Netissä mollataan Sonata Arcticaa – valjastimme bändin vastaamaan

Sonata Arctica on edennyt jo yhdeksänteen levyynsä – siitäkin huolimatta, ettei huippusuosittu melometalliryhmä ole tehnyt kovaäänisimpien kuulijoiden mukaan yli vuosikymmeneen mitään oikein. Tässä jutussa bändi vastaa nettikirjoittelijoiden syytöksiin.

Kuva: Ville Juurikkala

Helsingin Sanomatalon kahvilassa naureskelevat laulaja Tony Kakko ja kiipparisti Henrik Klingenberg jaksavat löytää meneillään olevan promokiertueen ympäriltä hopeareunuksia, vaikkei kaikki ole sujunut täydellisesti.

Kaksikko oli matkustanut muutamaa päivää aiemmin Tukholmaan vain huomatakseen, että heidät oli kutsuttu paikalle vääränä päivänä. Tämäkin mutka käännettiin eduksi suuntaamalla katseet tulevalle kiertueelle.

Henrik: – Otettiin vapaan aamun kunniaksi Tonyn kanssa itseämme niskasta kiinni ja rakenneltiin koko tulevan kiertueen settilistan runko valmiiksi tavallista huolellisemmin.

Tony: – Voin sanoa olevani kuulijoiden kanssa samaa mieltä siitä, että me ollaan oltu helvetin laiskoja tämän suhteen. Jos unohdetaan vakiomäärä uusia biisejä, oltaisiin voitu tonkia repertuaaria vähän enemmän jo aiemmin.

Henrik: – Nyt meillä on kasassa sellainen 30–35 kappaleen nippu, josta voidaan vaihdella biisejä joka ilta. Vaikka ne hititkin on seassa, meidän keikoilla saattaa tapahtua nyt melkein mitä vain.

Tony: – Myös kesän akkarisetit osoittautui niin mahtavaksi jutuksi, että niille tullaan varmasti kuulemaan jatkoa. Voi jopa olla, että versioidaan itseämme pian akustisesti levylläkin ja rundataan sen myötä!

Valintojen maailma

Edessämme komeilee Sonata Arctican yhdeksännen albumin The Ninth Hourin vähintäänkin yksityiskohtainen kansi. Sen tiimalasirakennelma antaa mahdollisuuden monenlaisille tulkinnoille kappaleiden teemoista.

– Olemme sekä yksilöinä että ihmiskuntana entistä kovemmalla vauhdilla matkalla siihen suuntaan, jossa kaikki tekemämme valinnat vaikuttavat koko maailman tulevaisuuteen. Kannen taustalla näkyy se utopiamaailma, johon kaikki tämä voisi päätyä, jos ihmiskunta kykenisi saavuttamaan harmonian luonnon kanssa, Tony sanoo.

– Tiimalasin ääripäissä voi puolestaan nähdä realistisemmat vaihtoehdot: koko ihmiskunnan tuhon, jonka myötä maailma ottaa omansa takaisin, tai päinvastaisen tilanteen, jossa olemme tuhonneet kaiken ympäriltämme ja ihmiskunnan rippeet elävät kurjuudessa tuhon keskellä.

– Tämä teema heijastuu albumilla kolmeen kappaleeseen. Tämän ohella levy pääsee viittaamaan hieman virnuillen Yhdysvaltain presidentinvaaleihin sekä meidän tavaramerkillisiin ihmissuhdekoukeroihin, joihin liittyen yksi kappale jatkaa erästäkin jo vuosien ajan jatkunutta teemaamme. Murhaballadeja unohtamatta.

Tony jatkaa kertomalla, kuinka oma vanhemmuus on avannut silmiä entisestään ja saanut arvuuttelemaan, millainen maailma jälkipolville jää.

– Toistaiseksi tältä pallolta on aika vaikea lähteä minnekään muualle, joten meidän vastuumme on suurempi kuin osaamme ajatellakaan. Maailmassa on niin paljon hulluutta, että sieltä löytyisi savottaa vaikka parillekymmenelle konseptialbumille, jos haluaisi lähteä rypemään tässä kurjuudessa kokopäiväisesti.

