Musta mustempana, valkoinen valkoisempana – haastattelussa Draconian

Melodista doomia naislaulun ja mörinän vuorottelulla. Kuulostaako puhkikuluneelta ajatukselta? Ruotsalainen Draconian osoittaa Under A Godless Veil -albumillaan, että 1990-luvulta asti elänyt romanttisen metallihidastelun muoto on mahdollista keksiä uudelleen sen vetoavimpia laitoja venyttämällä.

Kuva: Eleni Liverakou Eriksson

Jos doom/death ja goottilaiset kuvastot olivat lähellä kuulijan sydäntä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, ruotsalaisen Draconianin albumeita kuten Arcane Rain Fell (2005) ja Turning Season Within (2008) ei voinut ohittaa. 

Draconianin naislaulujen, örinöiden ja melodisen doomin yhdistelmä ei ollut paperilla kaikkein erottuvin, mutta sen minkä bändi hävisi omaperäisyydessä, se voitti luovassa tyylitajussa. 

Bändi julkaisi levyjä alkuun melkoisen tiheästi, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana tahti on hidastunut. Sovran-albumin jälkeen julkaistua Under a Godless Veil -levyä saatiinkin odotella peräti viisi vuotta. 

Tämän mainitseminen saa Draconianissa vuodesta 1994 mörisseen Anders Jacobsonin tuskastumaan hetkeksi. Julkaisu venyi, vaikka yhtye eli luovinta jaksoaan. 

– Minähän laskin jossain kohdin leikkiä, että Draconian on kirottu, mutta lopulta se ei enää tuntunutkaan pelkältä huumorilta, Anders hymähtää Skype-videopuhelun välityksellä, ruotsalaisessa syysmaisemassa kävellessään. 

– Keitimme itse soppamme siinä mielessä, että asumme nykyään eri puolilla Ruotsia, ja perhe-elämämme myötä äänitykset ja ylipäänsä kaikki bänditoiminta on ollut välillä ylivoimaisen vaikeaa järjestettävää, mutta… 

– Kaikki musiikki, jonka nyt kuulet, on ollut julkaisuvalmiina yli vuoden. Äänitimme rummut jo kaksi ja puoli vuotta sitten. Äänitykset kestivät ikuisuuden ja mukana oli vähän huonoa onneakin, mutta siitä kaikki vasta alkoi, kun levy-yhtiömme alkoi vuorostaan siirtää julkaisua ensin kerran, sitten toisen ja vielä kolmannenkin. 

– En halua sanoa heistä mitään pahaa, mutta viime vuodet saivat meidät palkkaamaan vihdoin oikean managementin, koska haluamme välttää jatkossa kaiken tällaisen byrokratian, jolla ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa. On nimittäin harvinaisen outoa puhua nyt levystä yhtä aikaa helpottuneilla ja turhautuneilla fiiliksillä. 

– Sanon heti alkuun, etten edes yritä vältellä kliseitä: Under a Godless Veil on tähän saakka paras albumimme. Menen jopa niin pitkälle, että väitän ettei ihan tällaista eteerisen kaunista metallialbumia ole ennen tehty. 

Koskettavampaa kuin koskettava 

Vuonna 1994 perustettu ja debyyttinsä jo 17 vuotta sitten julkaissut Draconian ei ole koskaan irtautunut alkuperäisestä olemuksestaan, vaan on jatkanut ilmaisunsa jalostamista kypsemmäksi ja voimakkaammaksi. 

Kun utelen yhtyeen nykyisen, perinteisen pintansa alla harvinaisen vangitsevan metallin salaisuutta, Anders alkaa arvuutella syitä sille, miten bändi on kyennyt tekemään musiikkinsa mustasta yhä mustempaa ja valkoisesta valkoisempaa sekä löytänyt kartoittamattomia harmaan sävyjä niiden väliltä. 

– Monet nuoruutemme idoleista, vaikkapa My Dying Bride ja Paradise Lost, ovat käväisseet vuosikymmenten aikana kokeilevissa ilmaisuissa ja löytäneet aina tiensä kotiin, Anders miettii. 

