Kaiken taiteen, myös musiikin, tekemistä on helppo erehtyä luulemaan suoraviivaiseksi toiminnaksi. Sellaiseksi, jossa jollakulla on visio, jota sitten toteutetaan systemaattisesti.
Eihän sitä tiedä, vaikka sellainenkin malli voisi olla ihan todellinen ja toimiva, mutta yleinen elämänkokemus saa sen tuntumaan epätodennäköiseltä. Luova työ on aina jossain määrin ennustamatonta, ja hyvät suunnitelmat lentävät prosessin aikana moneen kertaan roskiin.
Usein taideteos, kuten vaikka musiikkialbumi, on kuin se olisi itsenäinen olio, joka haluaa kasvaa juuri tietynlaiseksi.
Ei yllätä, että Oranssin Pazuzun laulaja-kitaristi Jun-His puhuu bändinsä uudesta Muuntautuja-albumista kuin elollisesta olennosta.
– Meillä oli aluksi ajatuksena, että tehdään abstraktimpi ja elektronisempi levy. Mutta kun prosessi eteni, levyn evoluutioon kasvoi versoja, joihin me ei oltu varauduttu. Niitä ei ollut meidän alkuperäisessä visiossa, mutta me pystyttiin käyttämään niitä voimavarana.
– Osa versoista kuoli tavallaan sukupuuttoon matkan varrella, mutta sitten lähti taas uudet versot kasvamaan. Aika iso osa prosessia oli tietysti se, että homma kesti neljä vuotta, ja meillä oli kovat vuodet viime levyn [Mestarin kynsi, 2020] jälkeen, kuten tietysti kaikilla muillakin.
Basisti Ontto korostaa keikkojen merkitystä luomistyölle.
– Kun me päästiin keikoille pitkän koronatauon jälkeen, siinä tuli sellainen turhautumisen purkautumisreaktio. Keikat oli tosi intensiivisiä, ja livemeiningissä oli paljon noisea. Niinpä me haluttiin yhdistää sitä maisemaa tähän levyyn ja otettiin elementtejä ihan suoraan noise-musasta. Mehän ollaan aina flirttailtu siihen suuntaan, mutta nyt se tuli kunnolla tapetille. Haluttiin tehdä yhtä aikaa abstrakteja ja kompakteja biisejä.
Muuntautuja-albumilla on seitsemän kappaletta, joista pisin on hieman vajaat kymmenminuuttinen Ikikäärme. Useimpien kesto alkaa nelosella tai vitosella, eli ilmaisu tosiaan on Pazuzu-mittapuulla kompaktia.
– Meillä oli paljon materiaalia ja me työstettiin sitä tosi pitkään. Lopulta tehtiin selkeä valinta, että levyn pitää mahtua yhdelle lp:lle. Sen täytyy riittää. Mestarin kynnellä me vietiin tietynlainen ilmaisu aika pitkälle, ja oli vaikeaa ajatella, miten sitä olisi voinut enää jalostaa. Täytyi ottaa vaihtoehtoinen reitti, Ontto sanoo.
Ei bassoa vaan syntikkaa
Vaikka musiikin tekemisestä on tullut keskusteltua monenlaisten suuruuksien kanssa, Ontto ja Jun-His vaikuttavat tavallisena keskiviikkoiltana tamperelaiskapakassa rehellisemmiltä ja todellisemmilta taiteilijoilta kuin kukaan muu pitkään aikaan.
Kumpikaan ei esitä mitään. Ei tarvitse. He yksinkertaisesti puhuvat älykkäästi, syvällisesti ja suoraan siitä, millaista musiikin tekeminen ja esittäminen heidän näkökulmastaan on. Inspiraatio välittyy.
Oranssi Pazuzu on yhtye, joka tekee taidetta täysin omista lähtökohdistaan. Bändi on erittäin kiitollinen siitä, että on löytänyt sen verran yleisöä, että pystyy myös fasilitoimaan luomistyönsä laadukkuutta.
Muuntautuja-albumi äänitettiin Sipoon E-Studiolla, joka on maamme äänittämöiden hulppeimmasta päästä. Mutta vaikka bändi soitti studiossa paljon yhdessä, kappaleiden tekotapa oli rockbändille hyvin epätyypillinen.