– Itsehän en ole mikään saarnamies, ja tiedostamme hyvin sen ironian, että olemme myös itse osa tätä ongelmaa. The Ninth Hourin teemat eivät olekaan niinkään näkemyksiä siitä, miten asioiden tulisi olla, vaan ennemmin huomioita kaikesta ympärillämme tapahtuvasta.

Musiikilliset luovuudenlähteet eivät ole ehtyneet vielä sadankaan Sonata Arctica -kappaleen jälkeen. Tony kuitenkin myöntää, että sanoittaminen on hänelle toisinaan haastavaa – ja vieläpä ihan omasta syystä.

– Käytän sanoittamiseen säveltämiseen verrattuna varmasti tuplasti aikaa. Se on sellainen asia, jonka suhteen voisin kohdella itseäni ihan eri tavalla. Musiikin tekeminen on kuitenkin usein niin leppoisaa, että sanoittamisen haaste odottaa vasta sen jälkeen.

– Haluan löytää aina juuri ne oikeat tavat sanoa asioita, oikeat metaforat tätä kaikkea kuvaamaan. Tiedostan hyvin, että kuulijalle saattaisi riittää aika paljon suoraviivaisemmat ratkaisut, mutta sanoitusten tekeminen on itselleni niin tärkeä asia, etten voi tehdä sitä vasemmalla kädellä. En halua kulkea siitä, missä aita on matalin. Eli venytellä joka rivin päätteeksi yhtä vokaalia nuottien mukaan. Siitähän se hullu sanapalapeli sitten vasta alkaa!

Lennä, navigoi, kommunikoi

Sonata Arctican musiikillinen poukkoilu on muuttunut viime vuosina luonnollisemmaksi määrätietoisuudeksi. Koko bändillä on vahva käsitys siitä, mitä Sonatan nimissä halutaan tehdä ja mitä ei.

sonataarctica2016_1_ville_juurikkala

The Ninth Hourin kohdalla tämä tarkoittaa hallitun vallatonta kokonaisuutta, joka kartoittaa koko Sonatan maailman ääripäät. Sävellyskynä ei kuitenkaan lähde missään vaiheessa täysin käsistä.

Tony: – Olen kerännyt aina erilliseen säkkiin ideoita, jotka tulevat joskus päätymään sooloalbumilleni. Tässä mielessä bändi on kokonaisuudessaan oma tuottajansa, ja kun esittelen ideoita, muut osaavat sanoa, ovatko ideat Sonataa.

Henrik: – Aika monta kertaa siinä käy niinkin, että Tony tuo kuultavaksi jonkin aika veijarimaisen biisin ja kertoo jo etukäteen, että kuunnelkaahan huviksenne tämä, vaikkei biisi ole Sonata-tyylistä musiikkia.

Tony: – Pian tämän jälkeen ollaankin äänittämässä biisiä Sonatan sessioissa, kun bändi on sitä mieltä, että totta hemmetissä tämä on Sonataa! Itse uppoudun usein niin syvälle musiikkini maailmoihin, etten tiedosta tätä enää itse.
Jos Sonatan edellinen levy Pariah’s Child (2014) suuntasi edeltäjänsä rokkaavista sivuhaaroista takaisin powermetallisempaan suuntaan, The Ninth Hour on yhtä aikaa keskittyneempi ja monipuolisempi albumi.

Henrik: – Sävellys- ja äänityssessiot olivat aika intensiiviset, koska pidimme viime vuoden puolella neljän kuukauden tauon. Alkuvuodesta meillä oli kasassa muutamia kappaleita, kun lähdimme kiertueelle Nightwishin kanssa.

Tony: – Lopulta bändi lähti äänittämään valmiita kappaleita ja jäin itse hiomaan lisää timantteja. Yleensä meillä on tapana hieroa levyjä pidempään. Tämä on kuulunut musiikissa lievänä rönsyilynä, mutta nyt tiukempi malli johti hetkessä elämiseen.

Henrik: – Meille käy toisinaan niin, että säveltäessämme levyä vuodenkin aikana ihan sessioiden alussa syntyneet kappaleet ovat täysin erilaisia lopussa tehtyihin verrattuna. Sekin toimii usein monipuolistajana, mutta nyt keskittyneesti lennokas albumi kuulostaa raikkaalta.

