Kahdeksankymmentäluvun puolivälissä perustettu Stratovarius on hyvä esimerkki bändistä, jossa ei ole enää yhtään alkuperäistä soittajaa. Yhtyeen nykyisen kokoonpanon pitkäaikaisimmat jäsenet ovat vuonna 1995 porukkaan liittynyt kosketinsoittaja Jens Johansson ja vuotta aiemmin aloittanut laulaja Timo Kotipelto, jota on pidetty jo pitkään bändin kasvoina.
Vuonna 2022 bändi kuulostaa vanhoihin hitteihinsä verraten modernilta, mutta ehdottoman tunnistettavalta. Monien mutkien kautta tähän pisteeseen selviytynyt yhtye seisoo tukevasti omilla jaloillaan.
Kun soitan Kotipellolle elokuisena iltapäivänä, mies kertoo bändin toipuvan vähitellen edellisen viikonlopun festarirupeamasta.
– Viimeiset kaksi keikkaa ovat olleet matkustamisen kannalta ihan murhaa. Olemme ehtineet nukkua kolmea neljää tuntia, minkä päälle on vedetty keikka ja lähdetty lentämään. Tämä kuuluu ammattiin, solisti nauraa.
Stratovarius soitti ensimmäisen keikkansa kahteen vuoteen John Smith Frozen -tapahtumassa viime joulukuussa. Varsinainen paluu lavoille käynnistyi toukokuussa omalla keikalla Tuuloksen Kapakanmäellä.
– Soitannollisesti kaikki sujui ongelmitta, mutta piti miettiä, miten näitä keikkoja taas tehtiinkään.
Seuraavaksi yhtye esiintyi Yhdysvalloissa ProgPower-festivaaleilla. Reissu sujui kaikkea muuta kuin kevyesti.
– Kaikki oli huomattavasti vaikeampaa kuin aikaisemmin. Viimeinen jätkä sai viisumin edeltävällä viikolla, ja meiltä Suomesta matkustavilta peruttiin lennot edellisenä päivänä.
– Oli aika helvettiä, kun kaikki meni uusiksi päivän varoitusajalla, mutta saimme homman hienosti maaliin.
Stratovarius soitti kesän aikana seitsemän festarikeikkaa Suomessa ja viisi ulkomailla. Yleisömäärä ja lämmin vastaanotto yllättivät nokkamiehen.
– En muista tällaista tapahtuneen meidän kohdalla pitkään aikaan! Ehkä ihmisillä on nälkä festareille ja kuuntelemaan meidänkin musaa.
Laulaja on innoissaan, että yhtye on päässyt esittämään vanhojen biisien lisäksi uutta materiaalia. Tämän lehden julkaisupäivänä ilmestyvän Surviven kolmesta singlestä etenkin nimikappale ja World on Fire ovat olleet kovassa soitossa festareilla.
– Uudet biisit on otettu vastaan poikkeuksellisen hienosti. Espanjassa vedettiin Firefly, joka tuli ulos vasta seuraavana päivänä. Kun soitimme Wackenissa, se oli ilmestynyt edellisenä yönä. Moni tuskin oli ehtinyt edes kuulla sitä vielä!
– Ei tällaista reaktiota ole tullut aiemmin, kun olemme vetäneet uusia kappaleita. On ollut hemmetin hienoa nähdä, että jengi diggailee yhä, kaikkien näiden vuosien jälkeen, eli kiitos vaan!
Pitkä prosessi
Survive katkaisee poikkeuksellisen pitkän seitsemän vuoden levytystauon. Bändi on puskenut albumeja muutaman vuoden välein läpi pitkän taipaleensa, ja pisimmillään uutta teosta on odotettu neljä vuotta. Tällä kertaa asetelma oli erilainen, eikä pelkästään pandemian vuoksi.
Vuonna 2015 ilmestyneen Eternalin myötä Stratovarius veti tavanomaisen Euroopan-rundin ja festarikeikat, joiden lisäksi yhtye pistäytyi Japanissa ja Etelä-Amerikassa. Rupeaman jälkeen levy-yhtiö alkoi kysellä seuraavan albumin perään.
