Parempi myöhään kuin ei milloinkaan – haastattelussa A.R.G.

Pahoittelut kuluneesta otsikosta, mutta tällä kerralla sen käyttöä ei yksinkertaisesti voi välttää. Maailman ainoa porometalliyhtye A.R.G. on nimittäin palannut ryminällä, ja jatkoakin on luvassa – viimeistään vuonna 2039.

Kuva: Susanna Raitamaa

Ensimmäinen maaliskuuta 2013. Tampereen Tullikamari on myyty loppuun, joten legendaarisen punatiilirakennuksen sisään on ahtautunut puolisentoistatuhatta hyvän musiikin ystävää. Santa Lucia ja Stone ovat jo soittaneet kivikovat settinsä, mutta tapahtuma ei ole vielä ohi. Kaikkea muuta.

Illan nimittäin päättää Kuusamossa 1980-luvun puolivälin jälkeen perustettu thrashryhmä A.R.G., eikä nelikon tarjoamissa hyvänyönsuukoissa ole valittamista – päinvastoin. Laulaja-basisti Tenho ”Tepa” Kareenin (entinen Karjalainen) lavapresenssi on mykistävän uskottava. Vesa Säkkisen ja Jari Kelloniemen tarjoamat kitarapiiskat iskevät armotta arkoihin paikkoihin. Hieman nuoremman polven rumpali Timo Hanhijoki kuljettaa kielisoittajia ahkeran treenijakson tuomalla varmuudella.

– Se oli loistotilaisuus. Itse aloitin illan keräämällä Stonen herroilta nimikirjoitukset lainassa olleeseen kitaralaukkuun, omistajan pyynnöstä. Raavittiin mukaan myös päivämäärä, ja olihan se hieman hämmentävää törmätä konkreettisesti vuosilukuun 2013, Säkkinen nauraa.

Pitkän tauon jälkeinen ensimmäinen A.R.G.-keikka tapahtui Jalometalli Winterfest -tapahtumassa keväällä 2011 ”olihan tuo jo aikakin” -tunnelmissa, mutta vielä tuolloin yhtye ei pukahtanut halaistua sanaa uusien kappaleiden tekemisestä, niiden julkaisemisesta puhumattakaan. Tullikamarilla oli toinen ääni kellossa.

– Vedimme Tampereen-keikalla uutta materiaalia ensimmäisen kerran julkisesti. Biisin nimi oli Ramming Down Your Throat, ja sehän sai hyvän vastaanoton, Kelloniemi sanoo.

Magyar-hyökkäyksiä

Palataan tuoreempiin juttuihin aivan pian, mutta hypätään ensin muutamaksi hetkeksi nostalgian syövereihin. Kuten valveutuneimmat lukijat saattavat tietää, tai jopa muistaa, Tullikamarilla parisen vuotta sitten esiintyneet orkesterit kiersivät Suomea yhdessä jo neljännesvuosisata sitten.

– Stone soitti meidän kanssa Kuusamossakin. Oltiin vedon jälkeen leirintäalueella, ja Joutsenniemen Jannesta tuli hylky Magyar-haaksirikon jälkeen. Latvalan Roope taas nauratti naisia ja Jalkasen Jiri taisi olla jopa hieman päällekäyvä joitakin neitosia kohtaan, mutta tilanne oli joka tapauksessa hallittavissa. Tulimme siis oikein hyvin toimeen etelän miesten kanssa, Säkkinen hymyilee.

– Tässä yhteydessä voisin lipsauttaa, että mainitut Magyar-hyökkäykset napsahtivat myös A.R.G.-leiriin. Kasarin Pekan halvat viinit kolahtivat jossakin vaiheessa niin vahvasti päähän, että painiksihan ne hommat menivät. Asia on kaihertanut ja raastanut minua jo vuosikymmeniä, joten toimikoon tämä nyt anteeksipyyntönä. Rumastihan minä silloin sanoin ja tein, Kareen tuumii.

Orkesterin tie vei kaukaa Kuusamosta toki eteläänkin. Unohtumaton oli varsinkin iltama Helsingin Lepakossa talvella 1992, kun A.R.G. valmisteli suomalaisfaneja Human-kiertueella olleen Deathin esiintymistä varten.

– Vedin silloin 60-wattisella Marshallin Combolla, koska talon puolesta tarjolla ollut nuppi levisi, Kelloniemi nauraa ja jatkaa:

– Deathin roudareista jäi huono maku. ”Teidän soundcheck loppui muuten just nyt ja teillä ei ole mitään asiaa tuonne ja tänne.” Mieleen porautui myös se, kun toimittajalegenda Klaus Flaming veti meikäläisen Magyar-pullosta kerralla ainakin puolet. Toisaalta, yhtä huikkaa hän pyysikin!

