”Mitä enemmän kehitymme, sitä huonommiksi tulemme” – haastattelussa deathlegenda Asphyxin Martin van Drunen

Mitä Martin van Drunen sanoi ylenpalttisesti flatuloivalle levymogulille levytyssopimusneuvotteluissa? ”Asphyx is what you need, man!”

Öhö öhö. Hollantilaisen doom-death-legendan laulaja ei tiedä yhtäkään Asphyx-vitsiä, vaikka hauska mies onkin. Tuskin ingressiin keksimäni vitsihuumorin kukkanenkaan pääsee parhaiden death metal -kaskujen kaanoniin.

– En tiedä muuta kuin sen, että kirjoitetaan bändin nimi ”Ass Fix”. Get your ass fixed.

Itse Asphyx saattaa vitsikirjan sivuille päästäkin. Bändi on hajonnut vuosien varrella arviolta sata kertaa, eikä siinä ole tätä nykyä yhtäkään alkuperäisjäsentä. Tämä ei silti haittaa tahtia, koska hitaasti humppaava, konstailematon kuolometalli on ja pysyy. Eikä muutosta tule.

– Ei. Vai pitäisikö muka? Olemme miettineet jutun niin, että mitä enemmän kehitymme, sitä huonommiksi tulemme. Tuo on bändin filosofia, hah hah!

Uuden Incoming Deathin ja edeltäjänsä Deathhammerin välissä vierähti neljä vuotta, siis ”naurettavan pitkän aikaa”. Syynä oli vaikeus saada bändi liikkeelle, alkuperäinen rumpali Bob Bagchus kun jätti bändin.

– Ensin piti toipua Bobin lähdöstä, sitten etsiä hänelle asiallinen seuraaja. Halusimme tyypin, joka kokee ylpeyttä ollessaan Asphyxissä. Tunsimme Huskyn [Stefan Hüskens] Desaster-bändistään. Hänellä oli jo valmiiksi iso Apshyx-tatuointi käsivarressaan.

– Aluksi Husky ei ollut innokas liittymään bändiin. Hän halusi nähdä Asphyx-keikat yleisön puolelta! Bobin piti soittaa miehelle ja kertoa, että hän on ainoa Asphyxin arvoinen rumpali.

Tämän jälkeen rumpali piti ajaa sisään. Biisien soittaminen treeniksellä ja keikalla on kuitenkin eri juttu kuin niiden läpikotainen diggailu. Bändi treenasi paljon, vaikka saksalainen rumpali asuu etäällä muista.

– Onneksi keikkamme olivat alkuun maksimissaan tunnin kestäviä festarivetoja. Biisikattaus oli aluksi sopivan maltillinen, mutta olemme bändi, joka haluaa muutella settiä. Kun olimme valmiita heittämään puolentoista tai parin tunnin keikkoja, oli kulunut pari vuotta. Levyn tekoon meni sitten samanmoisesti aikaa.

Uusien biisien tekeminen ei poikennut totutusta. Huskylle ei tarvinnut vetää edes Asphyx-rumpaloinnin peruskurssia.

– Se oli fantastinen bonus. Paul [Baayens] soitti riffin, ja Husky lähti mukaan juuri samaan tapaan kuin Bob. Tuntui kuin he olisivat veljiä, Bob olisi ruiskuttanut omaa vertaan Huskyn suoneen tai jotakin! Hän istui hahmona ja soittajana bändiin todella vaivattomasti. Tietysti hän soittaa omalla tatsillaan, mutta pitää edeltäjänsä henkeä yllä. Joskus hän huikkaa, että ”nyt tulee Bob-filli!” – tykytykytyky!

Asphyxinal Tap

Kun Bob on poissa kuvioista, van Drunen myöntää Asphyxin soihdun siirtyneen hänelle. Itsevaltiaaksi miehestä ei kuitenkaan ole.

– Olemme liiaksi bändi sellaiseen. En ole millään tavalla pomo, päinvastoin. Kaikki asiat keskustellaan yhdessä ja kaikille on tehtäväksi omia juttuja. Basisti Alwin [Zuur] hoitaa merchandisen, niiden designit ja sellaisen. Paul hoitelee keikkoihin liittyvät jutut. Itse touhuan lafkan kanssa, teen musaa ja sanoja. Husky tekee vähän kaikkea…

Asphyxin historia on värikästä luettavaa. Väkeä on mennyt ja tullut, ja bändi on syntynyt uudelleen toisen bändin tuhkista. Spinal Taphän moisesta tulee mieleen.

– Totta kai, heh heh! Jos tätä touhua ei käsittele vankalla annoksella huumoria, voisi oikeastaan lopettaa. Joskus, kun bändit vaihtavat kokoonpanoa, homma hajoaa käsiin. Meidän tapauksessamme – siis yhtä kaaosta läpi aikain – meno vain jatkuu. Spinal Tap on kaikkialla, minne menemme. Mutta kyllä me oikeasti naurammekin paljon.

Yksi historian kiemuroista on ajalta, kun Asphyx lopetti ja rumpali Bob perusti Soulburnin. Se kuulosti niin paljon Asphyxiltä, että lopulta vanha nimi otettiin jälleen käyttöön. Nyt Bob soittaa vain Soulburnissa. Uutta titteliä Asphyxille ei kuitenkaan harkittu.

– Bob nimenomaan halusi Asphyxin jatkavan.