– Sanoimme ihan suoraan, että se tulee sitten, kun meillä on biisejä. Jotenkin suostuimme tekemään kokoelmalevyn, jolla versioimme vanhoja biisejä uudestaan. Mukana oli kolme uutta biisiä, joten sekään ei syntynyt viikossa. Mielestäni se lykkäsi tämän levyn kirjoittamista.
– Toisaalta en usko, että yksikään silloisista biiseistä olisi päätynyt tälle levylle. Nyt rima oli selkeästi korkeammalla.
Bändi uudisti myös sävellysmetodinsa. Jäsenet alkoivat kirjoittaa biisejä ensimmäistä kertaa porukalla.
– Ennen homma toimi niin, että yksi jätkä tekee oman biisin, se laitetaan Dropboxiin – kuten nykyään on tapana – ja joku saattaa ehkä kuunnella sen sieltä.
– Nyt mietimme Matiaksen [Kupiainen, kitara] ja etenkin Jensin kanssa, että miksi emme kokeilisi säveltää biisejä kimpassa. Yritetään sellaista toimintatapaa, että vähintään kaksi jätkää on aina samassa huoneessa.
Metodi oli mieleinen erityisesti Kotipellolle, sillä hän pääsi testaamaan laulumelodioita ja demosanoituksia jo alkumetreillä.
– Halusimme uudistua. Muutoksen kuulee myös biiseissä, sillä niissä on tuoreutta ja energiaa, ja niihin on oikeasti panostettu.
Kirjoittaminen aloitettiin täysin puhtaalta pöydältä. Kotipelto ja Kupiainen sävelsivät yhdessä useita kuukausia, ja materiaaliin palattiin välillä vuodenkin jälkeen. Aiempien albumien tapaan yhtye sai myös ulkopuolista kirjoitusapua kitaristi Jani Liimataiselta.
– Säveltämiseen meni lopulta kolmisen vuotta. Jokin melodia tai riffi saattaa olla vanhempikin, mutta kaikki ideat olivat periaatteessa käyttämättömiä.
Jokaisella jäsenellä oli prosessissa oma roolinsa. Esimerkiksi rumpali Rolf Pilve treenasi yhtä biisiä vuoden verran.
– Se oli Rolfin mielestään niin vaikea, vaikka hänhän on todella kova rumpali. Luulen, että hän liioitteli vähän!
– Käytimme paljon aikaa saadaksemme biiseistä keskenään erilaisia. Varsinkin rumpuosastolla on paljon uutta tavallaan vanhaan malliin, ja teknisyyden taso on ehkä lähempänä sitä, mitä Rolf tykkää soittaa. Tässä oli omat haasteensa meille kaikille, ja töitä tehtiin paljon, sitä ei voi kiistää.
Liimataisen pientä panosta lukuun ottamatta albumi tehtiin alusta loppuun omalla porukalla, eikä ulkopuolista tuottajaa tai muita apukäsiä edes harkittu.
– Bändissä on kuitenkin Matias, joka on hemmetin hyvä tuottamaan musiikkia. Meillä on muutenkin kokemusta ja jokin käsitys siitä, miten tätä hommaa tehdään.
– Toki, jos levy on ihan sysipaska eikä kukaan tykkää siitä, niin meillähän on joku tuottaja tässä hyvinkin pian, Kotipelto nauraa.
Tekijöidensä näköinen levy
Survivesta tuli tutun kaavan mukaan noin tunnin mittainen kokonaisuus, vaikka aluksi suunnitelmissa oli lyhyempi, noin 45-minuuttinen albumi.
– Kohtasimme ongelman, kun mietimme biisijärjestystä. Yksi diggasi yhdestä biisistä ja toinen toisesta, eikä Matias olisi halunnut jättää mitään pois. Lopulta luovuimme yhdestä kappaleesta.
Kotipelto kertoo, että itsensä toistamisen vältteleminen ja säveltäminen ylipäänsä on vuosi vuodelta hankalampaa.
