”On terveellistä nauraa, kun asiat menevät päin helvettiä” – haastattelussa Eyehategod

Eyehategodin uusista riffeistä tihkuu yhä syvempi blues. Mike IX Williams artikuloi asiansa entistä selkeämmin, eikä se miellytä kaikkia. Vaan ei tämä bändi syntynytkään miellyttämään.

Mike IX Williams on juuri herännyt. Eikä mihin tahansa aamuun. Oranssi hirviö on poistunut Valkoisesta talosta. Videohaastatteluni Eyehategod-solistin kanssa osuu päivään, jona Donald Trump jättää, uhitteluistaan huolimatta, tehtävänsä Yhdysvaltain presidenttinä. 

Politiikkaan skeptisesti suhtautuva Williams ei ala ylistää Joe Bidenin hallintoa, mutta myöntää olevansa äärimmäisen helpottunut. 

– Kun miettii, millaisia kauhuja olemme käyneet läpi kuluneen neljän vuoden aikana, niin onhan tämä todella upea päivä, Williams tokaisee. 

Kaksi viikkoa ennen kuin luopui virastaan Trump yllytti hyökkäyksen Yhdysvaltain kongressitaloon. Vallanvaihdon hetkellä maassa valmistauduttiin uusiin levottomuuksiin. 

– Heti kun heräsin, tarkistin puhelimestani, onko jotain rähinää meneillään. Ennakkoon uhkailtiin tuloillaan olevalla ”myrskyllä”, mikä kuulosti pahaenteiseltä. Mutta tähän mennessä on ollut rauhaisaa. Toivottavasti jatkossakin. 

Yhtä huojentuneita saamme olla siitä, ettei Eyehategodin sludge ole vuosikymmenten saatossa seestynyt. New Orleansissa vuonna 1988 perustetun yhtyeen debyyttilevyn In the Name of Sufferingin julkaisusta tuli viime vuonna kuluneeksi kolme vuosikymmentä. Seuraavan kymmenen vuoden aikana ilmestyneet Take as Needed for Pain (1993), Dopesick (1996) ja Confederacy of Ruined Lives (2000) sinetöivät Eyehategodin aseman lajinsa valiona. 

Tällä vuosituhannella yhtye on kohdannut huomattavia vastoinkäymisiä, kuten kotikaupunkinsa New Orleansin runnelleen Katrina-hurrikaanin 2005 ja pitkäaikaisen rumpalinsa Joey LaCazen poismenon 2013. Levytystahti on hiipunut. 

Confederacy of Ruined Livesin ja Eyehategodin (2014) välinen lähes puolentoista vuosikymmenen julkaisutauko ei sentään toistunut. Maaliskuussa päivänvalon näkee kuudes Eyehategod-levy A History of Nomadic Behavior. 

Hardcore punk lyö jälleen kättä Black Sabbathin perimästä ammentavien tuomioriffien kanssa, ja tunnelmassa on läsnä törkyinen blues. 

Mutta ei A History of Nomadic Behavior ole vain taas yksi Eyehategod-albumi. Tuotanto on jälleen rujoa ja feedbackiä pursuavaa, mutta myös aiempia levyjä kuivakampaa ja välittömämmin päin näköä puskevaa. 

– Jos rehellisiä ollaan, emme juurikaan suunnittele, millainen levystä lopulta tulee. Menemme studioon ja teemme mitä teemme, juuri sillä tavoin kuin aina. Tällä kertaa lopputuloksesta tuli tällainen. Onhan se erilainen, joidenkin levyn kuulleiden mielestä todella erilainen. Mutta kuten sanoit, Eyehategodilta se silti kuulostaa. 

Selvin sanoin 

Jos kaikki Eyehategodin musiikilliset osaset ovatkin A History of Nomadic Behaviorilla läsnä, levyllä soi myös yhä syvempi blues. Jo levyn avaavan Built Beneath the Liesin väliosa iskee eteen häpeämättömän bluesahtavan kitarariffin. Yhtä selkeästi blues puskee pintaan biisissä The Trial of Johnny Cancer ja kuvaavasti nimetyssä instrumentaalissa Smoker’s Piece. 

Onko Eyehategodista tullut iän myötä bluesvetoisempi? Mike IX Williams myöntää, että pätevin vastaamaan olisi hänen kanssaan yhtyeessä alusta asti soittanut kitaristi Jimmy Bower, joka myös Downin rumpalina tunnetaan. 