– Draconianissa on ollut aina kyse doom/deathistä, ja vaikka lajityyppi saattaa kuulostaa metalliin vihkiytymättömien korvissa yksitotiselta, olemme aina uskoneet suuriin kontrasteihin genressämme. 

– Jos kuuntelet Where Lovers Mourn -debyyttimme ja vertaat sitä uuteen, seitsemänteen albumiimme, voit varmasti kuulla, miten eräänlainen nuoruuden ehdoton uho ja todellisten tuntojen peittely on korvautunut toteavalla, kaunistelemattomalla realismilla, jota ei tarvitse liikoja romantisoida.

Anders korostaa, että on useimmiten pitänyt esikuviensa kokeellisemmista albumeista, kuten My Dying Briden 34.788%…Completesta (1998) ja Paradise Lostin Hostista (1999). Samalla hän kuitenkin myöntää jotain, minkä vain harvat muusikot sanovat ääneen: hän ei ole metallin suhteen kaikkein avarakatseisin kuluttaja. 

– Minä ja monet kappaleemme säveltävä Johan [Ericson, kitara] olemme aina olleet hieman allergisia sille, että hyvä musiikkimaku olisi jotenkin yhtä kuin monipuolinen musiikkimaku, Anders hymähtää. 

– Tarkoitan sitä, että jos jokin bändi haluaa tehdä kaksikymmentä levyä death metalia ja tekee sen helvetin hyvin, minusta se on ihan yhtä arvokasta kuin seikkailla genrejen välillä. Musiikin laatu ja aitous ratkaisee. 

– Draconianin tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että rakastamme doom/deathiä ja näemme todella syvälle sen pinnan alle. Ei ole olemassa vain yhtä kaavaa tai soundia, jolla tehdä tällaista musiikkia. Se on niin paljon enemmän. Olemme tutkineet sitä nyt parikymmentä vuotta, ja olemme mielestäni vasta alussa. 

Anders jatkaa kertomalla, että hän on saanut Under a Godless Veil -albumin singleistä palautetta, joka on vain vahvistanut näitä ajatuksia. 

– Meistä on tullut hienovaraisempia. Enää kyse ei ole vain siitä, että yhdistelemme melodisia tai akustisia osia äärimmäisiin kitaravalleihin ja täysillä mörisemiseen. Haluamme herättää yhä voimakkaampia tunteita. 

– Sain taannoin pitkän kirjeen, jossa minulle kerrottiin, että uuden levymme Lustrous Heart- ja The Sacrificial Flame -kappaleet olivat saaneet erään tavallisesti kevyempää musiikkia kuuntelevan ahdistumaan niin syvästi, ettei hän kyennyt keskittymään mihinkään, ennen kuin oli maalannut tuntemuksensa kokonaiseksi tauluksi.

– Toisessa viestissä eräs kuulija paljasti uusien kappaleidemme auttaneen häntä ajattelemaan elämäänsä ja kokemaansa masennusta. Biisit olivat saaneet hänet itkemään niin vuolaasti, että hän koki jonkin muuttuneen ja puhdistuneen. Hän kertoi saaneensa itsevarmuutta pyrkiä ammattiauttajan pakeille.

– En voi sanoin kuvailla, miten nöyräksi nuo kertomukset vetivät. Toki olin aistinut näitä melodioita ja tunnelmia luodessamme, että olemme löytäneet doom/deathistämme kaikkien näiden vuosien jälkeen jotain sellaista, mitä emme ole aiemmin löytäneet, mutta… En olisi voinut uskoa, että voisimme koskettaa ihmisiä tällä tavalla.

Duetoimisen rajat rikki

Anders muodostaa Draconianin toisen laulajan, bändissä vuodesta 2012 vaikuttaneen Heike Langhansin kanssa todella alkuvoimaisen kaksikon. Sen välisessä dynamiikassa on kyse jostain paljon syvemmästä kuin perinteisestä ”kaunotar ja hirviö” -asetelmasta.