– On hirveän haastavaa tehdä melodioita, joista jää mieleen ekalla kuuntelulla edes jotain. Etenkin, jos ei lähde kopioimaan jo olemassa olevaa biisiä.
– Se taas ei onnistu lainkaan, jos päättää, että nytpä minä sävellän hittibiisin! Siitä tulee paskaa saman tien. Me emme tiedä, mistä ihmiset tykkäävät. Mietimme vain, että tämäpä on mielenkiintoinen melodia – toimisikohan tämä tässä?
Laulajan mielestä hyvä albumi on sen mittainen, että kokonaisuudesta jää pieni nälkä.
– Levyn pitää olla kompakti paketti, jossa kaikki biisit ovat sellaisia, että niitä viitsii kuunnella. Samaten keikoilla on turha vetää kolmen tunnin settejä. Ei kukaan jaksa kuunnella power metalia niin pitkään!
Vaikka päätöskappale Voice of Thunderista tuli yli 11-minuuttinen, bändin mielestä ei ole tarkoituksenmukaista säveltää ylimittaisia kappaleita.
– On todella vaikeaa säveltää pitkiä ja eeppisiä kappaleita, jotka ovat mielenkiintoisia. Jos biisi ei tarvitse jotain osaa, niin turha sitä on tunkea sinne väkisin.
Kokonaisuutena Survive kallistuu enemmän modernin melodisen metallin kuin vanhan voimahevin suuntaan. Perinteisempää power metal -osastoa edustaa vain kappale Glory Days.
Kotipelto huomauttaa, ettei yhtye ole koskaan edustanut stereotyyppistä ”lohikäärme- ja kuningasosastoa”, eikä aihepiiri kiinnosta lainkaan.
– Mun mielestä osa biiseistä on jopa aggressiivisempia kuin meidän aikaisemmat kappaleet. Diggaan siitä, että levy on rankempi, vaikka se ei ollut varsinaisesti tarkoitus. Ehkä koronavuonna itse kutakin vitutti ja se kaikki purkautui tähän teokseen.
Laulaja uskoo, että nykyisellä kokoonpanolla ja jäsenten erilaisilla soitto- ja säveltämistavoilla oli suuri vaikutus lopputulokseen.
– Tämä on varmasti modernimpaa Stratovariusta verrattuna vaikkapa aikaan ennen Matiasta. Hänen vaikutteensa ovat kuultavissa, onhan hän säveltänyt valtaosan levystä.
– Bändin pitääkin kehittyä, ei vain toistaa itseään 30 vuotta. On tuhoon tuomittu ajatus lähteä kopioimaan omaa menneisyyttään.
Läheisiä aiheita
Survivella on pari fiktiiviseen tarinaan perustuvaa kappaletta, mutta suurin osa sanoituksista pohjautuu tekijöidensä tuntemuksiin ja ajatuksiin. Vaikka Kotipelto ja Johansson kirjoittivat paljon yhdessä, valtaosa teksteistä on laulajan käsialaa.
– Nimibiisi kertoo yhden miehen tai naisen helvetistä. Se on periaatteessa negatiivinen, mutta siinä on pieni prosentuaalinen mahdollisuus, että kaikki menee hyvin.
– Kenenkään meidän elämä ei näyttänyt kovin valoisalta viime tai toissa vuonna, joten ei siinä ruvettu laulamaan mistään onnellisista ajoista.
Osa kappaleista on hyvinkin kantaa ottavia. Jossakin ulkomaisessa lehdessä ehdittiin jo maalailla, että albumi kertoo ilmastonmuutoksesta.
– Levyllä on siis yksi biisi tästä aiheesta, World on Fire. Mekin matkustamme ja saastutamme, eli tarkoituksemme ei ole saarnata tai osoitella sormella. Teemme musiikkia, ja jos onnistumme kirjoittamaan puolijärkeviä tekstejä, se on plussaa!
– Jos musiikilla tai sanoituksilla voi saada aikaan sen, että joku kiinnostuu jostain aiheesta tai alkaa ajatella itse, yksi tavoite on jo saavutettu.