Jun-His puhuu veistosmaisuudesta. Studiossa tallennetut sessiot olivat ikään kuin raakamateriaalia, jolle annettiin hahmo ja rakenne vasta jälkeenpäin leikkauspöydällä.
– Veistosmainen ajattelutapa tuli jo Valonielu-levyllä [2013]. Mutta vasta nyt tekeminen oli oikeasti sitä, että myös studiota käytettiin soittimena. Meillä on edelleen ihan vanhaan tapaan tallennettua materiaalia, mutta se on erilaisessa roolissa. Materiaalin kuunteluun ja jatkokehittelyyn tarvittiin paljon aikaa.
Vaikka Onton instrumentti on basso, hän soitti lopulta levylle paljon enemmän syntetisaattoreita. Kitaristi Ikon puolestaan käytti paljon samplereita. Mainittujen lisäksi Oranssiin Pazuzuun kuuluvat rumpali Korjak ja multi-instrumentalisti Evil.
– Kun me tehtiin ensimmäiset levyt, meillä oli hyvin dogmaattinen ajatus, että äänitetään kokonainen biisi livesoittoa ja käytetään äärimmäisen vähän mitään overdubbauksia. Nyt tässä on täysin päinvastainen ajatus: taltioidaan edelleen livesoittoa, mutta sitten se meneekin armottoman teknologisen survonnan läpi, missä se mutiloidaan ihan alkutekijöihinsä, Ontto kertoo.
Loputonta keskustelua
Palataan veistosmaisuuteen. Mitä se tarkalleen tarkoittaa?
– Materiaalista nousee ikään kuin hiekkapatsaita, jotka sitten häviävät ja nousevat erilaisina uudestaan. Lisäksi mieli tavallaan täydentää sitä, mitä se hiekkapatsas kulloinkin esittää, Jun-His sanoo.
Tämä observoivan mielen ja taiteen interaktiivisuus prosessin osana tuntuu olevan Oranssin Pazuzun toiminnassa isossa roolissa. Jun-His ja Ontto vahvistavat, että bändin keskinäinen toiminta on loputonta keskustelua ja kommunikointia – treenikämpälläkin puhutaan enemmän kuin soitetaan.
Bändi tuntuu vaalivan ajatusta, että teokset syntyvät ja kasvavat melkein itsenäisesti. Niiden kasvua pyritään sitten seuraamaan, ruokkimaan ja hieman ohjailemaankin, mutta ei missään nimessä kahlitsemaan.
Jun-Hisin mukaan luomistyön veistosmaisuus vaatii observointia ja hetkittäistä etäisyyden ottamista siihen, mitä ollaan tekemässä ja mitä siihen mennessä on saatu aikaan.
– Mä en ainakaan osaa ajatella sellaista livenä, samalla hetkellä kun soitetaan. Siinähän vain tarttuu intuitiivisesti asioihin, mitä soitossa tapahtuu. Mutta sitten kun musiikki on tallennettu, ideoita pystyy viemään leikepöydällä eteenpäin, koska siinä aivot toimii taas eri tavalla. Se tarkkailijan, kuuntelijan, rooli on uusi perspektiivi, mitä me ei olla aiemmin hyödynnetty näin voimakkaasti.
Dogmaattisuuskaan ei ole bändin tekemisissä täysin kuollut, se on vain ottanut uusia muotoja. Evil teki omalta osaltaan ratkaisun, että soittaa albumille ainoastaan flyygeliä, ei mitään muuta. Ratkaisun seurauksena E-Studion flyygeliä preparoitiin mielikuvituksellisilla tavoilla.
– Se laittoi kaikkea tavaraa sinne kielten päälle, esimerkiksi lusikoita ja muuta. Sitten taas minä ja Ikon mentiin teknologiareittiä, mitä Evil on tehnyt enemmän aiemmin. Tässä mielessä vähän vaihdettiin rooleja, Ontto kertoo.
Levyn äänikuvasta voi yrittää eritellä soittimia, mutta se käy varsinkin hurjimmissa noise-osuuksissa hankalaksi. Muuntautuvuus ja tunnistamattomuus tulevat tälläkin tavalla todeksi.
