Noin kolmenkymmenen vuoden ajan enemmän tai vähemmän aktiivisesti toiminut Azazel on yksi kotimaisen black metalin ehdottomista monumenteista. Jäseniä ahkerasti vaihtanut bändi profiloituu vahvasti yhteen mieheen, alusta asti mukana olleeseen solisti Lord Satanachiaan, jonka välitön persoona on tullut monelle tutuksi niin television kuin internetinkin välityksellä.
Mäntässä majapaikkaansa pitävä Satanachia on pysytellyt uskollisena synkälle tyylilleen ja tuntuu kirjaimellisesti elävän ja hengittävän black metalia. Mies puhuu paljon, ja mielellään suosikkiyhtyeistään, joiden nimiä hän pudottelee tämänkin haastattelun aikana kymmeniä, vetäen tarkasti rajan ”oikean ja väärän mustan metallin” välille.
Lienee sanomattakin selvää, että miehen mieli halajaa 1990-luvun alun black metaliin, joka toimi aikoinaan suurena sykäyksenä Azazelin uran alulle.
– Me alotettiin 1991, jolloin tehtiin eka treeninauha, Satanachia muistelee.
– Sitä ennenhän me soitettiin Behemoth-nimellä, mutta sitten mä sanoin kuusi vuotta sitten edesmenneelle Samiazalle [basso ja kitara], että sellainen bändihän on jo Puolassa, perkele! Ei helevetti, eihän tää tälleen voi mennä!
– Puolan Behemoth oli sentään vielä silloin black metalia, mutta nykyaikainen Behemoth ei kelpaa mulle. Ehkä The Satanist [2014] toimii jotenkin, mutta muuten ei. Siinä on oikein kunnon poser-bändi, saatana!
– Jos puhutaan Puolan skenestä, niin mulle se on vanha Graveland, Cultes des Ghoules, Veles, Mastiphal, Sacrilegium, Infernum ja Black Altar. Siellähän on ihan vitusti hyviä bändejä, etenkin tuo Cultes des Ghoules. Se on aika uus yhtye, mutta helevetin hyvä! Uus Graveland ei oo tosin enää sitä, mitä se oli ennen vanhaan.
Erilaista black metalia
Pelkästään Azazelin parissa työskentelevällä Satanachialla on aihetta ylpeyteen, sillä yhtyeen kolmas kokopitkä Aegrum Satanas Tecum julkaistaan syyskuussa.
Kyseessä on huomattavan rujo black metal -albumi, joka kuulostaa tutulta Azazelilta, mutta tekee jälleen käännöksen uuteen suuntaan sisältäen ehkä jopa entistäkin väkivaltaisempaa ja rosoisempaa tavaraa.
Sisimmässään se on ikivanhoja, lukemattomia kertoja kuultuja temppuja toisteleva kokonaisuus, mutta levy on mielenkiintoisella tavalla kiinni myös tämän päivän hengessä.
– Jos sitä vertaa niihin vanhempiin, on se erilaista. Se on vähän erilaista black metalia – en sitten tiedä, onko se hyvällä vai huonolla tavalla sitä. Oiskohan se periaatteessa meidän rankin levy… vaikka se splitti Goatmoonin kanssa [2011] oli myös aika raaka.
– Edellisestä [Witches Deny Holy Trinity] on aikaa kuusi vuotta, joten kyllähän se musiikki on siitä vuosien varrella muuttunut. Se on kuitenkin edelleen selvästi black metalia, että ei se oo silleen kuitenkaan liian erilaista.
Albumin nauhoitukset sujuivat tällä kertaa hieman normaalista studioreissusta poikkeavissa merkeissä.
– Levy äänitettiin toisaalla, ja laulut vedettiin purkkiin täällä mun kämpillä. Miksaaja tuli tänne, otti kaikki laitteensa mukaan, ja hyvinhän se toimi! Koronan takiahan se piti tehdä niin, koska mulla on diabetes.
– Mä oon riskiryhmässä, mutta koska ”me palvotaan kuolemaa”, niin eihän meidän pitäisi tehdä tällaisia juttuja, eikö niin? Satanachia naurahtaa.
Moni saattaa pitää tuhoa, tuskaa ja kuolemaa palvovan laulajan koronavarovaisuutta huvittavana, minkä myös Satanachia takuulla tiedostaa. Täytyy kuitenkin muistaa, että tämänkin yhtyeen taustalta löytyy vain ja ainoastaan ihmisiä.
– Eihän nyt oo mitään keikkojakaan. Meilläkin piti olla niitä, mutta eihän me koronan takia mihinkään päästä. En sitten tiedä, miten Steelfest hoituu ensi kesänä, koska sinnehän meidän pitäis mennä.