Levyn lopusta löytyvä Before the Fall on kovin ajankohtainen kappale, vaikka kaikki sanoitukset syntyivät kauan ennen Ukrainan sotaa.
– Valitettavasti monessa maassa on tälläkin hetkellä vallankahvassa narsistisia kusipäitä, jotka ajattelevat vain itseään eivätkä välitä edes omasta kansastaan. Sen voi rinnastaa myös bisnesmaailmaan. Tämä aihe vituttaa yli kaiken, joten pakkohan siitä oli tehdä biisi!
Albumilla on toki kevyempiäkin aiheita. Kotipellon mielestä osa teksteistä ja sävellyksistä on hyvällä tavalla ristiriidassa keskenään.
– Vaikka sanoma on synkkä, kappale voi olla tällainen uplifting… Mikähän se oikea termi on? Sellaista, mitä power metalin pitääkin olla. ”Voimaannuttava” on niin typerä sana, etten halua käyttää sitä, laulaja nauraa.
– No, sellaista musaa, mistä jengi saa voimaa ja virtaa. Mutta jos sanoituksiin viitsii paneutua, huomaa ettei ne ole niin iloisia.
Tällä kertaa levyn oli pakko olla negatiivinen myös ulkoisesti. Jää katsojan tulkittavaksi, kuvataanko kansitaiteessa kaatopaikkaa vai post-apokalyptistä maapalloa.
– Ei siihen voinut laittaa mitään delfiinejä pomppimaan, Kotipelto hymähtää viitaten Infiniten [2000] kansikuvaan.
– Siinä on kuitenkin se vihreä lehti, joka työntyy maasta. Tarkoittaako se sitä, että ihmiskunta säilyy? Jokainen voi pohtia itse.
Toivebiisejä
Laulaja uskoo sinkkubiisien saaman positiivisen palautteen perusteella, ettei albumi tuota faneille pettymystä. Hän vetoaa kuitenkin perisuomalaiseen ”pessimisti ei pety” -ajattelutapaan ja sanoo, että on turha odottaa liikoja.
– Mulla oli jo demovaiheessa kutina, että helkkari meillä on hyviä biisejä. Nyt kun olen kuunnellut lopullista tuotosta silloin tällöin, olen sitä mieltä, että tämä menee kolmen parhaan joukkoon meidän koko tuotannossa.
– Voin ihan rehellisesti sanoa, että tämä on mun mielestä meidän paras levy 20 vuoteen. Toisaalta, mistäs minä tiedän? Se, olenko oikeassa vai väärässä, on lopulta kuulijasta kiinni.
Vaikka uudet kappaleet ovat saaneet keikoilla parhaimmillaan samanlaisen vastaanoton kuin bändin vanhat ”genrehitit”, tulevien kiertueiden settilistaa täytyy vielä miettiä.
– Pitää katsoa, mitä biisejä porukka on kuunnellut. Siellä on monta kappaletta, joiden uskon toimivan todella hyvin livenä.
– Ei ole tarkoitus, että soitetaan uusi levy kokonaisuudessaan… Mutta jos siitä tykätään hirveästi, niin miksei! Onhan noita vanhoja biisejä vedetty aika monta kertaa. Luulen silti, että tulee pettymyksiä, jos emme soita Hunting High and Low’ta. Uskon, että se säilyy, ja muutama muukin.
Stratovarius jätti Visions-levyltä (1997) tutun Black Diamondin pois setistä Suomen-kiertueellaan joitakin vuosia sitten. Kotipelto muistelee idean olleen Johanssonin, sillä tämä oli kyllästynyt soittamaan hittikappaleen introa.
– Kysyin, että oletko ihan tosissasi. Jengihän pettyy, jos emme vedä sitä. Kahden keikan jälkeen Jens joutui myöntämään, että biisi on ehkä ihan hyvä pitää mukana, laulaja nauraa.
Kotipelto ei koe bändin suuria, satoja kertoja soitettuja hittejä lainkaan taakkana.
– Mulla ei ole mitään niitä vastaan. Ne ovat hienoja kappaleita livenä ja hyviä ralleja muutenkin. Sitä paitsi olemme lavalla viihdyttämässä. Kun ihmiset maksavat lipuista, miksi emme vetäisi niitä biisejä, jotka yleisö haluaa kuulla?