Minimalismin opit
Nimi Muuntautuja pelaa albumin audiosisällön kanssa erinomaisesti yhteen. Puhe veistosmaisuudesta ja hiekkapatsaista käy täydellisesti järkeen. Oranssin Pazuzun musiikilla on ehdottomasti hahmo ja luonne, mutta ne pakenevat määritelmiä.
Vierauden tunne on alati läsnä, ja itse asiassa tämä tuntemattoman tutkiskelu on ollut koko bändin toiminnan ytimessä. Jo ensialbumin nimi oli Muukalainen puhuu (2009).
Oranssi Pazuzu tekee hyvin immersiivistä musiikkia, joka tempaisee omaan maailmaansa. Siinä paikassa on hyvin vähän mitään selkeää, johon tarttua. Siinä tuntuu olevan loputtomasti kerroksia, koska juuri kun jokin alkaa saada selkeän muodon, avataan uusi ovi johonkin, jota on entistä vaikeampi hahmottaa.
Tämä kaikki on hyvin, hyvin vaikuttavaa ja ravistelevaa.
Ontto ja Jun-His myhäilevät, kun kehun avauskappale Bioalkemistia. Se alkaa kiihtyvällä nakutuksella, joka saa kompastelevan rytmin. Yksinkertainen mutta nerokas kikka, joka naulitsee huomion välittömästi.
– Se on ihan tarkoituksellisesti sellainen, ja siinä hyödynnettiin minimalismin oppeja, Ontto sanoo.
Alun jälkeen musiikki alkaa vyöryä ja kasvaa huojuen kerros kerrokselta ja kas, kuuntelija on suljettu albumin maailmaan.
Kaksikko nostaa miksaaja Julius Maurasen tärkeäksi palaseksi levyn lopullista muotoa. Jos bändi hiukan epäröi esimerkiksi kaoottisimpia noise-keloja, Mauranen heittäytyi syvään päähän ja toteutti villejäkin visioita pidäkkeettömästi.
– Miksauksessa levyn visuaalisuus vietiin vielä paljon pidemmälle kuin olin edes ajatellut. Se oli taas kerran tosi merkittävä vaihe, Jun-His sanoo.
Mielikuva todelliseksi
Miltä Muuntautuja sitten näyttää? Ei miltään ja joltakin, yhtä aikaa ja vaihdellen. Levyn kansitaiteesta vastaa Jenna Haapaharju, ja siinä tulee upealla tavalla näkyväksi albumin hahmottomuus.
Kansikuvasta ikään kuin etsii vaistomaisesti jotain tuttua, tai ylipäätään jotain, mutta oikein mitään ei löydy, vaikka samaan aikaan näkee paljonkin. Teosta voi unohtua tuijottelemaan pitkiksi ajoiksi.
– Me vaan annettiin hänelle biisit kuunneltavaksi. Hän kuunteli niitä ja teki niistä oman näkemyksensä. Mun mielestä kuvassa kiteytyy se ajatusmaailma, että on abstrakteja elementtejä, jotka pakenevat määritelmiä, Ontto kertoo.
Bändillä oli luomistyönsä välineenä visuaalinen mielikuva tilasta, joka muuttuu ikään kuin taikaiskuista, tai erilaisten ovien ja porttien läpi kulkien. Ja että mieliraukka yrittää koko ajan adaptoitua ympäristöön, muttei ehdi eikä pysty. Kyseessä on jollakin lailla orgaaninen tila ja muoto, eikä se ole pysyvä.
Kansitaiteessa tämä mielikuva tulee hämmästyttävällä tavalla todeksi. Onko se luola vai eläin vai mikä se on, vaikea sanoa.
– Siinä on mukana ilmiö, että pimeys saa ihmisen näkemään ja kuulemaan asioita. Kuulijan oma osallistuminen on isossa osassa. Musiikki ja kansikuva ovat molemmat sellaisia, ettei voi olla ihan varma, mitä kuuntelee tai katsoo. Ja sitten mielikuvitus täydentää sekä sitä visuaalista että auditiivista kokemusta. Ainakin toivon näin, Jun-His sanoo.
Lopputuloksena on kokonaisvaltaista taidetta, joka on nimensä mukaista – muuntautuvaa.
Albumin teksteissä käsitellään luonnollisesti samoja teemoja. Sivumennen sanoen on melkein maagista, että teemat ja tunnelmat tulevat todeksi myös ilman että teksteihin kiinnittää mitään huomiota.
