the World
Ariel
Wolf to the Moon
I Surrender
Man on the Silver Mountain
Jealous Lover
rumpusoolo
Stargazer
Long Live Rock ’n’ Roll
Encoret:
Gates of Babylon
Since You’ve Been Gone
Can’t Happen Here
Spotlight Kid
Teksti ja kuvat: Miika ”Mega” Kuusinen