Mikä on oma mielipiteesi koronarokotuksista?
– Kyllä ne on mun mielestä ihan ok. Ite oon käynyt ottamassa jo yhden rokotteen. Se rokotepassi tosin kuulostaa typerältä jutulta – ilman sitä ei pääse edes Viroon. Mutta kiitetään tästä asiasta kiinalaisia, koska sieltähän se tauti on lähtöisin, vaikka sen alkuperä onkin vähän epäselvä.
Julkisuuden kirot
Azazelin julkisuuskuvaan ovat vaikuttaneet erityisesti muutamat esiintymiset Suomen televisiossa. Koko tapahtumaketju sai alkunsa vuoden 2017 Steelfest-keikalla, jolla bändi esiintyi tukevassa humalassa ja sanalla sanottuna surkeasti.
Kohta keikkapätkä löysi tiensä internetiin, ja soppa oli valmis. Video keräsi maailmanlaajuista huomiota, ja pian Azazelin nimi oli jo monen genreä tuntemattomankin tiedossa – eikä ainoastaan positiivisessa mielessä.
Ei liene väärin sanoa, että yhtyeestä kasvoi ”yhden yön aikana” Suomen kenties tunnetuin black metal -porukka.
Sittemmin bändi on noussut lavalle vaihtelevassa kunnossa. Viimeisin suuremmalle katsojakunnalle tarjottu esitys oli viimevuotinen Steel TV -striimikeikka, jonka Azazel hoiti uuden albumin äänitysten tapaan, Satanachia sanoituksia kotonaan karjuen ja muu bändi Hyvinkäällä soittaen.
– No joo, sehän nyt oli ihan floppi, mutta niin oli se muutaman vuoden takainen Steelfest-keikkakin, koska me oltiin niin kännissä. Se oli niin karmee, että oikein hävettää. Hyvä, että ei tullut turpaan sen jälkeen.
– Hyviä esiintymisiä on puolestaan ollut Oulun Rites of Northissa ja sitten Vernissa Rot Festissä muun muassa Black Witcheryn kanssa. Black Witcheryn äijät on helvetin asiallisia tyyppejä – sain niiden nimmarit jokaiseen levyyn. USA:n black metal on muutenkin hyvää. Jenkeissä ja Kanadassahan on ollut aina se war metal -tyyli, eli ihan kauheeta mättöä koko ajan. Suomesta sitä ei oikein löydy, paitsi Archgoat nyt tietysti, joka on mun mielestä Suomen paras bändi.
Tunnistetaanko sinut, kun liikut niin sanotusti ihmisten ilmoilla?
– No, mehän esiinnyttiin siinä Madventuresissakin. Sen jälkeen valitettavasti kyllä. Mä yritän peittää naamani aurinkolaseilla, mutta tää äänihän on aina ihan samanlainen, Satanachia tuhahtaa.
– Siinä Madventuresin jaksossa oli Tappara–JYP-matsi just menossa, ja kun JYP tasoitti ottelun, niin kyllä televisio sai kyytiä! Sama televisio on vieläkin tuossa ja toimii, hah hah. Hyvin se vielä jaksaa. Saa nyt nähdä, miten käy, kun syksy tulee ja Tappara aloittaa kautensa.
Azazelin tv-esiintymiset eivät lopu Madventures-vierailuun.
– Oltiin myös siinä Enbuske, Veitola & Salminen -show’ssa. Ei jumalauta, kyllä mua vähän nauratti, kun me oltiin siellä. Nehän juonsi, että ”katotaan, onko pojat selvin päin”. No, ei tietenkään, mehän juotiin siellä baarikaappi tyhjäksi. Sitten mä kysyin sen jälkeen Veitolalta, että onko se lesbo, hah hah.
Kaikki julkisuus ei ole laulajan mielestä hyvää julkisuutta.
– En mä kuitenkaan nauti julkisuudesta, koska me ei olla mikään Dimmu Borgir, vaan me ollaan ihan erilaista black metalia. Tämä on tosi omituista, koska me ollaan underground-bändi, ja kaikki nuo tv-hommat… Tässä yksi päivä mietinkin, että mitä vittua oikeasti?!
Musiikin rakennuspalikat
Kuten käy ilmi, julkisuus ei ole muuttanut Azazelin musiikkia, vaan linja on säilynyt pikimustana ja takuuvarmasti saatanallisena. Onkin ollut mielenkiintoista huomata, että vaikka sen pääasialliset biisintekijät ovat vaihtuneet vuosien mittaan muutamaankin otteeseen, yhtye on onnistunut säilyttämään tyylinsä – eikä kyse ole ainoastaan Satanachian helposti tunnistettavasta lauluäänestä.