– Levyhän päättyy lyriikoiden kannalta tilanteeseen, jossa ollaan päädytty valtavan jumalolentokäärmeen nielaisemaksi ja eletään sen suolistossa. Siinä viimeisillä hetkillä löydetään myös jonkinlainen symbioottinen tyydytys. Levyn kansi osuu myös siihen biisiin hienosti, Ontto sanoo.
Sisäisten varjojen kauhut
Muuntautujasta, Oranssista Pazuzusta ja kaikesta tästä keskustelusta palasi mieleeni aikuisikäni pahin painajaisuni, jonka näin joskus vuosia sitten. Kerroin sen haastattelutilanteessa, ja kerron sen nyt tässä.
Olin isosiskoni kanssa lapsuudenkodissamme, joka on synkänpuoleinen sata vuotta vanha omakotitalo maaseudulla. Oli pimeää, ja yhtäkkiä kodin seinät alkoivat liikkua ja huoneet muuttaa muotoaan. Ovet eivät olleet entisillä paikoillaan, tutut rappuset eivät johtaneet mihinkään ja niin edelleen. Tunnelma oli todella ahdistunut ja olimme erittäin peloissamme. Yritimme löytää turvaa, mutta se ei onnistunut.
Uni päättyi siihen, kun käännyin katsomaan siskoani, ja samassa hänen kasvonsa alkoivat vääristyä hirvittävällä tavalla. Heräsin huutaen ja kylmästä hiestä märkänä.
Johonkin tällaiseen tilanteeseen ja tunnelmaan Muuntautuja-albumi johdattelee. Avainsanana on vieraus, ei niinkään mikään moraalifilosofiselle paradigmalle asettuva pahuus.
Vierauden lisäksi olennaisia käsitteitä ovat pimeys ja ehdottomasti tyhjyys.
– Me pyritään katsomaan johonkin tuntemattomaan, jossa on aina jotakin yllätyksellistä. Musiikkiin haetaan voimaa sen kautta, että tuijotetaan tyhjyyteen, josta ei yksinkertaisesti tiedä, mitä sieltä tulee naamalle. Se on yllätyksellistä ja kaoottista ihmisen sisäisen valon ja varjon tutkiskelua, Ontto sanoo.
– Epähenkilökohtainen eksistentiaalinen kauhu ja kosminen tyhjyys on ainakin mulle paljon kauheampi ajatus kuin joku henkilöitynyt paha. Mutta sellainen voi olla myös hyvin katarttista. Että jos on pakko katsoa tarpeeksi pitkään sinne tyhjyyteen ja jos sen lopulta hyväksyy, siitä saa myös jonkin osan vapautta, Jun-His jatkaa.
Vieras ihminen
Muuntautuja avautuu ja pirstaloituu metaforisesti moneen suuntaan ja täyttää siten taiteen korkeimman tehtävän – laajentaa sen äärelle pysähtyvän kokemusta, tajuntaa ja ymmärrystä.
Eräs teema, johon emme ennätä polveilevassa haastattelussa juuri syventyä, on se kuinka levy avaa kiinnostavan paralleelin ihmisen omaan jatkuvaan muuntautumiseen – siis tajunnan, luovuuden, sosiaalisuuden, ruumiin, persoonallisuuden, motivaation, vireystilan ynnä muiden inhimillisen olemisen ilmenemismuotojen tasolla, aina epigenetiikkaan, neurologiaan, aivokemiaan, molekyyli- ja solutasolle asti.
Sinä et ole sama ihminen kuin eilen, vaan vähän eri.
Ontto vihjaisi jo ihmisen sisäisistä valoista ja varjoista, eikä Oranssi Pazuzu tietenkään väitä kanavoivansa mitään ulkoavaruuden viestejä. Päinvastoin kyse on sisäavaruudesta ja sen tutkailusta. Ja juuri sieltä löytyy tyhjyyttä, vierautta, pelkoa, pimeyttä, kaaosta ja yllätyksiä.
Vaikka yhtye on usein lähestynyt vierauden ja tyhjyyden käsitteitä kosmisella kuvastolla, siinäkin on ollut itse asiassa kyse ihmislajista, omasta kokemuksesta ja sen käsittelystä.