– En tiedä, toiko Jimmy riffeihin bluesvibaa tietoisesti. Mutta paistaahan se niistä läpi, ehdottomasti. Blues on aina ollut osa musiikkiamme. Siihen varmasti vaikuttaa, että kuuntelemme paljon bluesia. Olemme fanittaneet sitä alusta saakka, jo ennen kuin Eyehategodia oli olemassakaan. Diggaamme siitä jokainen. Mutta koen, että myös punk- ja doom-elementit nousevat uudella levyllä vuorollaan selkeinä esiin, Williams toteaa. 

Jos selkeydestä puhutaan, A History of Nomadic Behaviorin yllättävin piirre on, miten selvästi Williams asiansa esittää. Solisti pyrki tietoisesti artikuloimaan aiempaa selkeämmin. 

– Tavallaanhan laulutyylini muodostui sitäkin kautta, että olin aikoinaan studiossa aina niin kännissä. Toisaalta olen aina ollut todella kova The Germs -fani. Darby Crash kirjoitti älyttömän hienoja tekstejä, mutta lauloi aika sotkuisesti, mumisi ja sammalsi. En tiedä, vaikuttiko tuo tulkintaani vanhoilla levyillämme, todennäköisesti. Onhan se olennainen osa punktaustaani.

Williams on satsannut selkeämpään artikulaatioon jo edellisellä Eyehategod-albumilla sekä Arson Anthem- ja Corrections House -yhtyeidensä tuotoksilla. Mutta nyt hänelle oli entistä tärkeämpää, että kuulijoille tulee selväksi, mitä hänellä on sanottavanaan.

1990-luvun Williams-tulkintoihin verrattuna uutta levyä voi kutsua miltei Eyehategodin spoken word -albumiksi.

– Hah, kai noinkin voi sanoa! Mukavaa jos diggaat ratkaisustani. Jotkut ovat sanoneet kaipaavansa vanhaa tyyliäni. He eivät kai halua saada lainkaan selvää, mitä sanon! Mutta eihän kaikkia voi miellyttää.

Maailma, jossa Eyehategod miellyttäisi kaikkia, olisi perin outo maailma. Tuskin Williams tahtoisi edes elää sellaisessa?

– En! En todellakaan! Olen aina rakastanut bändissämme sitä, miten vahvasti jaamme mielipiteitä. Joko rakastat meitä tai vihaat meitä. Et sinä meitä välttelemäänkään pysty, iskemme päin näköä, Williams nauraa.

Alitajuisen poliittinen

Jos Williams on solistina entistä artikulatiivisempi, kryptisen abstraktia lyriikkaansa hän ei ole muuntanut helppotajuisemmaksi. Vaikka A History of Nomadic Behaviorin tekstit peilaavat muutaman edeltäneen, kiertueiden täyteisen vuoden mielenmaisemia, solisti kokee, että keskiössä ovat yhä Eyehategodin keskeiset teemat: kamppailut oman mielenterveyden, ympäröivän yhteiskunnan ja päihteiden kanssa. Mukana on myös vanha kunnon ihmisinho.

Williams ei kiellä Yhdysvaltain viime aikojen tapahtumien vaikutusta teksteihinsä, mutta ei halua myöskään paisutella sanoitustensa poliittisia tasoja. Eyehategod julistaa, ettei ole poliittinen bändi.

– Jotkin näistä teksteistä, joita kutsutaan poliittisiksi – ja olen puhunut tästä nyt joka ikisessä haastattelussa – kirjoitin jo muutama vuosi sitten, ennen kuin kaikesta, mitä vuosi 2020 toi mukanaan, oli tietoakaan. Ne olivat vain lyriikkaa, jota minulle oli kertynyt, ja ne istuivat tämänkertaisiin biiseihin. Varmasti Yhdysvaltain ja koko maailman tila vaikutti siihen, millaisia teksteistä tuli, mutta lähinnä alitajuisesti.

Eyehategodilla on aina ollut materiaalia, josta on löytänyt halutessaan poliittisia tasoja. Hyvin selkeä esimerkki on Kill Your Boss, johon myös uuden levyn päättävä Every Thing, Every Day viittaa.

– Meillä on aina ollut antiautoritaarista kamaa, samoin mielenterveyttä käsitteleviä, henkilökohtaisella tavalla poliittisia tekstejä.