Tony: – Vanhenin levyn tekemisen aikana varmaan viisi vuotta, kun halusin puristaa itsestäni tiiviillä aikataululla irti kaiken mahdollisen. Parhaana esimerkkinä on Japanin-bonusraita, jonka säveltämisen aloitin viikkoa ennen masterointia. Annoin itselleni 20 minuuttia aikaa. Naps. Kello käyntiin. Ideat ulos tajunnasta. Naps. Valmista.

Henrik: – Sonatan formaatista on tullut ilahduttavan väljä, mutta joku raja siinäkin on oltava. Meillä kaikilla on aavistus siitä. Toisinaan jokin biisi ei kuulosta vielä demovaiheessa yhtään Sonatalta, mutta loppupeleissä, meidän soittamana, se on juuri sitä. Siinä piilee koko Sonatan taika!

Tony: – Vaikka meidät luetaan usein power metaliksi, meidän ei tarvitse olla sen lokeron vankeja. Toisaalta, jos me aiomme tehdä vielä seuraavankin Sonata-levyn, musiikin on kuulostettava Sonatalta. Ei me nyt ihan ykskaks voida pamauttaa ilmoille maailman parasta reggaelevyä, koska se olisi aika huonoa Sonata Arcticaa!

Sonata Arctica on altistanut power metalin perinteisiä kahleita murrettuaan itsensä tilanteeseen, jossa bändiä koskeva kirjoittelu on vähintään värikästä, kuulijat kun hajottavat bändin kaikki tekemiset atomeiksi.

Toisinaan vaikuttaa siltä, ettei Sonata tee kerta kaikkiaan mitään oikein. Eikä varsinkaan oikeista syistä.

Tuodaanpa pöytään muutamia otteita nettikirjoittelusta.

Väärin julkaistu! Väärin tuotettu!

”Voi olla, että yhtyeen suosio oli Stones Grow Her Namen jälkeen laskussa ja viime levyllä tehtiin perinteisempää Sonataa, jotta laiva ei uppoa. Samoista syistä Ecliptica äänitettiin uusiksi. Tällä uudella levyllä ilmeisesti taiteellinen kunnianhimo ja kaupalliset realiteetit eivät sopineet mitenkään yhteen. Joten tuloksena taitaa olla laiha kompromissi.”

Tony: – Stones [2012] meni kieltämättä todella pitkälle hard rockin suuntaan, mutta kerrankin tällainen irtiotto ei ollut minun vikani! Tai siis vika ja vika, mutta en ajatellut kappaleita välttämättä kovin sonatamaisiksi, mutta jätkät olivat ehdottomasti sitä mieltä, että totta hitossa tehdään nämä.
Henrik: – Se toimi sen yhden albumin verran hyvin, mutta seuraavalla levyllä oli taas päästävä tekemään jotain ihan erilaista. Helpompaahan meidän olisi ollut tehdä se kahden balladin ja kahdeksan tuplabasarirallin levy. Se onnistuisi varmasti ja menestyisi hyvin, mutta kovin aitoa ja intohimoista se ei olisi.

Tony: – Varman päälle pelaamalla olisi saattanut Unia ja monet muut jäädä tekemättä. Mehän olimme Reckoning Nightin [2004] jälkeen suosiomme huipulla, ja mikäs olisi ollut helpompaa kuin jatkaa power metal -rallien parissa.

– Mitä taas tulee Ecliptican uudelleenäänitykseen [2014], se tehtiin tasan kahdesta syystä: Alusta alkaen ylä- ja alamäet mukanamme kokenut japanilainen levy-yhtiö pyysi sitä oikein kauniisti. Samalla tulimme ajatelleeksi, että levyn kanssa kiertäminenhän voisi olla hauska tempaus. Voin sanoa, että rahoiksi sillä levyllä ei lyöty.

”Yhtye tietääkseni tuotti levyn itse ja se kuuluu lopputuloksessa huonolla tavalla. Nyt levyn kappaleet vissiin välttivät tekovaiheessa ulkopuolisen palautteen ja koko prosessi saatettiin viedä loppuun liiankin mukavasti eteenpäin mennen. Ei tekoprosessin toki helvetin vaikea pidä olla, mutta harvemmin bändin itse tuottamat levyt ovat todella hyviä.”