– Jos katsoo ihmislajia ulkopuolisena tarkkailijana ja tutkii historiaa, tai vaikka tämän päivän yhteiskuntaa, kyllähän siitä tulee aika ahdistunut ja huolestunut olo. Mä en sano, että asiat olisivat koskaan olleet kovin hyvin, vaikka meillä ei ole pääsyä siihen, millaista elämä on ollut 3000 vuotta sitten. Mutta jos nyt yrittää katsoa tätä kaikkea ikään kuin ulkopuolelta, ainakin minussa herää aikamoisia vierauden tunteita, Jun-His sanoo.
Kaiken takana on bändi
Oranssi Pazuzu etsi Muuntautujalla uusia keinoja ja välineitä luomistyöhön, mikä edellytti rajojen rikkomista, vanhojen dogmien unohtamista ja uuden opettelua. Jos kerran musiikkia luotiin rohkeasti uudella tasolla ja tavalla, onko käsitys rockbändistä muuttunut? Kokeeko Oranssi Pazuzu edelleen olevansa käsitteellisesti rockbändi vai jokin laajempi luova kollektiivi?
Voisiko musiikin tekemisen tapa siirtyä kokonaan soittamisesta leikepöydällä veistelyyn? Ei, sanovat Ontto ja Jun-His.
– Kyllä se periaatteessa voisi muuntautua sellaiseksi. Mutta meille on edelleen suuri arvo siinä, että kun bändi soittaa yhdessä, soittamisen kemia pitää sisällään tietyn arvaamattomuuden, jota ei saa aikaan muilla keinoin, Ontto pohtii.
Muuntautujalla avainasemassa on kaikesta jälkityöstöstä ja tunnistamattomuudesta huolimatta soittava bändi.
– Ehkä bändin soitossa, varsinkin kun bändi on soittanut yhdessä pitkään, on joku yhtälö, jota ei pysty irrottamaan yksittäisiksi numeroiksi. Miltä se bändi kuulostaa yksikkönä. Ja tietenkin omassa musadiggailussa bändin yhteissoitolla on suuri arvo. Mutta sitä voi käyttää hyvin luovasti, eikä sen tarvitse olla kaavamaista, Jun-His sanoo.
Oranssi Pazuzu on todellakin soittanut yhdessä pitkään. Yhtye koki tähän asti ainoan kokoonpanomuutoksensa vajaat kymmenen vuotta sitten, kun alkuperäinen kitaristi Moit jäi pois – tai siis ”astraalitason taustaeminenssiksi”, kuten Jun-His kuvaa. Tilalle tuli Ikon, joka vaikuttaa myös yhtyeessä Kairon; IRSE!.
Jun-Hisin ja Onton jutustelua seuratessa on helppo uskoa, että bändissä keskustellaan paljon. Abstrakteja ja vaikeita käsitteitä käytetään täsmällisesti, metaforiset luonnehdinnat ovat selkeitä ja ymmärrettäviä. Kaikessa tuntuu olevan vahva yhteinen tavoite ja tahtotila.
Vuosien yhteinen taival näkyy siinä, että näitä ajatuksia on pitänyt harjoitella kommunikoimaan.
Sopivan hidasta
Yksi syy Oranssin Pazuzun pitkään yhteiseen taipaleeseen on hyvässä ryhmädynamiikassa. Jun-His vahvistaa, että bändi ei ole koskaan vaatinut jäseniltään liikaa, vaan aikatauluista voidaan sopia joustavasti. Taustalla on luottamus siihen, että taide tulee kun tulee ja oikeat hetket tehdä asioita kyllä koittavat.
Yksi esimerkki tästä joustavuudesta lienee se, että Muuntautujan tekeminen kesti tosiaan neljä vuotta.
– Kaikki on ollut hyvällä tavalla hidasta. Asiat ovat tapahtuneet luontaisen kokeilun kautta, ja vaikkapa tämän levyn kohdalla siten, että voitiin mennä kolme kertaa studioon pyörittelemään asioita. Se on mahdollistanut taiteellisen päämäärän toteuttamisen. Jos ja kun haluttiin vaikka se flyygeli levylle, niin sitten se on siellä.
Ihan joka studion nurkasta flyygeliä ei löydy. E-Studiolta löytyy.