Williams ei vastusta näkemyksiä, joiden mukaan kaikki taide on poliittista, koska se reagoi tavalla tai toisella maailmaan ympärillään.

– Voihan meitä luonnehtia alitajuisesti poliittiseksi bändiksi, kyllä se minulle sopii. Ainahan minä pyrin pysymään perässä siinä, mitä maailmassa ympärilläni tapahtuu. Välillä paremmin, välillä heikommin tuloksin. En tietenkään voi änkeä sanoituksiini valtavasti henkilökohtaista kamaa, yhtyeessä on kuitenkin neljä jäsentä enkä halua puhua kenenkään toisen puolesta. Mutta kaikki bändiläiset samastuvat teksteihini.

Williamsille on tärkeää tehdä selväksi, etteivät Eyehategodin sanoitukset synny koskaan siten, että hän lähtisi tietoisesti käsittelemään tiettyä aihetta. 

– Tekstini yllättävät usein minutkin. Kun kuulen jälkikäteen jonkun tulkinnan siitä, mitä tietty biisi käsittelee, herään pohtimaan, että ehkä biisissä on tosiaan kyse mainitusta asiasta.

Solisti nostaa olennaiseksi inspiroijakseen postmoderniin kirjallisuuteen vahvasti vaikuttaneen beat-kirjailijan William S. Burroughsin roisin leikkaa ja liitä -kauden. Myös Williams koostaa irrallisista tekstinpalasista isompia kokonaisuuksia.

– Kokoan sanoitukset sen perusteella, mitkä tekstinpätkät soundaavat hyvältä keskenään tai näyttävät hyvältä peräkkäin paperilla. Minulla on lyriikkaa muistivihoissani, puhelimessani, tietokoneellani. Studiossa avaan ne kaikki vierekkäin ja katson, että okei, tämä pätkä näyttää hyvältä, ehkä yhdistän sen tuohon. Lopputulos on aina enemmän tai vähemmän kryptinen.

Sysimusta nauru

Keskustelu siirtyy poliittiseen korrektiuteen. Siitä Eyehategod ei ole koskaan juurikaan kantanut huolta, oli kyse sitten teksteistä, kansitaiteesta tai live-esiintymisistä. Mike IX Williams ei koe cancel-kulttuurin kaltaisten ilmiöiden vaikuttaneen yhtyeensä taiteeseen, ainakaan tietoisesti.

– Olemme aina tehneet, mitä ikinä olemme halunneet. Aikoinaan se johti joihinkin todella epäkorrekteihin biisinnimiin ynnä muihin. Osa tuosta menee puhtaasti nuoruuden piikkiin, etenkin 1990-luvulla mukana oli tietoista halua ärsyttää, shokeerata. Oma suhtautumiseni joihinkin teksteihini on muuttunut vuosien myötä, ja myönnän katuvani joitain kirjoittamiani juttuja. Mutta eiköhän jokaiselta bändiltä löydy asioita, jotka he jälkikäteen toivoisivat tehneensä toisin. Ne ovat mitä ne ovat, hyväksyn ne rehellisenä kuvana itsestäni ja bändistäni tuona ajankohtana. En muuttaisi mitään.

– Olemme hyviä ihmisiä, eikä tarkoituksemme ole koskaan ollut aiheuttaa mitään ongelmia. Mutta silloin tällöin olemme aiheuttaneet. En tiedä, ehkä se on osa luontoamme.

Jos yhtyeen nimi on Eyehategod, ongelmien aiheuttamisen voi olettaa kuuluvan sen perusolemukseen.

– Sinäpä sen sanoit. Kyllähän me kerjäsimme verta nenästämme jo keksiessämme tuon nimen. Punk vei minut mennessään jo kakarana, vuonna 1978. Olen kantanut mukanani varhaisen punkin kaaosta ja anarkiaa. Enkä tarkoita Crassin kaltaisten anarkobändien juttuja, vaikka allekirjoitan monet heidän näkemyksistään. Puhun enemmänkin henkilökohtaisesta anarkiasta, pitkän haistattamisesta kaikelle. Iän myötä olemme ymmärtäneet, että joistain asioista tuleekin kantaa huolta. Mutta edelleen riittää asioita, joista en voisi välittää vähempää.