– Se dualismi oli tavallaan läsnä jo Sovranilla, mutta emme ymmärtäneet sitä vielä täysin, Anders kertoo.

– Kun Heike muutti Ruotsiin ja liittyi vakituiseksi osaksi Draconiania, suuri osa Sovranista oli jo kirjoitettu, eikä hän ollut sillä tavalla tiivis osa bändiä ja biisinkirjoitusta. Siihen nähden hän teki uskomatonta työtä, mutta ymmärrän nyt itsekin, miten paljon enemmän hänellä on tarjottavanaan.

– Nyt Heike on toden teolla läsnä, myös tunnetasolla. Sen kuulee hänen äänestään. Hänen laulunsa on jotain niin aavemaisella tavalla kristallinkirkasta, että saan kylmiä väreitä nytkin sitä ajatellessani. Meillä on ollut Draconianissa aina huikeita laulajia, mutta Heike… Hän on jotain ihan muuta, jos puheeni käy yhtään järkeen.

– Hän on tehnyt vaikuttavaa työtä Ison-yhtyeessä Daniel Ängheden kanssa, Light Field Reveriessä ja sooloprojektissaan, ja äimistyn yhä itsekin, miten monipuolinen laulaja hän on. Tuo kaikki on tehnyt hänestä yhä eläytyvämmän tulkitsijan ja samalla paremman Draconian-laulajan. Kyse on kontrasteista, jälleen.

– Olen aina ollut sitä mieltä, että tällaisissa asioissa jos missä on luotettava intuitioon. Nyt vaistoni sanoi, että monet osuudet levyllä vaativat Heiken hypnoottisia tulkintoja. Vastakohdat täydentävät toisiaan, kyllä, mutta tässä tapauksessa menimme ihan uudelle tasolle sekä yksilöinä että parivaljakkona. Mursimme paljon genren kliseitä.

Anders kertoo monen Draconian-fanin ihmetelleen singlekappaleiden perusteella, eikö hänen oma pienentynyt roolinsa bändissä harmita lainkaan. Anders tyrmää ajatuksen välittömästi.

– Tällaisessa musiikissa ei ole tilaa egoilulle. Usko pois. Tiedän, mistä puhun. Olen elänyt sellaisen albuminteon läpi, jossa kaikki laulusovitukset oli kirjoitettava 50–50-jaolla, vaikkei se ollut sitä, mitä musiikki vaati.

– Kun saimme Johanin kanssa varhaisia demoja valmiiksi, tiesin heti, että se musiikki on silkkaa Heikea. Aistin, että hänen on tulkittava niitä kappaleita, ja tunsin samalla, miten paljon voimakkaampaa dynamiikkaa omiin osuuksiini tulee latautumaan, kun ne ovat harvalukuisempia ja muodostavat ihan omanlaisiaan kliimakseja.

– Yksi ratkaiseva askel oli sekin, että äänitimme nyt kaiken yhdessä Heiken kanssa. Koko aiemman Draconian-historian ajan olemme äänittäneet laulut aina erikseen, sekä soolo-osat että yhteislaulut. Kun eläydyimme kappaleeseen lähes nenät vastakkain samaan mikrofoniin huutamalla, siitä muodostui ihan uudenlaista voimaa. 

– Ei sillä, erehdyin taannoin lukemaan uusien kappaleiden Youtube-kommentteja täysin itsevarmana siitä, että minun ja Heiken kemia välittyy hyvin kuulijoillekin, mutta vielä mitä… Kyllä siellä aika moni kaipaili vanhan koulukunnan Draconiania ja Within Temptationin Enter-albumin [1997] tyylistä lähestymistapaa tähän musiikkiin. 

– Olemme siis herättäneet tunteita puolesta ja vastaan, ja se on oikeastaan ihan hyvä asia. 

Pohjolan pimeyden lumoamana 

Kun Anders kerran äityi ylistämään Heike Langhansia yhdeksi Draconianin nykymuodon merkittävimmistä osasista, ”täydellisen matchin” toisen puoliskon ajatusten kuuleminen oli välttämätöntä. 