– Etelä-Suomen porukoille oli toki erilaista soittaa. Nehän pitivät meitä ihan poroina, kun kehdattiin tulla niiden tiluksille. Sieltähän se porometalli-termikin tulee. Mutta eipä siinä: kyllä etelän vetelätkin yleensä tokenivat, kun me aikamme möykkäsimme, Kareen huomauttaa.

Magyar siellä, Magyar täällä. Keitto siis maittoi nuorille heavymuusikoille?

– Vedimme kerran Rovaniemellä, mutta silloinen rumpalimme Pasi Takkula oli syystä tai toisesta jäänyt Kuusamoon. Sacred Crucifix -orkesterin Janne Kela lupautui tuuraajaksi, mutta tempaisin silti melkein pullon Koskenkorvaa vitutukseen ja tämän myös kuuli: miksaaja veti allekirjoittaneen kitaran alas kahden biisin jälkeen, Kelloniemi muistelee.

– Meikäläinen olisi puolestaan voinut ottaa vähän iisimmin eräällä Tavastian-keikalla. Välispiikit olivat osastoa ”sheuraava bhiisi on omistettu Porille, eikäku phoroille”, Säkkinen nauraa.

– Katastrofin aineksia oli kieltämättä toisinaan ilmassa, mutta sanoisin meidän silti säästyneen aivan pahimmilta fiaskoilta, Kareen ilmoittaa.

Tässä ei oo mitään järkee

Vuonna 1989 ilmestyneen Entrance-debyytin, pari vuotta myöhemmin saapuneen kakkoslevy One World Without the Endin sekä muutaman vuoden tiiviin keikkailun jälkeen A.R.G:n mitta tuli kuitenkin täyteen. Amorphisin, Waltarin ja Stratovariuksen kaltaiset kollegat pääsivät hiljalleen myös ulkomaisille lavoille, mutta A.R.G:lle sellaista kunniaa ei suotu, kovasta halusta ja unelmoinnista huolimatta.

– Kun A.R.G. hyytyi, lopetin musiikkihommat totaalisesti pitkäksi aikaa. Kipinä katosi, ja ajattelin soittamisen jääneen osaksi nuoruusvuosien hullutuksia, Kareen sanoo.

Säkkinen ja Kelloniemi taas jatkoivat tahoillaan – kuka aktiivisemmin, kuka hieman löysemmin rantein.

– Olen soittanut vuosien mittaan kaikenlaista musiikkia. Pilkkivehe veti post-grungea, Wistot Ziskot soitti covereita ja Electrorgan yhdisteli muun muassa heviä, punkkia ja funkkia. Metalli on kuitenkin aina ollut sitä varsinaista ”rakkaudesta lajiin” -hommaa, ja sitä puolta ovat edustaneet muun muassa Pain Confessor sekä Anger Cell, Säkkinen kertoo.

– A.R.G:n jälkeen minullakin oli pitkään fiilis, että antaapa olla, vaikka jotakin bändivirityksiä olikin. Vuonna 2005 perustetun Corpset-yhtyeen kanssa soittamisen into löytyi kuitenkin uudelleen, Kelloniemi sanoo.

Kuten mainittua, A.R.G:n ensimmäinen esiintyminen melkein pariinkymmeneen vuoteen tapahtui vuonna 2011. Kuinka paljon treenasitte ennen Jalometalli Winterfest -tapahtumaa?

– Väänsin treenaamisen helpottamiseksi Tepalle ja Vesalle tabulatuurit ennen yhteissoittojen aloittamista. Meinasihan lihamylly ensin yskiä, mutta käynnistyi se kuitenkin. Uskoimme soittamisen voimaan ja treenasimme kuvaannollisesti 72 tuntia muutamankin viikonlopun ajan. ”Tässä ei oo mitään järkee”, kommentoi Hanhijoki eräänkin kerran, mutta mies taisi olla väärässä – emme nimittäin kontanneet pahasti Winterfestin-keikallakaan, Kelloniemi huomauttaa.

– Perkele sentään, että jännitti esiintyä ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin! Mutta emme tosiaan kontanneet vasta kuin pari tuntia keikan jälkeen. Itse asiassa emme kontanneet silloinkaan, Kareen nauraa.

Sopivasti rosoa

Kuten niin usein onnellisten tähtien alla, asiat johtavat toisiin. Niin kävi tälläkin kerralla.

– Jossakin kohdassa ajatus uudesta studioalbumista konkretisoitui kuin itsestään. Keikkahommat tuntuivat hienoilta ja ryhdyimme katsomaan, löytyisikö vanhoilta herroilta levyttämisen arvoista materiaalia. No, uusia kappaleita syntyi yllättävän vaivattomasti, eikä vaihtoehtoja sitten oikeastaan jäänytkään, Säkkinen avaa.

– Pitää muuten painottaa, ettemme missään vaiheessa miettineet, miltä tuoreiden biisien pitäisi kuulostaa. Uusista ralleista tuli juuri sellaisia kuin niistä tuli – yhtäkään kappaletta ei tehty esimerkiksi ”okei, miltäs me silloin aikanaan kuulostettiin, tehdään vähän sellaista” -hengessä, Kareen sanoo.