Kenties punkista ja bluesista juontaa se, ettei Eyehategod ole koskaan ollut taiteessaan totaalisen totinen. Allekirjoittaneen onkin hankala käsittää heitä, jotka kokevat Eyehategodin musiikin perin pohjin synkkänä ja lohduttomana. Rujon sysimusta huumorihan on erottamaton osa kokonaisuutta.

– Todellakin on! Huumorilla on ehdottomasti merkittävä rooli luomisprosessissamme. Bändin nimestä ja kansitaiteestamme johtuen monet saavat meistä ihmisinä tietyn synkän kuvan. Mutta jokainen, joka on käynyt keikoillamme tietää, että mehän vitsailemme ja hölmöilemme koko ajan. Huumori on selviytymiskeino, enkä osaa kuvitellakaan, miten ihmiset tarpoisivat läpi elämänsä ilman sitä. Juuri siitä synkkä huumorintajumme tulee, on terveellistä nauraa, kun asiat menevät päin helvettiä. En sanoisi, että huumori on läsnä sanoituksissamme ja kansitaiteessamme, mutta keikoilla sitäkin vahvemmin.

Kyllähän yhtyeen nimi, tekstit ja kansitaidekin pistävät rujoudessaan hymyilyttämään, ilman että se veisi mitään niiden voimalta.

– No, jotkut kuulijat tavoittavat sen, että kaikki tekemämme peilautuu kuitenkin sysimustaan huumorintajuumme. Mieti nyt jotain Sister Fuckeria, sehän on ilmiselvästi kieli poskessa kirjoitettu. Tuollaisten juttujen tarkoituksena on olla yhtä aikaa raskaita ja vähän naurettavia. Pidämme hauskaa, ja se varmasti välittyy musastamme.

”Making mo… music”

Niin, hauskanpito. Mike IX Williams ja Jimmy Bower ovat sanoneet Eyehategodin alkuhämärästä asti toisilleen, että yhtye jatkaa niin kauan kuin hauskaa riittää. Ja sitä on riittänyt. 

Hauskuus on pitänyt Eyehategodin tien päällä levytystahdin hiivuttuakin. A History of Nomadic Behavior on kuvaava nimi paitsi yhtyeen uudelle albumille myös sen kolmen vuosikymmenen keikkavaellukselle. 

– En näe tilannetta, jossa tämä lakkaisi olemasta hauskaa. Me rakastamme musiikin tekemistä. Olemme olleet tässä bändissä yli 30 vuotta ja samaan aikaan, tai aiemminkin, monissa muissa yhtyeissä. Olemme kaikki tehneet… 

Williams vaikenee. Ja virnistää. Hän on juuri melkein todennut ”making money” vaikka tarkoituksensa oli sanoa ”making music”. 

Rahan kiilto silmissä Eyehategodin sludgea on tuskin koskaan vyörytetty? 

– Hah! Ei, siitä ei todellakaan ole kyse. Bändiä ei nimetty Eyehategodiksi taloudellisista syistä. 

Se olisi ollut melkoisen surkea suunnitelma. 

– Jep, se olisi romahtanut heti alkuunsa! 

Onnekkaampien suunnitelmien jatkoksi lisättiin viime vuonna yhtyeen oma levy-yhtiö Take as Needed, jonka nimi viittaa bändin Take as Needed for Pain -klassikkolevyyn. A History of Nomadic Behaviorin julkaisee Century Media, mutta myös Take as Needed on ennättänyt ensijulkaisuunsa. 

Eyehategodin ja New Yorkissa vuonna 1984 perustetun hardcore punk -yhtye Sheer Terrorin split-seiska koostuu kahdesta lainakappaleesta. Sheer Terror coveroi Depeche Moden debyyttilevyn Speak & Spellin avausraidan New Life. Eyehategod-tulkinnan puolestaan saa Devon Freedom of Choice -levyn kakkospuolen käynnistävä Gates of Steel. 

– Kiersimme Sheer Terrorin kanssa länsi- ja itärannikolla toissa vuonna. Mukana oli myös Negative Approach. Kova kattaus, eikö? Meidän piti saada seiskatuumainen myyntiin jo keikoille, mutta koska olemme tällaisia kuin olemme, meiltä kesti melkein vuosi saada se viimein julkaistuksi. Sheer Terrorin jätkät ovat kavereitamme ja olimme halunneet tehdä jotain yhdessä jo pidempään. 