Yhtyeen musiikki on kumartanut syvään norjalaisen black metalin alkuhämäriin, ja siitä löytyy paljon tunnistettavia vaikutteita muun muassa vanhasta Darkthronesta, Gorgorothista ja alkuaikojen Emperorista.
Satanachia osoittaa kiinnostuksensa myös suomalaista, ruotsalaista ja kreikkalaista metallia kohtaan. Nekin toimivat suurena inspiraationa.
– Mä sanoisin, että on neljä suomalaista bändiä, joista mä erityisesti tykkään: Impaled Nazarene, Beherit, Archgoat ja Barathrum. Ja Black Crucifixion. Ja vanha Behexen nyt tietenkin on kova. Sua ihmetyttää, että miks mä en puhu Baptismista ja Sargeistista mitään, mutta kun mää en tykkää niistä. Kaikki ei vaan kato lähe.
Nykyisin Suomen skenen bändeissä kiertävät aika pitkälti samat tyypit.
– Niin, onhan Kreikassakin aika paljon samoja jätkiä monessa bändissä. Mutta Mardukiin mä en ikinä kyllästy. Vaikka on Legion tai Mortuus laulajana, niin se ei meinaa mitään – molemmat menee. Funeral Mist on kans vitun kova.
– Morganille [Håkansson, Marduk] pitää kyllä nostaa hattua, koska se on tehnyt niin kauan black metalia. Abruptumiakin tekee, vaikka It tappoi itsensä.
– Itin piti muuttaa mun luokse asumaan silloin joskus, siitä on kyllä aikaa. Sehän oli suomalainen äijä, Tony Särkkä. Harmittaa, että se kuoli…
Lyhyt ja ytimekäs
Vaikka sävellystyöstä vastaavat muut henkilöt, Satanachia on lopulta se, joka päättää albumien kappaleet.
– Mähän en osaa soittaa kitaraa ja bassoa ollenkaan, eli osaan vaan soittaa rumpuja ja öristä. Tälle viimeisimmälle melkein kaikki biisit on tehnyt meidän kitaristi Mavrofos, ja minä sitten vedän niihin örinät päälle.
– Kyseessä on aika lyhyt levy, vähän päälle puoli tuntia, mutta se on myös ytimekäs.
Laulaja on kirjoittanut sanoitukset myös uudelle levylle. Tekstit vilisevät demoneita, pahuutta ja rienausta, eivätkä Jesus Christ Impotent Rotten Saviourin tai Demons Attack the Nun’s Chapelin kaltaiset kappaleiden nimet jätä paljon arvailun varaa.
Satanachia sai tällä kertaa apuvoimia ulkopuolisen silmin odottamattomalta suunnalta, kun apuaan tarjosi nykyisin The Mist from the Mountainsissa laulava entinen …and Oceans -solisti Kena Strömsholm. Hän vastaa myös albumin matalista murinalauluista.
– Kena kirjoitti I Worship Himin sanoitukset, ja Joonas Hämäläinen, joka on meidän kitaristin serkku, jeesasi myös vähän tekstien kanssa.
– Sanoitukset on ihan vanhaa Azazel-meininkiä, ei siitä mihinkään pääse – ei kuitenkaan mitään pimeitä talvimettiä, vaikka The Night of Satanachialla [1996] olikin Longing for Dark Winterforest. Se on itse asiassa vieläkin ihan hyvä biisi!
Norjan skene on kuollut
Tässä vaiheessa haastattelua pääsemme jälleen Satanachian suosikkiaiheen pariin. Mies muistuttaa useampaan otteeseen olevansa kovan luokan Bathory-fani, ja ruotsalaislegendan vaikutus kuuluu eittämättä myös Azazelin musiikissa.
Puhelun taustalla soi hiljaa Bathoryn Blood Fire Death, jonka sanoituksia solisti rähisee välillä odottamattomiinkin paikkoihin. Kuuleman mukaan koko kesän kestänyt intensiivinen ”olutharrastus” on tehnyt tehtävänsä – vaikka välipäiviäkin on luonnollisesti pidetty.
– Ai mitä tykkään Bathoryn viikinkilevyistä? Mitä veikkaat? Satanachia utelee.
– Mulla on kuitenkin hyllyssä Hammerheart ja Twilight of the Gods. Itse asiassa Blood on Icella on joitain hyviä biisejä, siitä levystä mä kyllä tykkään. Mulla on myös Nordland I ja II, ja ne Jubileum-juhlalevyt, joita on kolme. Niillähän on sellaisia kappaleita, joita ei ole julkaistu muualla ollenkaan.