Hurjapäistä soittamisen intoa ja karskia vanhan liiton henkeä pursuava lopputulos on yksinkertaisesti kivenkova. Kahdenkymmenenneljän vuoden (!) levytystauolta palaava A.R.G. hyökkää Redemption from Refaim -pitkäsoitolla päälle täsmälleen samalla energisellä armottomuudella kuin livetilanteessakin. Kokemus kuuluu pelkästään hyvällä tavalla – päätoimittaja Riekkiä lainatakseni: ”Sori jolpit, mutta moinen ei alle nelikymppiseltä irtoa.”

– Eräs pääideoista oli juuri se, että studioalbumin täytyy kuulostaa livemeiningiltä. Homma hoitui niin, että etuasteena toimi Engel, päätteinä ja kaappina Mesa/Boogie ja välissä hönki Ibanezin särö. Kokonaissoundista täytyy antaa suuri kiitos MSTR-studion Jussi Kulomaalle, joka jaksoi kuunnella meidän kitinöitä alusta loppuun, Kelloniemi sanoo.

– Soundimaailmassa ei mennä varsinaisesti ruvelle, mutta rosoa löytyy sopivasti, Säkkinen täydentää.

Miten erilaista, tai samanlaista, A.R.G.-kappaleiden tekeminen tällä kierroksella oli?

– Takavuosina ei ollut mahdollisuutta tehdä kitarademoja muuten kuin kasettimankalla. Nyt on! Tosin mehän purkitamme vieläkin treenejä c-kassulle, Kelloniemi nauraa ja jatkaa:

– Omakohtaisesti voisin sanoa, että nuorempana etsin usein teknisiä ja soittotaidon ylärajoilla kulkevia riffejä. Nykyisin taas yritän ajatella kokonaisuutta yksittäisten riffien kustannuksella.

– Jollakin tavalla tekeminen on nyt helpompaa kuin aikaisemmin. Homma on rentoa eikä mailaa puristeta, mutta silti musiikista tulee täysin anteeksipyytelemätöntä. Myös kertosäkeet ovat nyt isommassa roolissa, Säkkinen lisää.

Mutta perkele sentään, mistä ihmeestä Redemption from Refaimin vimma oikein kumpuaa? Kertokaa!

– Tiedän homman toimivan, kun laitan epämukavat kalsarit jalkaan ennen huudon aloittamista, Kareen heittää.

– Minkä minä sille voin, ettei tuosta testosteronista ole varsinaisesti puutetta. Voisin toki höpistä kaikenlaista vaikka pohjoisen vilpoisista tuulista, mutta ei meillä ole mitään salaisuutta: kun tehdään aggressiivista mekastusta, sitä tehdään sydämellä, ja tältä se kuulostaa.

Mistä levyn otsikko tulee ja mitä se tarkoittaa?

– Refaim-termi löytyy Kari Kuulan teoksesta Helvetin historia: Pohjalta pohjalle Homeroksesta Manaajaan. Se tarkoittaa tietynlaista välitilaa, johon tietyt sielut joutuvat kuoleman jälkeen. Tästä tilasta ei pääse mihinkään, ei helvettiin eikä minnekään muuallekaan. Nimi kuvastaa sitä, että myös A.R.G. jäi aikoinaan jonkin sortin välitilaan, sillä mehän emme varsinaisesti lopettamalla lopettaneet, Kareen kertoo.

Entä ne ulkomaiset lavat? Onko A.R.G:llä tavoitteita muiden maiden suhteen?

– Olisihan se kieltämättä hienoa käydä täräyttämässä muuallakin. Voitaisiin alkuun olla vaikka kaksitoista viikkoa pakettiautossa, ilman hotelliöitä tai kunnon ravintoa. Paahdettaisiin vain päättömästi moottoriteillä kohti seuraavia keikkoja, krapulaisina ja univelkaisina, Kelloniemi miettii.

– Jari? No, kunhan iltaisin saa keskittyä olennaiseen, siis soittamiseen, niin ryhdytään vain painamaan sitä Transitin pedaalia, Säkkinen lisää.

Otetaanpa vielä yksi kysymys: jos A.R.G.:n julkaisutahti pysyy tasaisena, niin seuraava albumi ilmestyy vuonna 2039. Mutta millainen on oma suunnitelmanne?

– Pidetään mieluummin kahdenkymmenenneljän kuukauden mittainen tauko tällä kerralla. Pari uutta rallia onkin jo tekeillä. Ja yhtyeen musiikillinen linja… Se pitää, sanoo Säkkinen.

– Hei, minähän olen vasta 74-vuotias vuonna 2039. Mies parhaassa iässä! Tähdätkäämme viimeistään siihen, Kareen nauraa.