Tony: – Siinä tapauksessa emme ole tainneet tehdä ensimmäistäkään hyvää levyä, koska olemme tuottaneet levymme aina itse. Totta kai Ahti Kortelainen ja Mikko Karmila vaikuttivat soundeihin ihan alkuaikoina, kun tietotaitoa ja kokemusta uupui, mutta itse musiikkia tämä ei muuttanut.

Henrik: – Tottahan se on, ettei maailmassa taida olla kovin montaa yli miljoonan myynyttä levyä, joilla ei ole ollut tuottajaa mukana. Eri asia on, määrittääkö muusikko itselleen mieluisan musiikin myynnin kautta. Tuottaja tietenkin osaa selkiinnyttää pakettia laajemmalle kuulijakunnalle sopivaksi, mutta se ei välttämättä edusta bändin visiota.

Väärin sävelletty! Väärin rönsyilty!

”Toinen ongelma on se, että paistaa aika vahvasti läpi että Sonata ei ole se mitä Kakko aidosti haluaisi tehdä vaan tekee niin sanotusti power metal -kappaleita ainoastaan, koska bändi on hänen työ.”

Tony: – Parilta viime levyltä löytyy ehkä kourallinen biisejä, joita voisi ylipäänsä kutsua power metaliksi. Noin muuten levyillä mennään aika muissa maailmoissa. Power metal on osa meitä, olemme sieltä kotoisin ja pidämme siitä kiinni, mutta sisällämme sykkii yhtä aidosti musiikkia myös monista muista lähteistä.

Henrik: – Asian voi totta kai kääntää niinkin päin, että Sonata on iso osa elämiämme, muttei silti koko elämämme. Ihan yhtä lailla on pakko tehdä välillä jotakin muuta, koska Sonata ei tyydytä ihan kaikkia intohimojamme.

Tony: – Rakennan myös mainitsemaani sooloprojektia, jossa voin tehdä jotain vielä teatraalisempaa ja suurempaa, mutta Sonata on intohimomme, jolla vain satumme tekemään elantomme.
Henrik: – Ainahan voi sanoa, että jos bändillä tekee elantonsa, se on bändille myös työtä. Eikä se ole ihan tuulesta temmattua. Se kuitenkin on, ettei työtään voisi tehdä aidosti intohimojensa keskellä.

sonataarctica2016_3_ville_juurikkala

”Levy ilmeisesti on haukotuttava musiikillinen kompromissi, jossa taiteelliset visiot eivät oikein kohtaa. Siinä mielessä Kakon olisi syytä tehdä soolo. Varmaan jotain Queen kohtaa Northern Kingsin tyylistä saattaisi olla luvassa.”

Tony: – Sen voin sanoa, että Queen ei tule Northern Kingsiä mahdollisella soololla kohtaamaan, mutta noin muuten sooloalbumi kyllä näkyy jossain kaukaisessa horisontissa. Tämä meidän tekeminen tarjoaa vain hirveän vähän aikaa penetroitua näin totaalisen vaativaan projektiin.
Henrik: – Ainahan me voitaisiin pitää viiden vuoden tauko, jonka aikana kaikki tekisivät ihan muita juttuja. Kokonaan toinen asia onkin sitten se, olisiko meillä enää viiden vuoden päästä bändiä kasassa tai muistaisiko kukaan sitä ollenkaan.

Tony: – Ollaan alusta asti sovittu, että Sonatan on oltava ykkösjuttu meille kaikille. Siinä vaiheessa, kun se ei enää tunnu aidosti siltä, on aika tehdä jotain muuta. Soolohan tulisi varmasti onnistumaan, se olisi siisti juttu tehdä ja sen kanssa voisi rundatakin, mutta juuri nyt se tuntuu ajoitukseltaan totaalisen väärältä.

Henrik: – Hauskaa tässä on se, että moni tuntuu kuvittelevan Sonatan olevan meille jonkinlaista vastenmielistä pakkopullaa. Tosiasiassa tämä on aivan helvetin hienoa hommaa. Parasta!
Tony: – Kyllähän me Sonatassakin rönsyillään aika lailla ja tehdään niin pirusti kaikkea, että aika syvältä saa kaivella teorioita kaikille epämieluisasta kompromissista. On bändejä, jotka tekevät samaa juttua albumista toiseen. Meille taas toimii se, että teemme Sonatassa kaikkea mitä sonatamaisesti haluamme.