Heiken aavemaisen eläytyvä laulutapa eroaa melodiakieleltään ja tunnelataukseltaan totutuista pohjoisista soundeista, eikä ihme: hän syntyi vuonna 1988 Etelä-Afrikassa. 

– Isoisäni lähti toisen maailmansodan aikoihin Saksasta veneellä ja päätyi saksalaiselle siirtomaa-alueelle Namibiaan, missä hän työskenteli insinöörinä timanttikaivoksilla. Vanhempani muuttivat nuorina Etelä-Afrikkaan, ja itse asuin valtaosan nuoruudestani Western Capessä ja Johannesburgissa, Heike kertoo sähköpostitse. 

– Rock oli isäni ja veljieni ansiosta elämässäni läsnä alusta asti. Notkuin aina isäni mukana ja lauloin hänen rinnallaan, kun hän soitti illanistujaisissa kitaralla Pink Floydia, Dire Straitsia, The Moody Bluesia, AC/DC:tä, Jethro Tullia, Depeche Modea, Yazoota, Sinead O’Connoria, Sarah McLachlania, Cat Stevensiä ja jopa Enyaa. 

– 1990-luvun lapsena löysin pian The Cranberriesin, Pearl Jamin ja Nirvanan, joiden takia olin pitkään kiinnostuneempi kitaran soittamisesta kuin laulamisesta. Etsin aina uusia kitarabändejä, ja kuten monille on varmasti käynyt, se johti minut koko ajan raskaampaan ja raskaampaan musiikkiin, kunnes olin ihan hulluna kaikenlaiseen metalliin. 

– Sitten seurasi nu-metal-vaiheeni Kornin, Slipknotin, Linkin Parkin, Dry Kill Logicin ja Chevellen parissa, ja samaan aikaan aloin muuttua todelliseksi teinigootiksi Charonin, Sentencedin ja HIMin tahtiin. Sanoisin, että viimeinen niitti oli Metallica, jonka löysin 15-vuotiaana. Sen jälkeen paluuta kevyempään musiikkiin ei enää ollut. 

Pohjoismainen metalli ja sen tunnistettava, ympäri maailmaa tunnustettu melankolia kiehtoivat Heikea, ja hän kertoo ihastuneensa vuosituhannen alussa nimenomaan suomalaisiin bändeihin. 

– Ensikosketukset suomalaiseen metalliin saivat janoamaan lisää, ja väitän yhä, ettei mistään muualta maailmasta tule vastaavanlaista musiikkia. Suomalaisen metallin pystyy tunnistamaan jo tietyistä kitaravireistä, melodioista ja laulujen artikuloinneista, ja olen kuullut, että suomalaiset pitävät tätä joskus jopa taakkana? 

– Minun on vaikea ymmärtää sitä, koska valtaosa metallisuosikeistani on suomalaisia. Swallow the Sun, Sentenced, Shape of Despair, Insomnium ja Moonsorrow ovat uskomattomia bändejä, ja lisäksi Suomesta tulee uniikkeja yhtyeitä kuten Tenhi, jonka tyylistä musiikkia mistään muualta tulevan on varmasti mahdoton tehdä. 

– Pohjolasta tulee paljon hienoja metallibändejä, mutta väitän, ettei edes Ruotsilla, Norjalla tai varsinkaan Tanskalla ole niin omanlaistaan, täysin tunnistettavaa melodiakieltä.

Pohjoinen sielunmaisema meni niin syvälle Heiken ihon alle, että kahdeksan vuotta sitten hän päätti tehdä elämänsä kannalta tärkeän ratkaisun ja muuttaa Etelä-Afrikasta Skandinaviaan. 

– Musiikki kumpuaa ihmisten sisimmästä ja elinympäristöstä, joten yksi syy Skandinaviaan muuttamiselleni oli se, että tunsin niin syvää sukulaisuutta pohjoista musiikkia kohtaan, että halusin päästä elämään sen inspiraationlähteenä toimineen ihmisyyden, luonnon, lumen, vuodenaikojen ja – usko tai älä – myös pimeyden keskelle. 

