Violence Stays in Fashion on toinen levynne sitten vuonna 2017 tapahtuneen paluun. Syntyiko se Old School Killspreetä (2018) helpommin?
– Eka levy koostui goldies oldies -ysärivaraston tuotannosta paljon tätä tiiviimmin, kitaristi-laulaja Juha Virtanen vertailee.
– Violencen matskuja joutui säveltämään toden teolla, ja muokkaamaan erinäisistä aihioista. Toisaalta tämä on huomattavasti orgaanisempi, bändi-ja miksaajavetoisempi levy, joten multa ei mennyt edaukseen niin hirveästi aikaa. Harris Johns kyllä miksasi sitä viikkokaupalla, ja Otto [Luotonen] hioi rumpuja aika monessa eri sessiossa.
Uusi kiekkonne ei ole sävellyksellisesti aivan yksinkertaisinta sisäistettävää, kiekolta kun löytyy monenlaisia käänteitä. Minkälaisena itse näet albumin sisällön?
– Se on nähdäkseni hieman katkera mutta jälkimaultaan hedelmäinen tuotos. Kyllä me siihen yritettiin saada syvyyttä ja kerroksia, joita ei yleensä yhdistetä thrash metaliin. Silti jossain arvostelussa oli, että se on just niinku Sodom ja Kreator, mutta vähän paskempi. Kai se sitten on niin.
Sanoituksenne taitavat kritisoida uskontoja aika kovalla kädellä. Mikä hommassa hiertää eniten?
– Viitannet kappaleisiin Burning the Churches ja Golgatan veri. Ensin mainitussa yritin vilpittömästi hahmottaa bläkkistyyppien ajatusmaailmaa ja toisessa herätyskristillisyyden vastaavaa. Eivät ne siis mitään kannaottoja sinänsä ole. Uskonto, ismit ja aatteet yleensä ovat mun mielestä kiehtovia ilmiöitä, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän ymmärrän niistä mitään.
– Viime perjantaina istuin nauttimassa keskiolutta entisen fysiikan laitoksen kallioilla, kun taakse sattui pariskunta, josta toinen oli überfanaattinen bläkkismies ja toinen äärifeministi. Heillä riitti kovasti juttua ja yhteistä maaperää, mikä oli mun mielestä tavallaan aika kaunista. Itse en vaan pääse tollasiin mielentiloihin, joten joudun yrittämään niiden ymmärtämistä kauempaa.
Olitte kotimaisen thrashin pioneerien joukossa, mutta uranne jäi aikoinaan lyhyeksi. Mihin homma lopulta tyssäsi?
– No, se koko skenehän tyssäsi Kurt Cobainin ruutupaitaan ja Jonathan Davisin kilttiin, Virtanen murjaisee.
– Se tapahtui yllättävän nopeasti 1990-luvun alussa. Ensin oli spandauta ja metalmassacrea joka kulmalla, Stone ja Airdash, ja yhtäkkiä ei mitään. Kyllähän genretkin toisaalta kaiketi kehittyy – tai lähinnä yhdistyy ja aaltoilee.
– Döödistä ei ois ilman thrashiä, eikä Meshuggahia ilman döödistä, tai toisaalta jotain niinkin kaukaista genreä kuin jazzia. Perinteinen thrash taas on lipunut useassa mielessä mainstreamiin. Se kyllä vähän vituttaa.
Julkaistu Infernossa 7/2022.