Henrik: – Tässä hommassa joutuu olemaan niin paljon reissussa ja siihen menee tuloihin nähden niin paljon aikaa, että jos tästä ei kaiken päälle tykkäisi enemmän kuin mistään, touhulle tulisi stoppi hyvin äkkiä.

Väärin pukeuduttu! Väärin murjotettu!

”Sonatan kirjassahan Kakko itsekin myöntää, että haluaa kapinoida kaikkia metal- ja power metal -kliseitä vastaan. Kun sivusta seuraa mitä tästä kapinoinnista voi seurata, niin siitä vaan lisää kapinoimaan valkoisten vaatteiden, fritsuliinojen ja tekotaiteellisten progebiisien kanssa jos haluaa takaisin päivätöihin ja musiikista harrastuksen.”

Tony: – Musta on itselleni väri, joka ei erotu yhtään lavalta. Koen tähän musiikkiin nähden ihan totaalisena alipukeutumisena painella lavalle musta T-paita ja arkifarkut päällä. Muut jätkäthän vetää mustissa, joten olen itse jonkinlainen väriläiskä siellä keskellä.

Henrik: – Kyllähän siinä voi mennä liian pitkällekin, eli koko bändi olisi yhtä sateenkaarta lavalla. Mutta kyllä laulajan pitää saada erottua joukosta ja olla se showmies, joka vie koko yleisön täyden huomion pariksi tunniksi.

Tony: – Ei sillä, ylilyöntejäkin on tapahtunut! Se on pakko myöntää. Joskus tuli vedeltyä päälle todella räikeitä housuja vihreistä ja keltaisista skottiruutuihin. Mentaliteetti on ollut se, että ihan sama mitä ihmiset bändistä puhuvat, kunhan puhuvat. Erotumme joukosta, kiinnitämme huomiota ja joku saattaa siinä samalla eksyä kuuntelemaan musiikkiamme.

”Pariah’s Childilla on etenkin suurin osa alkupuoliskosta vahvaa ja se oli kokonaisuutena iso korjausliike oikeaan suuntaan, vaikka se osaltaan myös alleviivasi sitä, mikä on nyky-Sonatan kaikkein pahin ongelma: se on kerta kaikkiaan mennyt liian paljon huumoribändiksi ja vieläpä ilmeisen tietoisesti.”

Tony: – Eräänlainen kevyt huumoriaspekti on ollut aina erittäin iso Sonata Arcticaa, ja kyllähän se niin on, että keikkammekin venyvät parhaimmillaan stand up -tyylisiksi spektaakkeleiksi, jos jokin biisi antaa tällaiseen mahdollisuuden.

Henrik: – Ei tätä hommaa edes voi tehdä yksitotisesti. Tai siis varmasti voi, mutta meille on tärkeintä, että sekä meillä että yleisöllä on hauskaa, koska musiikkihan on iloinen asia. Joku voi nähdä tämän niin, että me teemme pilaa musiikista emmekä ota sitä vakavasti, mutta ei tämäkään asia ole ihan näin mustavalkoinen.

Tony: – Ne ovat elämän värejä, ja haluamme heijastella niitä kaikkia Sonata Arcticassa. Otetaan vaikkapa X Marks the Spot. Se on virnuilevampi biisi, joka suorastaan huutaa pientä irrottelua, ja olisihan se musiikilleen valehtelua, jos biisiä vetäisi naama pokerilla pönöttäen Sen aikana homma lähtee aina lapasesta ja sekä bändi että yleisö on yhtä hymyä. Olisiko parempi vaihtoehto murjottaa lavalla naamat nurinpäin läpi keikan?

Henrik: – Sitten jos murjotetaan, kysytään onko pakko murjottaa koko ajan. Mikäs sen suomalaisempaa. Onhan se nyt aivan hirveä asia, jos bändi tekee musiikkia tosissaan ja se on vielä kivaa. Eihän se nyt käy!

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 9/2016.