– Silloinen kumppanini oli suomalainen ja harkitsin pitkään Suomeen asettumista, mutta suomi osoittautui minulle ylivoimaisen vaikeaksi kieleksi. Ruotsi on paljon lähempänä saksaa ja omaksuin sen paljon kivuttomammin, joten saadessani mahdollisuuden päästä Draconianin laulajaksi tartuin haasteeseen. Samalla sain syyn muuttaa Ruotsiin. 

Goottilaista sielunkumppanuutta 

Heiken laulu oli vangitsevan hypnoottista jo Sovran-albumilla, mutta Under a Godless Veil osoittaa, että hänen viiden vuoden takainen Draconian-debyyttinsä oli vasta alkua. 

– Liittyessäni bändiin olin Lisa Johanssonin [Draconianin laulaja vuosina 2001–11] tuuraaja, enkä ottanut vakituista paikkaa bändistä vielä vähään aikaan, koska Lisa harkitsi yhä rooliaan bändissä. Sovran tehtiin hyvin pitkälle Lisaa ajatellen, kunnes hän vetäytyi lopullisesti Draconianista ja minusta tuli bändin vakituinen laulaja, Heike kertoo. 

– Siitä eteenpäin Johan saattoi kirjoittaa musiikkia täysin minun ääntäni ajatellen, ja pian hän sanoi kokevansa minun olevan enemmän elävä instrumentti kuin ihminen laulamassa kirjoitettuja sanoja. Se oli aluksi hämmentävää, mutta kun Johan päätti toimittaa minulle kappaleita ilman ohjeistettuja laulumelodioita, ymmärsin mitä hän tarkoitti. 

– Aloin eläytyä musiikkiin yhä enemmän tunteella kuin sovittaen ja tietoisuudella. Kokeilin kyllä paljon erilaisia sovituksia ja ratkaisuja, mutta tähtäimessäni oli pyrkiä elämään Draconianin musiikkia täysin rajattomasti. Uudella albumilla onkin paljon todella improvisoituja laulusovituksia. Jopa ensiottoja. 

Heike kertoo tienneensä heti Andersin ja Johanin tavatessaan, että kyse on sielunkumppaneista. 

– Sen takia en epäillyt Draconianiin liittymistä hetkeäkään. Nuo ajatukset vain vahvistuivat nyt Under a Godless Veilillä, laulaja kehuu. 

– Tunnemme toisemme nyt paremmin, ja kun työstämme vaikkapa lauluja, tiedämme olevamme oikeilla jäljillä, jos me kaikki kolme saamme lopputuloksesta kylmiä väreitä. Eräänlaisen yhteisen vaistomme ansiosta tiedämme usein ilman suunnittelemista, laulaako jonkin osuuden Anders vai minä, ja musiikki syntyy hyvin luontaisesti. 

– Pidin Draconianista jo aikoina, jolloin se oli lähempänä perinteistä duettomaista doom/deathiä, mutta uuden albumin myötä minusta tuntuu, että olemme löytäneet kokonaan uuden, oman ilmaisumuotomme. 

Heiken luovuus ei jää vain Draconianiin: seuraavaksi luvassa on sooloalbumi ja aivan uuden yhtyeen debyytti. 

– Goottimusiikki on aina ollut iso osa elämääni, ja pitkään kiireiden vuoksi viivyttelemäni :LOR3L3I:-sooloprojekti on nyt huomioni keskipiste koronan ja matkustuskieltojen synnytettyä enemmän aikaa. 

– Noin puoli vuotta sitten aloitin uuden projektin puolisoni Mike Lambin ja ystäväni Scotty Lodgen kanssa. Meidät tullaan tuntemaan nimellä Light Field Reverie. Se on yhdistelmä elektronista tunnelmamusiikkia sekä post-, doom-, proge- ja goottimetallia. Debyyttimme Another World julkaistaan 20. marraskuuta. 

– Samalla olen säveltänyt kokonaisia Draconian-kappaleita, joten yhteinen kaunis tarinamme on vasta alussa.

Julkaistu Infernossa 9/2020.