– Kun mä kuulin, että Quorthon delas, niin vittu mikä maansuru se oli mulle. Se käytti kuitenkin aikoinaan kokaiinia… Se oli vetänyt niin paljon, että sydän ei kestänyt. Under the Sign of the Black Markin sisäkansissahan vielä lukee, että ”Hail all my women and drugs”, hah hah.
– Se oli kuitenkin ihan rokkijätkä, ja täytyy sanoa, että mäkin oon vanha KISS-maskien fani! Motörhead, Mötley Crüe, Iron Maiden, Judas Priest… Kyllähän nää vanhat jutut on vitun kovia, ei siitä pääse mihinkään.
– Nuo oli niitä ekoja bändejä, joihin kilahdin. Sen jälkeen tulikin sitten Slayer, Sodom, Exodus, Destruction, Kreator, Vulcano, Sarcófago, Blasphemy, Tormentor ja nää kaikki. Sitten tuli jo 1990-luvun alku, kun Norjan meiningit alkoi. Kun mä kuulin ekaa kertaa Mayhemin Deadin laulaman Freezing Moonin, niin olin: ”Ei jumalauta! Tää on tässä, tää on vitun kick ass!”
– Samaan aikaan ilmestyikin sitten Darkthronen A Blaze in the Northern Sky.
Teiltähän löytyy tosiaan aika paljonkin Darkthrone-vaikutteisia riffejä.
– No joo, tuolla uudellakin on vielä vähän. Mutta kun puhutaan nykyisestä Darkthronesta, niin voivoivoi… Eternal Hails, Old Star ja Arctic Thunder – on niilläkin vähän jotain hyvää, mutta kun tässä kuuntelee samalla Bathorya taustalla, niin ei vittu!
– Mun mielestä Darkthrone on ollut viimeiset 15 vuotta ei-black-metalia. Se black metal -homma loppui Sardonic Wrathiin [2004]. The Cult Is Alivella [2006] oli vielä joitain hyviä juttuja, mutta sekin alkoi mennä jo aika ihmeelliseksi. Norjan skene on mulle kuollut, sille ei vain voi mitään!
– Kaikkein pahimmat pettymykset Norjasta mulle on olleet Arcturus, Ulver, Emperor, Gorgoroth, Enslaved, Darkthrone… Dimmu Borgirin kaks kolme ekaa on ihan kovia, mutta en mä lue sitä enää edes bändiksi. Perkele, mähän luettelen tässä kaikki norjalaiset, hah hah.
– Nythän tuli se elokuva [Lords of Chaos, 2018]. Mä oon kattonut sen, ja se oli aivan pelleilyä. Eikö sen ohjannut Bathoryn vanha rumpali [Jonas Åkerlund]? Eikö sitä hävetä yhtään? Sitten se on ohjannut jotain poptähtien musiikkivideoita. Eihän sillä oo varmaan pitkää lettiäkään enää.
Elämän ja kuoleman mysteerit
Kuolema on luonnollinen osa elämää ja tullut tietysti tutuksi myös Satanachialle. Bändikaverien ja useiden ystävien lisäksi ajasta ikuisuuteen ovat siirtyneet monet musiikilliset esikuvat, kuten aiemmin mainitut Quorthon ja Tony ”It” Särkkä sekä Necromantian Baron Blood.
Kuolema ja tuonpuoleiset asiat ovat aina kiinnostaneet Satanachiaa, mikä käy hyvin ilmi Azazelin musiikista.
– Only death is real! Niin, mitä sen jälkeen sitten tapahtuu… meneekö sielu helvettiin? Vai syntyykö sitä uudelleen? Se on kyllä todella vaikea kysymys. Se on mun mielestä jokaisen henkilökohtainen asia, mihin sitä uskoo. Nää on erittäin vaikeita kysymyksiä.
Pidätkö itseäsi satanistina vai saatananpalvojana?
– Satanistina, sanotaan sillain. Teistisenä satanistina. Kyllä mä omalla tapaa uskon noihin pimeyden henkiin, totta kai. Silloin kun aikoinaan asuin Tampereella, mulle tapahtui paljon aika merkillisiä asioita.
– Molempia löytyy, sekä pimeyden että valon henkiä. Mä haluan tietysti olla pimeyden henkien puolella – enhän mä muuten tekisi black metalia. Nää on kuitenkin sellaisia asioita, joista en mielellään haluaisi puhua haastattelussa. If you know what I mean.
Julkaistu Infernossa 7/2021.