”Meillä on aika paljon kunnianhimoa, mutta ymmärrämme myös omat taidolliset resurssimme” – haastattelussa kotimainen Alase

Perinteisiä bändi- ja levyformaatteja kaihtava Alase työstää suomeksi laulettua melankolista metallia biisi kerrallaan.

Metallimusiikki on tunnetusti vahvasti levylähtöistä, mutta te julkaisette ainoastaan irrallisia sinkkubiisejä. Mikä perinteisessä levyformaatissa on vikana?

– Levyformaatissa ei missään nimessä ole mitään vikaa, mutta halusimme kokeilla erilaista lähestymistapaa, kitaristi Janne Lunnas vakuuttelee.

– Tällä tavalla voimme panostaa jokaiseen kappaleeseen nimenomaan yksilönä. Kappaleen yksilöllisyys korostuu myös valitsemalla juuri sen tyyliin ja tunnelmaan sopivat laulajat. Eri laulajien käyttö tuo ajallisia haasteita, eli kiireisiä ihmisiä joutuu monesti odottamaan pitkiäkin aikoja. Silti meidän uutta materiaalia ei tarvitse odottaa monta vuotta.

Jokaisella Alasen kappaleella on eri laulaja, ja esimerkiksi kirjoitushetkellä uusimman Kidukset-biisin keulakuvana vierailee Swallow the Sunin Mikko Kotamäki. Kirjoitatko kappaleet kunkin laulajan suuhun sopiviksi vai valikoituvatko laulajat vasta valmiin biisin myötä?

– Laulajat valikoituvat yleensä kesken biisintekoprosessin, kun alustavia laulusovituksia on jo valmiina ja kappaleen päärakenteet muodostuneet. Tässä vaiheessa mietin, kenen ääni ja laulutyyli biisiin sopisi ja tiedustelen kiinnostusta osallistua. Aika harva varmaan sanoisi minkäänlaista demotusta kuulematta, että voi ehdottomasti lähteä mukaan.

Kun bändin laulaja vaihtuu biisistä toiseen, saattaa helposti kuvitella, ettette ole tyytyväisiä mihinkään. Kuinka kunnianhimoisia olette?

– Meillä on aika paljon kunnianhimoa, mutta ymmärrämme myös omat taidolliset resurssimme biisinteon ja tuottamisen suhteen. Olen kyllä ollut jokaisen proggiksessa vaikuttaneen henkilön tekemisiin äärimmäisen tyytyväinen, ja täytyy myöntää, että ihmettelen, miten hyvin kaikki on tähän mennessä onnistunut. Mahdollisuudet homman epäonnistumiseen ovat kuitenkin suuret.

Sanoituksista vastaa Anni Aho, joka ei ole varsinaisesti mukana bändissä. Miksi näin?

– Suomi on haastava kieli, ja jos kirjoittaminen ei ole hallussa hyvin, homma menee helposti korniksi. Kukaan vakikokoonpanostamme ei ole varsinaisesti sanaseppo, ja kävi hyvä tuuri, että Annilla on kiinnostusta tehdä kanssamme yhteistyötä.

– Osa sanoituksista on ollut alun perin runoja ja osa räätälöity meitä silmällä pitäen. Esimerkiksi Kiduksien sanoitus oli huomattavasti pidempi teksti, joka muokattiin Annin kanssa yhdessä kappaleeseen sopivaan mittaan.

Mitä annettavaa yhtyeellänne on tuhansien ja taas tuhansien muiden metallibändien joukossa?

– Minä ja Mikko [Häkälä, kitara] kehitettiin edellisessä bändissämme yhteinen sävel biisinkirjoittamiseen. Molemmilla on hieman erilainen osaaminen, ja kliseisesti voisi sanoa, että täydennämme toisiamme. Edellisessä bändissä tyyli oli määritelty tiukemmin tiettyyn genreen, mutta nyt kun meillä ei ole liian tarkkoja raja-aitoja, yhteistyö pääsee entistä paremmin oikeuksiinsa.

– Kun yhdistämme juttumme, meillä on yleensä tunne, että nyt syntyi musiikkia, jolla on oma äänensä ja joka kestää kuuntelua. Sellaista musiikkia, jota kuunnellessa voi tuntea tyytyväisyyttä ja ylpeyttä tekemisistään.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 9/2016.

Lisää luettavaa