Oranssi Pazuzu on saavuttanut kansainvälisesti vahvaa kulttimenestystä. Asema on vaatinut myös raakaa työtä, kuten se taitaa vaatia kaikilta.
– Kyllä ne ensimmäiset reissut ulkomaille oli aika raastavia kokemuksia. Mentiin reittiliikenteen bussilla 28 tuntia johonkin festareille jalat suussa, soitettiin keikka, saatiin ehkä 200 euroa, jos sitäkään, ja tultiin toiset 28 tuntia takaisin, Ontto muistelee.
– Totta kai se oli myös äärimmäisen hauskaa ja nautinnollista, mutta jonkinlaista masokismia se vaati.
Heti ensilevy Muukalainen puhuu noteerattiin maailman underground-medioissa. Maine kasvoi hitaasti mutta varmasti, ja yhdeksi käännekohdaksi Ontto nostaa kolmoslevy Valonielun tekemisen Jaime Gomez Arellanon studiolla Lontoossa.
– Se jäi kyllä kokemuksena vahvasti mieleen. Oma ajattelu alkoi mennä siihen suuntaan, että meidän ei näköjään tarvitse istua Seinäjoella tai Tampereella tekemässä, vaan me voidaan laajentaa spektriä aika tavalla. Se avasi silmiä.
Jun-His muistaa hyvin bändin ensimmäiset keikat Hollannin Roadburn-festareilla. Hän oli ollut siellä aiemmin asiakkaana.
– Olihan se hienoa, kun heti parilla ekalla kerralla vastaanotto oli tosi innostunut. Se ehkä laajensi omaakin ajattelua. Mutta kuten sanoin, kaikki on ollut kuitenkin sopivan hidasta. Eikä meillä ole ollut päämääränä mikään ura, vaan enemmänkin se musiikillinen tutkimusmatkailu.
Kaikilla on oma arvonsa
Muuntautuja on bändin toinen levy, jonka julkaisee Nuclear Blast. On jotenkin lohdullista, että maailman isoimmaksi metallilafkaksi itseään mainostava yhtiö julkaisee myös taiteellisesti kunnianhimoista, laadukasta mutta kaupallisessa mielessä väistämättä enemmän tai vähemmän marginaalista musiikkia.
Taustapiru tässä kaikessa on lafkan artistivastaava Jens Prüter.
– Kyllähän meitä aluksi arvelutti, kun tämä mahdollisuus tuli pöydälle. Mutta Jens on luottohahmo, jonka kanssa varsinkin Jun-His oli ollut paljon tekemisissä. Tiedettiin, että hän on autenttinen musadiggari ja uskallettiin luottaa siihen, että hän arvostaa meitä sen takia, mitä me tehdään, eikä halua muuttaa meitä joksikin muuksi, Ontto kertoo.
– Kyllä, ja musta tuntuu, että isoillekin lafkoille on tarpeen ottaa etäisyyttä niistä pahimmista vuosista. Bändien pitää antaa tehdä asioita. Niille voi ehdottaa kaikennäköistä, mutta lopulta on hyödyllistä molemmille, että taiteellinen kehitys saa olla luontevaa ja mennä siihen suuntaan kuin menee, Jun-His jatkaa.
Kitaristi-laulajan näkemys bisneksen tilasta on jopa yllättävän valoisa. Ehkä onkin niin, että kaiken muottiin puristamisen, väkinäisen jäljittelyn, konseptoinnin ja tuotteistamisen jälkeen arvoa nähdään jollakin sellaisella, joka on… aitoa?
– Tällaisessa musiikissa hyviä asioita seuraa harvemmin siitä, että pakotetaan muottiin artisteja, jotka lähtökohtaisesti hakee uutta kulmaa asioihin. Ehkä artistiuteen uskalletaan luottaa taas vähän enemmän.
Tosiasia on sekin, että Nuclear Blastin taloudellinen pohja ei heilahda Oranssin Pazuzun tekemisistä mihinkään suuntaan, ei hyvässä eikä pahassa.
– No ei todellakaan. Me ollaan täysin kuriositeetti siinä rosterissa, ja sehän on tavallaan hyvä tilanne, Ontto sanoo.
– Eihän kaikista bändeistä tarvitsekaan tehdä mitään kärkitykkejä, vaan kaikilla on oma arvonsa siinä spektrissä, Jun-His kuvaa.