– Olen ollut kova Devo-fani 11-vuotiaasta. Oli mullistava kokemus nähdä heidät esiintymässä Saturday Night Live -lähetyksessä. Silloin tajusin, miten monia erilaisia juttuja musiikissa voikaan tehdä. Monet 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun new wave -jutut ovat vaikuttaneet meihin. Sheer Terrorin jätkät jakavat rakkautemme tuohon kamaan, ja split-julkaisun tekeminen oli todella siistiä. 

Aavekaupunki NOLA 

”Hurricanes. Floods. Exile. Crime. Corruption. Betrayal. Greed. Neglect. Is that all you got?” 

Siinä slogan David Simonin ja Eric Overmeyerin loistavan, Katrinan jälkeiseen New Orleansiin sijoittuvan Treme-sarjan kolmannelle tuotantokaudelle. Pääpiirteiltään slogan istuisi myös Eyehategodille. Sen verran yhtyettä on koeteltu – mutta yhä se vain jatkaa. 

Joe LaCazen poismeno on tietenkin yhtyeen traagisin vastoinkäyminen. Lisäksi Mike IX Williams on joutunut pariin otteeseen astumaan syrjään mikrofonin takaa. Katrinan jälkimainingeissa Williams esimerkiksi päätyi toviksi vankeuteen huumeiden hallussapidosta 

Loppuvuonna 2016 Williams joutui sairaalahoitoon pahan maksakirroosin vuoksi, mutta palasi seuraavan vuoden huhtikuussa Eyehategodin keulille juhlistamaan syntymäpäiväänsä – uutta maksaa kantaen. 

Jimmy Bower joutui jättäytymään vuoden 2019 kiertueelta oikean kätensä leikkauksen vuoksi. Tuuraajaksi riensi vuotta aiemmin yhtyeen jättänyt, Take as Needed for Painistä saakka sen riveissä räiminyt Brian Patton. 

Kesällä 2019 rumpali Aaron Hill ryöstettiin ja puukotettiin Meksikon Guadalajarassa. Välikohtauksesta toivuttuaan mies palasi keikkalavoille riekaleiksi puukotettu paita yllään. 

Tuohon mielikuvaan kiteytyy ajatus joukosta selviytyjiä, joille Eyehategod on enemmän kuin ”vain” yhtye. 

– Sitä se on aina ollut. Siksi me laitoimme New Orleans -tekstin vanhoihin paitoihimme. Olemme aina kokeneet, että ystävämme, perheemme ja kaupunkimme on osa juttuamme. Emmekä ole ainoa NOLA-bändi joka kokee niin. Brian tulee aina olemaan osa perhettämme, samoin kuin kaikki bändissä soittaneet. Meillä oli pitkä liuta basisteja ennen Garyä [Mader, bändissä vuodesta 2002], ja olemme yhä ystäviä jokaisen kanssa, Williams sanoo. 

New Orleans. NOLA. Treme kuvasi kaupungin nousua jaloilleen katastrofin jälkeen runsas ja rönsyävä musiikkiperimä keskeisenä voimavaranaan. Nyt koronapandemia kurittaa esittäviä taiteita maailmanlaajuisesti. New Orleansin voisi kuvitella olevan kuin aavekaupunki. 

– Olen pysytellyt kotona niin paljon kuin mahdollista. Sehän ei ole minulle hankalaa. Mutta voin kuvitella, että keskustassa ja Ranskalaisessa korttelissa on melkoisen hiljaista. Normaalisti Ranskalainen kortteli pursuaa musiikkia. Yhdeltä klubilta kantautuu vanhan koulun jazzia, toiselta modernimpaa. Seuraavalla klubilla soi blues, ja kaiken keskellä katumuusikko jammaa ties mitä. Ja ohi ajavassa autossa soi hip hop. New Orleansissa on valtava hip hop -skene, tai siis bounce-skene, bounce on NOLA-versio hip hopista. Nyt klubien ovet ovat säpissä. Surullista. 

– Mutta rokotukset vaikuttavat tehoavan, ja ihmiset ovat tosissaan niiden ottamisen suhteen. Toivottavasti selviämme tämän paskan läpi. Voimmepa kehuskella sen jälkeen, että korona oli taas yksi juttu, josta selvisimme!

Julkaistu Infernossa 2/2021.