Asphyxin tavaramerkkisoundi ei oikeastaan henkilöidykään yhteen musikanttiin. Tai no, ehkä tavallaan van Druneniin, vaikka mies on rähissyt – ja rähisee yhä – muissakin yhtyeissä ja on itsekin ollut erossa Asphyxistä.

– Joo, ääneni on tavallaan bändin tavaramerkki. Jos minä lopetan, niin kyllähän Asphyxin ura on siinä. Silloin häviää oleellinen osa bändiä. Vaikka löytyisi kai noita paikkaajia minullekin.

Hevin ystävät


Asphyxin kuolon glorifiointi tuo mieleen Manowarin heavy metal -julistuksen ja toisaalta AC/DC:n rocksanoman. Van Drunen ei niele analogiaa ihan purematta, mutta löytää musan puolelta yhtäläisyyksiä.

– Manowar… ei helvetissä. Paskamahat lauteilla. AC/DC on kohteliaisuus. Heillä on tiukka rockasenne, ja meillä on ihan sama. Soittamamme death metal on oikeastaan vain äärimmäinen rock’n’rollin muoto.

– Olemme samassa veneessä Graven ja Entombed AD:n kaltaisten bändien kanssa ja myös käyttäydymme rockmeiningillä. Biletystähän se on, kun kohtaamme noiden äijien kanssa.

Van Drunenin mieleen on vanhan liiton junttaus. Teknisemmän, nopeamman tai progressiivisemman tyylin kuuntelemiseen ei oikein löydy innostusta, saati sitten sen tekemiseen.

– Ei sitä teknistä vauhtipaskaa, hyh hyh. Old school deathin uusi aalto on kyllä lähellä sydäntäni, sitä tuen täysillä. Näillä hepuilla on sama asenne kuin meillä aikoinaan – ja edelleen. Tehdään vain suoraviivaista kuolojyrää ja koetetaan väsätä biisejä, joita voi kutsua jopa tarttuviksi. Levyn kuunneltuaan voi mennä keikalle, lipaista pari kaljaa ja puida nyrkkiä biisien tahtiin.

Van Drunen paasaa hetken teknisen ja ylivaikean metallin ongelmista ja on vähällä vallan kiihtyä. Asphyxiä ei ole koskaan kiinnostanut lähteä linjalle, jossa korostetaan muusikkoutta tai huima vauhti on tarpeen.

– Ensinnäkin, vaikutteemme eivät olleet tuollaisia. Venom, Hellhammer, Possessed ja Celtic Frost, Black Sabbathia ja Troublea unohtamatta, olivat peruskiviä, joiden päälle Asphyx rakennettiin. Nuo vaan törkätään pataan ja ”prööt!”, tällaista tulee, edelleen.

– Muusikkous ei sinällään ole haitta tai etu. Voi olla mahtava muusikko, joka ei pysty tekemään kappaleita. Pestilencen Patrick [Mameli] oli – ja on vieläkin – upea kitaristi. Consuming Impulse -levyllä [1989] minä järjestelin hänen tekemänsä riffit mielekkääseen järjestykseen. Asphyxissä kaikilla on taito ja näkemys, miten kappale rakentuu.

Kuolon ääni

Van Drunenin aavemainen, kähisevä rähinä on uniikkia kuultavaa. Miestä pidetään yhtenä death metalin suurista äänistä, vaikka hänen ääntelynsä on melko kaukana perinteisestä viemäriörinästä. Utelun Äänen salaisuudesta hän kuittaa hymähdyksellä.

– En tiedä, mistä se tulee. Minulla vain on se. Kun treenaan kotona, se ääni tulee ulos. Olen siunattu tuolla äänellä ja sillä, että se on kestänyt kaikki nämä vuodet. Kun aloitimme, minulle sanottiin, että 15 vuoden kuluttua minulla on kurkkusyöpä, koska ääntelyni ei ole normaalia. Mutta niin vain tässä jutellaan ihmisille ihan tavallisesti.

– Ääni ei ole vaurioitunut ikinä. Treenaan sitä kyllä. Ennen keikkoja pitää alkaa aktivoida äänihuulia koitokseen, ihan kuin urheilija.

Pestilencen Mameli kertoi aikoinaan opettaneensa Van Drunenille, miten öristään. Multakurkku itse ei ole ihan samaa mieltä.

– No ehkä hänen mielestään. Ei hän mitään opettanut, vaan juttu meni seuraavasti… Kukaan ei oikein ollut tyytyväinen Malleus Maleficarumille [1988] vetämiini lauluihin. Käytin tuolloin väärää tekniikkaa, lauloin varmaan niskastani. Tuolla tavalla otsan verisuonet turpoavat ja saa massiivisen päänsäryn vääränlaiseen paineen takia. Etsin Consuming Impulsea äänitettäessä tekniikkaa, jolla saisin äänen kumpuamaan mahasta, mutta jätkät eivät vain olleet tyytyväisiä.

– Kaikki diggasivat Xecutionerin [sittemmin Obituary] demoja. Jätkät jankkasivat, että et kuulosta yhtään samalta kuin John Tardy, mikä tietysti pani vituttelemaan. Yhtenä iltana Berliinissä häivyin pubiin ja ajattelin, että paskat koko hommasta. Seuraavana päivänä ilmestyin paikalle ja vedin laulut uudestaan. Jätkät olivat innoissaan, että nyt se löytyi! Olin siihen, että aha, niinkö, hieno juttu. Ääni ei mielestäni juuri poikennut aiemmasta, mutta sopiva kiukku oli vissiin se taika.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 8/2016.