Taide ja bisnes eivät siis ole vihollisia. Ja muuten, Oranssilla Pazuzulla on omakin taustayrityksensä, koska se on lähes välttämätöntä vakavasti otettavassa bänditoiminnassa.
– Meidän ajatus on, että taiteellinen hallinta pysyy kaikkineen meidän käsissä. Muita asioita voidaan sitten ulkoistaa, jotta kenenkään meistä aika ei menisi pelkästään jonkin bisneksen pyörittämiseen. Että olisi mahdollisimman paljon aikaa ja resursseja taiteelliselle luomiselle, Jun-His sanoo.
Nyt Oranssi Pazuzu on pisteessä, jossa sen täytyy miettiä, miten Muuntautujan kappaleet kääntyvät livetulkinnoiksi.
– Me lähdettiin siitä, että kaikkea ei ole pakko pystyä toteuttamaan livenä. Meillä oli paljon visuaalisia keloja, että tämän biisin pitää kuulostaa vaikka sumulta, joka leijailee järven yllä. Sitten me käytettiin kaikkia mahdollisia keinoja, jotta siitä saatiin sellainen. Mutta kyllä biisit pystytään tavalla tai toisella toisintamaan livetilanteessa, Ontto sanoo.
Jun-Hisin mukaan bändi ei soita taustanauhojen päälle ja kappaleet ovat hyvin avoimia tulkinnalle.
– Onhan meillä sampleri, mutta sekin on meille soitin, vähän samaan tyyliin kuin studiokin oli tällä levyllä. Eikä meidän ole tarpeen replikoida jokaista detaljia, kunhan kokonaiskuva tuntuu samalta, immersiiviseltä ja visuaaliselta.
Pyörteeseen
Kun kysyn, onko bändin livesoitto luonteeltaan läpiluentaa vai pääseekö siinä oikeasti sfääreihin, Onton vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä:
– Pääsee. Se on tosi iso syy siihen, miksi me ylipäätään tehdään tätä.
– Stressimäärä varsinkin jossain festarihommissa on aivan uskomaton. Mutta se, miltä livesoitto sitten tuntuu jopa huonoimmillaan… Ja huonoimmillaan tarkoittaa yleensä sitä, että kamat prakaa. Kun joku saatanan vehje ei toimi, se saattaa jopa korostaa intensiteettiä, vaikka voi sitä tietysti ajatella myös tunnin paniikkikohtauksena, Jun-His selittää.
– Jos taas kaikki menee hyvin ja tilanteesta pystyy nauttimaan, tuntuu melkein siltä kuin se sumu leviäisi lavalta yleisöönkin. Kyllä siinä sfääreissä mennään. En mä sellaista ole kokenut missään muualla elämässä.
Kaiken ei välttämättä tarvitse mennä aina hyvin senkään vuoksi, että – kuten on tullut selväksi –, arvaamattomuus on tälle ryhmälle suorastaan vaalittu arvo.
– Se varpaillaan olo on meille tärkeää tässäkin asiassa. Ei me haluta sellaista rutiinia, jonka joku kovalevyn varmuus mahdollisesti toisi. Se ei palvelisi meidän kiinnostuksen kohteita lainkaan. Mä pidän siitä, että me ollaan mahdollisimman valmiita reagoimaan luovasti kaikkeen livetilanteessa, Jun-His sanoo.
Ontto kuvaa sitä, kuinka musiikin toisteisuus vaikuttaa tajuntaan, mikä on ikiaikaista totuutta aina resitoinnista shamanismin kautta tämän päivän reiveihin – ja Oranssin Pazuzun keikkoihin.
– Siinä ikään kuin porautuu koko ajan lähemmäksi jotain todella pientä pistettä. Ainakin mä koen, että siinä irtautuu omasta arkipäiväisestä kelailustaan ja vähän unohtaa missä on. Kun se onnistuu, siinä päästään kiinni johonkin pohjavirtaukseen. Se on pyörre, jota ei pysty hallitsemaan, mutta sillä on oma logiikkansa. Siinä voi olla kyydissä ja kontrolloida vähän, mutta ei kovin paljon.
Voisiko se pohjavirtaus olla todellisuuden perimmäinen luonne?
– Se on varmaan se.
Julkaistu Infernossa 9/2024.