Laulaja kertoo erehtyneensä itsekin vastaavassa tilanteessa. Muut ehdottivat, että kesän settilistoihin nostettaisiin Destiny-levyn (1998) kappale 4000 Rainy Nights.
– Sanoin, etten jaksa vetää mitään balladeja festareilla, Kotipelto nauraa.
– Sitten alkoi tulla kommentteja, että voi vitsi, miten hieno biisi. Jouduin myöntämään, että olin väärässä! Kyllä balladeillekin löytyy yleisöä, ei kaiken tarvitse olla pelkkää tuplabasaria.
Kaikki yleisön toivebiisit eivät ole vuosikymmenten takaisia. Yhtyeen viimeisin klassikko löytyy vuoden 2013 Nemesis-albumilta.
– Unbreakable on ollut setissä ilmestymisestään asti, ja se on ollut aina hirveän suosittu. On mahtavaa, että meillä on myös yksi tuore biisi, jota jengi haluaa oikeasti kuulla.
Lajinsa selviytyjä
Stratovarius on porskuttanut nykyisellä kokoonpanollaan kymmenen vuoden ja kolmen albumin ajan. Kotipelto kehuu, ettei voisi toivoa rinnalleen hienompia bändikavereita.
– On ihan juhlaa vetää tällä porukalla ja mahdottoman mukavaa, kun homma toimii.
– Tällä levyllä varsinkin Rolf on löytänyt oman soittotyylinsä, vaikka onhan hän vetänyt helvetin hyvin alusta asti. Välillä alan katsella hänen fillejään keikoilla ja meinaan unohtaa laulaa!
Yhtye on jo vanha tekijä lajissaan, mutta suosio ei näytä hiipumisen merkkejä.
– Jos katsoo vaikka kymmenen tai viisitoista vuotta taaksepäin, niin silloin oli paljon nihkeämpi meininki. Toisaalta olimme huomattavasti isompia 2000-luvun alussa, eli tämä menee tavallaan sykleissä.
Solisti huomauttaa, että moni genreä edustanut bändi on tippunut kelkasta sinä aikana, kun hän on ollut yhtyeessä.
– Power metalissa on silti yhä joitakin samoja nimiä, mikä kertoo siitä, että tälle musalle riittää edelleen yleisöä. On ollut kiva huomata, että on tullut myös uusia bändejä, joista osa vetää vielä modernimmalla soundilla. Hevin sisällä on erilaisia genrejä, mutta kaikille on tilaa.
– Olen ihan tyytyväinen, ettei tämä ole valtavirtaa. Jos puhutaan vaikka heavy rockista, niin ei sellainen soi missään Suomen ulkopuolella. Silti jengi löytää keikoille.
Asiat näyttävät juuri nyt kaikin puolin hyvältä, mutta entä tulevaisuus? Onko Stratovarius olemassa vielä kymmenen vuoden päästä?
– Koskaan ei tiedä, mitä kunkin elämässä tapahtuu. Minä ja Jens olemme vanhempaa kaartia, mutta muut ovat selkeästi nuorempia ja tekevät musiikkia varmasti vielä pitkään.
– Ei se ole poissuljettua. Mulle antaa toivoa se, että tuolla on vanhoja jätkiä kuten Rob Halford ja Bruce Dickinson, jotka vetävät yhä tosi hienosti.
Kotipelto on erityisen mielissään siitä, että yleisössä näkyy vanhojen fanien lisäksi uutta sukupolvea.
– Meidän keikoille on ilmestynyt nuorta jengiä, ihan selkeästi alaikäisiäkin! Jos nuoret ovat löytäneet bändin, se tarkoittaa, että meillä on tulevaisuutta.
– Uskon, että jatkamme niin kauan kuin nautimme tästä itse ja meillä riittää yleisöä. Tässä ammatissa ei ole eläkeikää, eikä kyllä eläke-etuuksiakaan!
Julkaistu Infernossa 8/2022.