Fumes of Funeral Pyres on sopivalla tavalla hiomatonta menoa. Syntyikö debyytti vaivattomasti?
– Biisit itsessään syntyivät melko vaivattomasti, basisti Timo Oranen vastaa.
– Kun tietty turhautumispiste, jossa inspiraatio meinaa halkaista pään, on saavutettu, enemmän sitä saa olla jarruttelemassa luomista kuin vääntämässä väkisin.
Orasen mukaan bändin jokaisella jäsenellä oli levynteossa omat roolinsa, jotka jakautuivat vahvuuksien mukaan.
– Jokelainen [Mikko, kitara] hoiti suurimman osan sävellyksistä. Minä vastasin tunnelmallisimmista kohdista ja sanoituksista. Laanto [Kalle, rummut] toteutti äänimaiseman, ja Tarvonen [Riku, laulu] kruunasi lopputuloksen voimakkaalla sovituksellaan.
– Soundimaailmalla on tärkeä rooli. Emme halunneet hiottua, kireää ja kliiniä särösoundia, mutta emme myöskään rupista ja tunkkaista kellarifiilistä. Kun kitarat reampataan plugariefektien sijaan, soundiin jää tietynlainen autenttinen nuhjuisuus.
Albumilta näyttää löytyvän aika vaihtelevia sanoitusteemoja. Onko teksteissä kaikesta huolimatta yhdistävä punainen lanka?
– Näin jälkikäteen katsottuna sieltä löytyy tietynlainen teema. Alkupään biiseissä kynnetään ihmismielen syvissä vesissä ja edetään sitä kautta itsensä vahingoittamiseen. Levyn edetessä aletaan jo vahingoittaa ja metsästää muita ihmisiä. Tiedä sitten, mitä Freud sanoisi.
– Minulla on fiksaatio sarjamurhaajiin ja mielen synkimpiin sopukoihin. Mikä on se tila, joka saa ihmisen riistämään toiselta hengen? Vaikka osa sanoituksista on fiktiota, siellä on tarinaa myös tosimaailman ihmispedoista. Andrei Tšikatilo, yksi pahimmista, on edustettuna jopa kahden kappaleen verran.
Minkälaiset bändit ovat innoittaneet Tramalizeria?
– Tietenkin itsestään selvät Dismember, Entombed, Vader, Sepultura ja Slayer, mutta myös ei-niin-puhtaat death/thrash-bändit, vaan enemmänkin proto- death metal. Esimerkiksi parhaat Pestilence- ja Cannibal Corpse -levytykset ovat ajalta, jolloin thrash metal -bändi herää death metal -puberteettiin eikä oikein tiedä itsekään, onko lintu vai kala.
– Myös Briteissä oli samanlaista liikehdintää Cancerin ja Benedictionin toimesta. Kahden genren välimaasto on osa nuoruuttamme ja lopputulos hakeutuu tahtomattaankin siihen suuntaan. Tietysti jokaisella meistä on omat mieltymyksensä. Itselläni on ollut viime aikoina kuuntelussa keskieurooppalainen vanha koulu, Vader, Krabathor ja Imperator.
Levyltä löytyy cover niin ikään pieksämäkeläisen Feroxin kappaleesta. Kuinka kotiseuturakas bändi olette?
– Ferox oli ensimmäinen hevibändi, jonka näin livenä joskus 80–90-luvun vaihteessa. Se teki finninaamaiseen liimalettiin lähtemättömän vaikutuksen, enkä voinut uskoa, että meidän kylällä on jotain niin hienoa. Jokelainen asui Feroxin Teron [Matikainen] naapurissa, ja tämä oli innoittamassa nuorta räkänokkaa kitaransoittoon.
– Kun sain ensimmäisen soittimeni, Looking for Reality oli ekoja biisejä, joita opettelin. Kyseessä ei niinkään ole kotiseuturakkaus, vaan Feroxissa kiteytyvät nuoruusmuistot, keskikalja, varsilenkkarit, ensisuudelmat ja rasvainen tukka.
Miltä Tramalizerin tulevaisuus näyttää?
– Uusia biisejä on alettu demottaa, ja mahdollisia keikkoja varten pitäisi miettiä lisää miehistöä. Rumpali on oikeasti kitaristimiehiä ja vetää osan sooloista levylle, joten jää nähtäväksi, onko auki kakkoskitaristin paikka vai sisäisten siirtojen vuoksi rumpalin pesti. Näin setämiesten maailmassa liikkeet ovat loivia ja tarkkaan harkittuja. Hosumalla ei tule kuin kusipäisiä kakaroita.
Julkaistu Infernossa 1/2023.